Wii has entered the building!

Iih!
Wii!
Se on tuossa!
Mun vauva!
Tule mamin syliin!

Sinkut vs. lapsiperheet

Siellä sun täällä blogistaniassa käydään suukopua siitä, kummalla menee huonommin/paremmin, sinkuilla vai lapsiperheillä, ja kenen pitäisi saada kivampia vaalilupauksia.

Jonkin verran ylilyöntejä kummaltakin puolelta aitaa.

Enpä viitsi lusikkaani soppaan työntää, vaikka mieli tekisi. Pahimmin trollaaville lapsettomille sinkuille haluan kuitenkin sanoa tämän:

Minun lapseni joutuu maksamaan sinunkin eläkkeesi. Ilmaiseksiko oletat saavasi?

Ohimoa digittää

Aloittipa sitten JIM-kanavakin eilen. Mielenvikaisilla kaahareilla, murhatuilla vauvoilla ja (murhatuilla) odottavilla äideillä.

Seassa sitten Brotherhood, ei iskenyt. Penn & Teller - mjoo, skeptikoille, mutkun en mä tartte siihen telkkariohjelmaa. Vielä luvassa ainakin Splinter Cell (edit: öö siis Sleeper Cell.. oon tosiaan pelannut liikaa). Liian raflaavan oloinen ollakseen oikeasti hyvä.

Muuten sitten Lostin ja 4400:n uusinnat. Hohhoijaa.

Aika onnetonta. Ehkä mä en vain ymmärrä, kun en ole mies. En ymmärrä naisena sitäkään, miksi ohjelmat eivät voisi alkaa jo hieman aikaisemmin illasta. Aijoo, mut eihän ne voi, kun tarjontaa on niin onnettoman vähän.

Huhtikuussa terrestriaalilevitykseen tulee sitten maikkarin leffakanava, joka muuttaa nimensä MTV3 Leffasta Subtv Leffaksi. Esitysajat noin iltakahdeksasta aamukuuteen. Oonhan mä yövirkku, mutta kuitenkin. Ei niitä uusinnan uusintoja ja b-luokan kylkiäisiä taida jaksaa.

Ei nyt kyllä tää digiaika ihan iske. Varsinkaan, kun tärkeintä olisi saada edes niiden olemassaolevien kanavien kuvanlaatu kuntoon.

Oppispa syömään

Hittiläinen että osaa syöminen olla vaikeaa. Huomaan jatkuvasti, että ruokavälit venyvät. Sitten ollaan kello kahdeksassa illalla, ja huiviin on päivän aikana kertynyt vaivaiset 800 kcal.

Ei mitään järkeä. Ei ihmekään, että kroppa vain paniikissa varastoi kaiken sen minkä voi.

Mutkun huutais nyt edes ajoissa, että on nälkä, anna ruokaa. Mutta ei.

Täytyy varmaan ruveta laittamaan kello soittamaan kolmen tunnin välein.

Voittoja ja häviöitä

Jaa-a, viime yönä Scorsese sai sitten vihdoinkin haluamansa. On se sitä
Oscaria kärkkynyt. Ja kuten aina, tuntuu että kun se palkinto lopulta
tulee, niin se on aina jotenkin "säälistä".



Ei ettäkö The Departed millään lailla olisi huono elokuva. Ei suinkaan.
Finnkinon eilisten synttäreiden ansiosta nimittäin vihdoinkin kävin sen
katsomassa kaikista ennakkoluuloistani huolimatta. Ja oli se sen 4
euron väärtti kyllä.



On kiitettävää, että vaikka tarina on lainatavaraa, on se onnistuttu
sijoittamaan ihan hienosti amerikkalaisiin kuvioihin, ja taiteellisia
vapauksia on otettu siellä täällä hillitysti ja harkiten, mutta
oleellisesti. Valitettavasti kuitenkin niin moni kohtaus ja jopa
kuvallinen asetelma on aivan suoraan Infernal Affairsista, että
moraalinen oikeutus Oscariin on kyseenalainen. Varsinkin jos mennään
vielä lisäämään Hollywood-loppu, jossa paha saa palkkansa.



Paljon mieluummin olisin nähnyt pikku-ukkelin Scorsesen kourassa esimerkiksi Gangs of New Yorkista.



