Kieli pani pään pyörälle

Päivä sujui rattoisasti koulutuksessa. Aiheina tämän pari päivää ovat
napakka otsikointi ja tekstien editointi. Sinänsä selkeää ja tuttua
kauraa, mutta hyviä työvälineitä kannattaa aina käydä hamuamassa, ja
kanssakäynti muiden kollegojen kanssa antaa hyviä ideoita.



Ja jos ei muuta jää käteen, niin ainakin sivupoluille lähteneitä ajatuksia.



Harjoituksiin kuului muun muassa valmiiden juttujen otsikointi, jonka
jälkeen nähtiin myös oikeat, toteutuneet lehteen menneet otsikot.
Päähäni jäi niiden pohjalta pyörimään se, miten usein positiiviset,
pienen ihmisen suuret teot saatetaan usein täysin ajattelematta
otsikoida jopa suorastaan alentuvaan sävyyn. Myös kahden henkilön
välillä, esimerkiksi rikos- tai onnettomuustapauksissa, saatetaan
kielellisesti väheksyä juuri sitä henkilöä, joka on se uhri.



Pääni vei sivuraiteille otsikointitehtävä, jonka leipis kertoi
hätäkeskuksen palkitusta vuoropäälliköstä. Vaikka juttu alkaa
palkitsemisuutisena, se jatkuu mini-featurena, jossa vuoropäällikkö
kertoo työstään ja sen puutteista. Samalla siis oikein kiva ja
valaiseva pikkujuttu hätäkeskuksen arkipäivästä.



Luontevasti lähes kaikki otsikoivat jutun muotoon "xxx sai
palkinnon/tunnustusta". Ihan tyypillistä sinänsä, että palkintoja
myönnetään, annetaan ja saadaan. Mutta minua jotenkin ottaa närviin se,
että aina, varsinkin kun kyseessä on ns. tavis, subjektista tehdään
objekti. Tavis SAA jotain - kielellisesi siis vähän almua ja taputusta
päälaelle.



Ilahduttavasti yksi kollega oli tehnyt palkitusta vuoropääliköstä
TEKIJÄN ja oli otsikoinut jutun tyyliin "Palkittu vuoropäällikkö
valittelee henkilöstöpulaa". Otsikko ei lakaissut palkittua pystinsä
kanssa maton alle heti kättelyssä ("jes jes, kivat sulle, moi moi,
sulje ovi mennessäs"), vaan salli palkitun käyttää arvovaltaansa jo
otsikossa ja sanoa jotain.



Aina voi vedota vanhoihin tottumuksiin, maneereihin ja alan jargoniin,
mutta lehtikirjoittelusta löytyy mielestäni valtavasti väärällä tavalla
arvovärittyneitä sana- ja näkökulmavalintoja silloinkin, kun on
tarkoitus vain neutraalisti uutisoida jotain.



Aika usein esimerkiksi kilpailuissa tavis saa, mutta julkkis voittaa.
En halua kuulostaa femakolta, mutta toisinaan tuntuu että usein myös
naisurheilija saa mitalin siinä missä miesurheilija voittaa sen.
Myöskin kiekko-leijonat voittavat kultaa MM-kisoissa, mutta takahikiän
kuviokelluntajoukkue saa kultaa b-junioreiden piirimestaruuskisoissa.



Klassikkohan on se, että jalankulkija jää auton alle, eikä suinkaan
että auto ajoi jalankulkijan päälle. Auton alle jääminen jättää ainakin
minulle oudon
fiiliksen - että ihanko ihminen jähmettyi kuin pupu lyhtyjen
valokeilaan ja jäi
odottamaan että auto ajaa päälle. Vanhoihin konventioihin
kyseenalaistamatta langeten toimittaja tekeekin
uhrista oman onnettomuutensa syypään.



Kun miettii sanojen voimaa, pistää vihaksi se, miten usein asioita
joutuu heittämään lonkalta ja maneereihin nojaten vain siksi, että on
niin kiire. Niin paljon energiaa ja aikaa menee pelkästään
perusvirheiden välttelyyn ja korjaamiseen, että ilmaisullisen rikkauden
vaaliminen on usein lähes mahdotonta.



Kuitenkin mediatyöläisenä tuntee vastuuta ja huonoa omatuntoa. Ihmiset
poimivat suuren osan kielellisestä ilmaisustaan mediasta ja media yhä
enenevässä määrin oman ilmaisunsa ihmisiltä. Se on yhteinen elävä
entiteetti joka samaan aikaan uhkaa sekä näivettyä, ellei joku sitä
syötä, että kasvaa pahasti kieroon, ellei joku sitä tue.



Ei voi olettaa, että median kuluttajalla olisi sen entiteetin hoitoon
velvollisuus peruskoulun suorittamista enempää, joten median itsensä on
se tehtävä. Mutta rupea tässä selittämään semantiikasta ja sanojen
voimasta nuorille ja innokkaille sanatyöläisille, jotka eivät
välttämättä osaa edes yhdyssanoja.



Taisin juuri huomata olevani vanha kääkkä.