Selvisin voittajana

Muisti toimii mielenkiintoisella tavalla. Varsinkin vanhemmiten tuntuu,
että mieleen jäävät vain huonot ja traumaattiset asiat, mutta ne upeat
onnen hetket ovat vain pikaisia välähdyksiä, joihin on vaikea tarttua
ellei ole valokuva-albumi käsillä.


Ehkä on niin, että systeemiin rusahtaa ilon ja onnen keskellä niin
hirveä hormoniryöppy, että jälkeen päin on kuin kunnon kännin jälkeen -
ei muista mitään. Tasaisen tappava tyytyväisyys, siis kun ei tapahdu
mitään hyvää, muttei mitään pahaakaan, on ilmeisesti puolestaan kuin
mielialanappeja söisi. On niin tasaista, ettei mikään jää mieleen.


Koulu on ilmeisesti ollut todella traumaattista aikaa, koska siitä
muistan mielettömät määrät asioita. Samaten yliopistokin taisi
ahdistaa, koska sekin muistuu mieleen liian hyvin. Ja nimenomaan ne
ikävät asiat. Hyvin vähän mitään muuta. Mutta sitä ikävää riittää.


En silti ollut ääliö, vaan itse asiassa ihan hyvä - kun tulin
viitsineeksi. Vuosi vuodelta olin aina vain laiskempi, sillä kun
menestymisestä saatu vähäinen tunnustus oli varattu vain
perseennuolijoille, ei sitten viitsinyt panna tikkua ristiin myöskään
paneutumista vaativien asioiden eteen. Sinänsä vika ei ollut
koululaitoksessa, vaan ala-asteen kansakouluaikaisissa opettajissa, ja
kun pääsin yläasteella ikeestä, oli jo työmoraalin puolesta liian
myöhäistä. Olin jo kapinallinen - sekä leimattu, että leimasta
ammentaja.

Mutta on niitä hyviäkin muistoja. Ehkä ne
muistuvat mieleen siksi, että niissä kiteytyvät joko pikkumainen
kostonhimoni tai egoni hively edes jollain tapaa. Niitä on kolme, ja ne
kaikki liittyvät itse asiassa koulun loppumiseen.

Koska
voisin väittää, että varsinkin yläasteesta eteenpäin tiesin mitä
halusin ja mihin tähtäsin, tiesin myös pärjääväni, sillä osasin asioita
ja tiesin osaavani. Tätähän eivät lukion opettajat uskoneet kenenkään
kohdalla, vaan kohtelivat abiturientteja samaan tapaan kuin yläasteen
seiskaluokkalaisia.

Oli kuitenkin yksi poikkeus -
historianopettajani, jonka nimeä en edes muista (noloa). Muutamaa
päivää ennen reaalin kirjoituksia tämä äärest mukava ja älykäs herra
pysäytti minut koulun käytävällä ja kertoi katse tuimana, ettei voi
antaa minulle päästötodistukseen kuutosta enempää. Kertoi kuutosen
harmittavan häntä itseään, koska hän tiesi, että otan reaalissa
historiasta pinnat himaan. Kysyin uskooko hän todella, että minun
kaltaiseni ihminen tulee lukion päästötodistuksella koskaan tekemään
mitään. Opettajan tuima ilme suli veitikkamaiseksi hymyksi, sanoimme
heit, ja jatkoimme teitämme omille tahoillemme.

Toinen egoani
hivelevä hetki oli saada ne laudaturin paperit. Paperit, jotka
ilmeisesti osaa opettajakunnasta hieman ketuttivat, sillä olin koulun
ainoa laudaturin ylioppilas, jonka päästötodistuksen keskiarvoa ei
tilaisuudessa kerrottu ääneen. Sinänsä helvetillinen sääli.


Olisi ollut ihan hyvää kuultavaa niille lukion eka- ja
tokaluokkalaisille, joille monet opettajat psyykkaavat jo etukäteen
huonot vibat ja arvosanat ylioppilaskirjoituksissa, koska kurssien
keskiarvo ei ole ollut ällän materiaalia. Niin kuin siitä olisi
useinkaan kyse, vaan itsetunnon rakentamisesta. Omaa huonoa
itsetuntoaan muiden (puolustukyvyttömien oppilaiden) itsetunnolla
ruokkivat opettajat ovat joskus jopa pahempi este kuin omat taidot tai
oppimiskyky.

Kolmas hyvä muisto koulusta - oma pieni
voittoni huonoista opettajista - ilmentää lapsellista kostonhimoani ja
lälläslää-mentaliteettiani (onneksi en ole opettaja).


Molemminpuolista halveksuntaa (vaivoin peiteltyä) sisältänyt suhteeni
englanninopettajaani sai kunniakkaan lopun kirjoitusten jälkeisenä
kesänä. Viimeiseen saakka englannin laudaturini torpedointia yrittänyt
opettajakunnan ei niin kunniakas jäsen hymähti vielä kevään päätteeksi
suhteelliseen halveksuvaan sävyyn, että tuskin minun kannattaa aikaani
yliopiston englannin pääsykokeisiin kuluttaa - sinne kun otetaan vain
hyvät. Elokuussa todistuskopiota koululta hakiessa oli erittäin mukavaa
törmätä käytävällä rakkaaseen englanninopettajaan ja kertoa pääsystä
yliopistolle lukemaan englantia.

Ja kiittää kannustuksesta. Sillä kiusa se on pienikin kiusa..

(Osallistuin tällä vaihteeksi Pakinaperjantaihin, kun ei Valokuvatorstai urkene nyt niin millään. Aihe nro 14 on koulumuisto.)