Ja sitten jotain ihan muuta.



Nimittäin tulipa siinä elokuvareissulle mennessä mieleen, että miten
ihmeessä tässä oikein saisi ihmisen ekoilemaan, välttämään
yksityisautoilua ja käyttämään julkisia, kun siitä ekoilusta on tehty
välittömästi reilusti kalliimpaa kuin yksityisautoilu - välillisellä,
pitkäkestoisella hyödyllä ja rahansäästöllä ei ole merkitystä silloin
kun yksilön pitää hetkellä x ryhtyä kykenemään.



Varsinkin vakituisen yksityisautoilijan houkuttelu erilaisilla
kampanjoilla julkisten käyttäjiksi - edes toisinaan julkisten
käyttäjiksi - on tuhoon tuomittu yritys niin kauan kuin edes
arvolipulla matkustaessa ei ole kolmen hengen joukolla autoilua
halvempaa mennä keskustaan ja takaisin julkisilla.



Tähän eivät tehoa mitkään kokonaislaskelmat auton ylläpidon
kalleudesta, koska pääasiallinen yksityisautoilija ei ajattele niitä
asioita niin, kun hän punnitsee julkisten tai oman auton käyttämistä
jossain sattumanavaraisessa tilanteessa.



Arpoessaan auton tai julkisen välillä autoilija ajattelee lähinnä
bensankulutusta. Silloin 10 euroa kolmen hengen 20 kilometrin matkaan
häviää autolle pystyyn. Aivan 6-0.



Se vituttaa satunnaista julkisten käyttäjää. Se pitää huolta siitä,
että satunnaisen julkisten käyttäjän viitsimiskynnys
kokonaiskustannusten arviointiin kasvaa entisestään. Se pitää huolta
siitä, että satunnainen julkisten käyttäjä tuskin koskaan muuttuu
omaehtoiseksi vakituiseksi julkisten käyttäjäksi.



Lisätään siihen vielä huonosti toimiva poikittaisliikenne.



Sori vaan, vihreät.

Vanhat herää

Sääli ettei nyt oo talvipäivänseisaus tai muu kiva pakanallinen juhla.



Melkein yhtä söpö kuin Brimin leivonnaiset.

Uljas uusi elämä

Jos ei tästä juhlavaatteiden etsintäinsidentistä muuta oppinut, niin ainakin sen, että nyt alkaa oikeasti se kunnon elämä. Jenkkakahvat pois. Reitevä ja persevä voi olla, mutta vyötärölihavuutta kavahtakaamme, koska siitä saa vain slaagin.

Olen tässä pitkin viikkoa jo hiljakseen katsellut vähän mitä syön, ja pannut merkille, että en syö oikeastaan liikaa, vaan juon aivan liian vähän ja syön liian harvoin.

Ei vain ole mitään järkeä siinä, että vaikka pysyisikin sisäänotto reippaasti alle 2000 kilokalorin, siitä suurimman osan mättää yhdellä aterialla. Kirsi, haloo, herätys!

Olen aina katsonut kieroon laihdutusmessiaksia, varsinkin jos ne toitottavat asiaansa kuin uudellensyntyneet kristityt, mutta pakko myöntää että Kutrin neuvot ovat järkeenkäypiä. Sitä paitsi kukaan, jolla on pokkaa puhua kriittisesti Painonvartijoiden toisinaan lähes sairaalta vaikuttavista puuhista, ei voi olla ihan hukassa.

Tällä eteenpäin. Jos olen vuoden päästä lähempänä terveellisempiä elämäntapoja, niin hyvä on. En halua missimittoihin, mutta haluan perhana vieköön hankkia vuoden päästä UUSIA vaatteita vuosijuhliin - ja myös saada ne tavallisen vaatekaupan tangolta ilman tuntien kiertelyä, itkua ja hampaankiristystä. Siihen ei paljon vaadita.

Töissä ruokailuun tämä kyllä asettaa jonkinlaisen haasteen, sillä jos ruokailuetu on järjestetty niin hankalasti, että on aika/raha/joustavuus-suhteellisesti helpompi mennä Alepaan haksahtamaan epäterveellisiin eineksiin kuin syödä firman tarjoamaa (paljon terveellisempää) apetta, niin se on kyllä yhtiön häpeä.

Firma pitää kieltämättä muuten hyvää huolta meidän työläisten terveydestä, mutta tää ruokajärjestely on käsittämätön sokea kohta. Meillä siis pitää tietää vähintään päivää ennen syökö ja mitä syö. Ja jos ei sitten ehdikään syystä tai toisesta syömään juuri silloin kun catering-firma on appeet tuonut tyrkylle, niin se on voi voi, hinta viedään palkasta silti. Eli esimerkiksi sairastumisesta sakotetaan.

Lounasseteleitä on saanut viimeksi joskus 10 vuotta sitten. Eli jos haluaa syödä oikeasti fiksusti esimerkiksi lähistön erinomaisissa kasvis- tai kalamestoissa monipuolisine salaattipöytineen, niin se on sitten omalla rahalla.

Kukaan ei ole koskaan osannut esittää mitään oikeasti järkevää syytä tälle järjestelylle, joten ei voi kuin ihmetellä. Kyse on tietenkin rahasta, mutta tuntuu oudolta kohdalta säästää - voisin keksiä aika monta muuta ns. turhempaa etua, joista voisi aivan hyvin nipistää.

Ruma ankanpoikanen

Onnea on pomo, joka meikkauttaa alaisensa. Jes! Näytän ihan ihmiseltä.

Vaatteetkin ovat illaksi kuosissa. Jo aiemmin puheenaiheena ollut kietaisutunika, alla musta toppi (ei muuten ollutkaan mikää kovin helppo löydettävä), mustat housut, mokkaiset mustat lempikorkkarini nilkkaa hivelevällä korolla. Enää ongelmana on hiukset, mutta eiköhän sekin tässä luonnistu. Töissä on onneksi Oikeita Naisia meidän mörököllien tukena.

Kuva mahdollisesti seuraa. :-) (Edit: Ja seurasi, nuin, tosin vain lähäri!)

Ja vähänks vielä myöhempi edit: Kivaa oli. Yhtiön eri lehdillä oli omat "osastonsa", joissa oli kaikkea mukavaa puuhaa - itsestäänselvän juomisen lisäksi. Mukana olivat myös Nintendon pojat esittelykoneineen ja pääsin taas pitkästä aikaa Wiin kapulaan käsiksi. Tarjolla oli myös kynsikoruja, rintanappeja oman pärstävärkin kuvalla jne. Meidän osastolla oli muun muassa pari pokeripöytää., joissa riitti vilske ja kuhina.

Ja vähänks olin upee, myönnetään. Ei tehnyt yhtään tiukkaa mennä tyrkyttämään tissipariaan muutamalle (kts. hiutale) mieshenkilölle siinä toivossa että saisi halauksen ja kuvan.

Todenmukaisempi ja realistisempi näkemys illasta täällä.

Rehuja, perkele!

Tästä on muodostumassa itseruoskintaviikko.


Perjantai-iltaisten karaokekarkeloiden muistelokärvistely jatkui, kun
kollega täräytti tiskiin parisataa kuvaa illan meiningeistä.

Mikrofoniin mylvinnän muistelemisen aiheuttama tuskaisa häpeän ulina alkaa peittyä epätoivoisten voihkaisujen alle, sillä:

Tuijottaako kuvista maantienharmaankalpean olmin värinen ruotsalainen lihapulla vai minä?


Onhan niitä kiloja hiljaksiin kertynyt, mutta olen kuitenkin koko ajan
mahtunut vanhoihin housuihin. En vain ole huomannut, että helppohan
niihin on mahtua, koska laardikasa tursuaa tyylikkäästi housunkauluksen
yli.

Joku raja rumuudellakin, kun ei ole muutenkaan kovin kaunis, eikä edes peittele sitä rumuutta pakkelilla.

Sitä paitsi tuo on jo epäterveellisen rajoilla ja yli.

Kiva tietää etukäteen näyttävänsä firman vuosijuhlissa 50-vuotiaalta rasvapatilta.

Saatana. Ei just nyt huvittaisi ottaa itseään niskasta. Just kun väänsin eilen vuoallisen maailman ihaninta lasagneakin.

Sensaatio

Turkulaisen mukulakivitorin alta on löytynyt arkeologisissa kaivauksissa mukulakivitori!

Tämä hämmästyttävä löytö osoittaa että turkulaiset ovat ennenkin olleet turkulaisia!

Pliisu(t)

Mjaah. Vai että sitten Hanna P. Olemme siirtyneet takaisin normaalimeininkiin. Seuraavaan Suomen voittoon mennee siis se toiset 50 vuotta. Eipä viisuja täällä päin turhaan pliisuiksi kutsuta.

Tosin minkäs sitä tekee, kun koko semeihin päästetty materiaali on täysin väsähtänyttä tavaraa. Eipähän tarvitse varata nitroja finaaliin. Ainoat jännättävät asiat ovat kuinka pahasti Suomi ryssii kisojen järjestelyt ja kuinka paksun seipään Jaana ja Mikko lähetyksiä ennen nielaisevat.

Ellada, hora tou photos

Juoksin koko yön.

Se oli helppoa ja vaivatonta, todella hienoa. Pääsin pitkälle. Juoksin Kreikkaan asti. En edes hengästynyt.

Välillä toimittajat juoksivat lähes läkähtyen rinnalla ja haastattelivat. Minua huvitti kuinka helpoa oma juoksu oli, kun siinä kameroineen ja karvaisine mikrofoneineen töpöttivät hätää kärsien vieressä.

Ihmettelivät mihin olin juoksemassa. Osoitin taivaarantaan ja sanoin mukamas niin hauskan jutun keksineenä, että tuonne. Toimittajilla oli läähätykseltään riittävästi ymmärrystä nauraa kuin hyvänkin vitsin kuulleina vaikka kaikki tiesimme, että se oli tosi tyhmä juttu.

Kreikasta ei päässyt enää eteenpäin juosten. Olin vakavasti harkitsemassa, että kyllähän ton pätkän tosta Afrikkaan ui ihan kevyesti, kun heräsin Ti-Ti-Nallen ääniin.

Tämä ei taida selittyä kuin sillä, että olen työstänyt morkkiksen jo unissani - pakoon vain noloja juttuja, kyllä se siitä.

Hyvä niin, koska lauantai on ikävä tuhlata krapulassa kärvistelyyn, ja nyt ei tarvi. Taisin siis sittenkin onnistua pitämään nautintoaineet kohtuudessa, vaikka kotiin kömpiessä oli aika tuiskeinen olo ja taisin räpättää taas taksikuskin liki pyörryksiin. Kohtuullisen hyvä suoritus, vaikka oli peräti kahden kollegan läksiäiset ja potentiaalia megakänniin siis runsaasti.

Olen kuitenkin viime yönä laulanut karaokea. Neljästi. Myös euroviisuja. Hetkittäin tässä kahvikulausten välissä tekisi mieli mennä vielä vähän juoksemaan. Vaikka Kreikkaan.

Brändi, brändimpi, toimittaja, tissit

Mediassa on ollut jo muutaman vuoden kova pyrkimys brändätä
toimittajia. Ei edes mitään erikoisia journalisteja, vaan ylipäätänsä
toimittajaa kuin toimittajaa. Sellainen fiilis ainakin tulee
esimerkiksi Ilta-Sanomien tavasta tunkea toimittajan pärstä lähes minkä
tahansa uutisjutun viereen.



Erikseen ovat vielä toimittajien blogit - netissä riittää palstatilaa
kaikille kesäläisestä päätoimittajaan. En ihan ymmärrä, en varsinkaan
jos blogeissa ei ole mitään sisältöä. Eräs suuri suomalainen
viikkolehti tosin rinnastaa myös toimittajansa julkkiksiksi -
toimittajien ja lehdelle blogaavien julkkisten blogit ovat kaikki
samassa syssyssä - joten kaipa se sitten pitää ymmärtää niin, että
sisällöllä ei ole niin väliä kunhan pärstä näkyy.



Jotkut kunnostautuvat pärstän esittelyssä paremmin kuin toiset.
Brändiyden autuutta tavoitteleva nuori julkkistoimittaja ainakin panee
peliin sekä maineensa, kunniansa, tissinsä että turpavärkkinsä. Jopa
niin antaumuksella, että välillä on vaikea päättää kumpi räjäyttää pään
ennemmin, teksti vai viereen lätkäisty päivän kuva toimittajasta
itsestään.



Saatan ehkä olla liian ankara, sillä ei hänkään aivan täysin narsismin alttarilla ryve. Uusimman kirjoituksen kuvaan oli mukaan päässyt myös kummilapsen käsi.

Työnteko tappaa

Puolen vuoden aikana vyötärö on löystynyt löystymistään. Ihan niin kuin se olisi timmi koskaan ollutkaan.

Ajattelin aloittaa terveet elämäntavat.



Sen kunniaksi viimeistä päivää töissä ollut kollega oli kärrännyt neukkariin laatikkotolkulla donitseja.



Korjasin hairahduksen eineksellä, jossa oli ainakin kokonainen ruokalusikallinen nahistuneita vihanneksia.



Hemmetti, mikähän siinä on että ellei puputa sikakallista ja pientä
salaattia, joka pitää nälän ehkä noin tunnin, joutuu tyytymään
raskaisiin ja rasvaisiin lounasruokiin tai eineksiin. Välimaastoa ei
vain tunnu olevan tarjolla ellei sitten syö sitä saarioisten
jauhelihakeittoa maailman tappiin.



Työnteko tappaa, saatana.

Kuluttajavirasto heristi sormea

Muistatteko Kanavapäällikkö-insidentin (1) (2)? Kuluttajavirastosta tuli ystävällistä mailia, jossa kertoivat tehneensä kannanoton, jossa puututaan siihen että:

"kuluttajan on saatava
ostopäätöksensä tueksi riittävät tiedot markkinoitavasta palvelusta ja
markkinoijasta. Markkinoinnissa tulee ilmoittaa selkeästi koskevatko
yksilöidystä palvelusta annetut tiedot antenni-, kaapeli- vai
satelliittivastaanottoa. Sopimusehtojen osalta on ilmoitettava muun muassa
mahdollisesta sopimuksen määräaikaisuudesta. Kiinnitimme huomiota myös
hintatietojen ilmoittamista koskeviin lainsäädännön vaatimuksiin sekä ilmaisujen
kuten ”ilmainen” käyttämiseen markkinoinnissa. Käsittelimme myös
lisäetumarkkinoinnin vaatimuksia, pienellä kirjasinkoolla annettuja tietoja,
vertailevaa markkinointia ja hyvän tavan vastaista, kuten syrjivää
markkinointia."

Kanavapäällikkö-kampanjaan liittynee eniten kohta:

4. Ilmaisujen kuten ”ilmainen” käyttö markkinoinnissa

Ilmoituksissa kiinnitetään usein huomiota ilmaisujen kuten ”ilmainen” käyttämiseen markkinoinnissa. ”Ilmaisesta” tai ”vastikkeettomasta” kokeilusta kuluttaja on sidottu automaattisesti maksulliseen tilaukseen tai kuluttajille markkinoidaan ”ilmaista” kokeilua televisiomainoksessa taikka puhelinmyyjän toimesta ja vasta myöhemmin ilmenee, että kokeilujakson saadakseen on sitouduttava tilaukseen.

Kuluttaja ei saa tarjousetua ilmaiseksi, jos hän joutuu sitoutumaan maksulliseen palvelusopimukseen edun saadakseen. Ilmaisujen kuten ”ilmainen” ja ”vastikkeetta” käyttö on tällöin kuluttajansuojalain 2 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla sopimatonta.

Kuluttajansuojalain 2 luvun 2 a §:n mukaan markkinoinnissa ei saa tarjota kulutushyödykkeitä toimittamalla niitä kuluttajille ilman nimenomaista tilausta ja edellyttämällä kuluttajalta maksua, hyödykkeen palauttamista tai säilyttämistä taikka muuta toimenpidettä. Niin sanottu negatiivinen myynti on siten kielletty. Palvelun vastikkeettomasta kokeilusta ei voi seurata automaattisesti tilausta.

On toki mahdollista, että kuluttaja tekee nimenomaisesti maksullisen palvelusopimuksen, joka sisältää lisäetuna maksuttoman kokeilujakson. Tällaisessakin tilanteessa yksittäistä mainosta on pidettävä sopimattomana ja harhaanjohtavana, jos mainoksessa esitellään vain ”ilmaista” kokeilumahdollisuutta, mutta ei tuoda lainkaan taikka selkeästi ja helposti havaittavalla tavalla esille, että kysymys on itse asiassa maksullisesta tilauksesta. Yksittäisen mainoksen harhaanjohtavuutta ei näissä edellä tarkoitetuissa tilanteissa poista esimerkiksi se, että myöhemmin muussa markkinointi-aineistossa annetaan tieto siitä, että kuluttaja voi irtisanoa tilauksen tiettynä ajankohtana ennen maksullisen kauden alkamista kustannuksitta.

Koko kannanotto löytyy täältä.

Kuluttaja-asiamies kertoi saaneensa useita ilmoituksia kuluttajilta, ja kannanotto on lähetetty valituksen kohteena olleille yrityksille ja alan järjestölle. Neljä kuukautta siihen kannanottoon kului, mutta parempi myöhään.

Pusu

Kamera kädenmitan päässä, Mies lähempänä.

(Valokuvatorstain aiheena ystävä)

Kieli pani pään pyörälle

Päivä sujui rattoisasti koulutuksessa. Aiheina tämän pari päivää ovat
napakka otsikointi ja tekstien editointi. Sinänsä selkeää ja tuttua
kauraa, mutta hyviä työvälineitä kannattaa aina käydä hamuamassa, ja
kanssakäynti muiden kollegojen kanssa antaa hyviä ideoita.



Ja jos ei muuta jää käteen, niin ainakin sivupoluille lähteneitä ajatuksia.



Harjoituksiin kuului muun muassa valmiiden juttujen otsikointi, jonka
jälkeen nähtiin myös oikeat, toteutuneet lehteen menneet otsikot.
Päähäni jäi niiden pohjalta pyörimään se, miten usein positiiviset,
pienen ihmisen suuret teot saatetaan usein täysin ajattelematta
otsikoida jopa suorastaan alentuvaan sävyyn. Myös kahden henkilön
välillä, esimerkiksi rikos- tai onnettomuustapauksissa, saatetaan
kielellisesti väheksyä juuri sitä henkilöä, joka on se uhri.



Pääni vei sivuraiteille otsikointitehtävä, jonka leipis kertoi
hätäkeskuksen palkitusta vuoropäälliköstä. Vaikka juttu alkaa
palkitsemisuutisena, se jatkuu mini-featurena, jossa vuoropäällikkö
kertoo työstään ja sen puutteista. Samalla siis oikein kiva ja
valaiseva pikkujuttu hätäkeskuksen arkipäivästä.



Luontevasti lähes kaikki otsikoivat jutun muotoon "xxx sai
palkinnon/tunnustusta". Ihan tyypillistä sinänsä, että palkintoja
myönnetään, annetaan ja saadaan. Mutta minua jotenkin ottaa närviin se,
että aina, varsinkin kun kyseessä on ns. tavis, subjektista tehdään
objekti. Tavis SAA jotain - kielellisesi siis vähän almua ja taputusta
päälaelle.



Ilahduttavasti yksi kollega oli tehnyt palkitusta vuoropääliköstä
TEKIJÄN ja oli otsikoinut jutun tyyliin "Palkittu vuoropäällikkö
valittelee henkilöstöpulaa". Otsikko ei lakaissut palkittua pystinsä
kanssa maton alle heti kättelyssä ("jes jes, kivat sulle, moi moi,
sulje ovi mennessäs"), vaan salli palkitun käyttää arvovaltaansa jo
otsikossa ja sanoa jotain.



Aina voi vedota vanhoihin tottumuksiin, maneereihin ja alan jargoniin,
mutta lehtikirjoittelusta löytyy mielestäni valtavasti väärällä tavalla
arvovärittyneitä sana- ja näkökulmavalintoja silloinkin, kun on
tarkoitus vain neutraalisti uutisoida jotain.



Aika usein esimerkiksi kilpailuissa tavis saa, mutta julkkis voittaa.
En halua kuulostaa femakolta, mutta toisinaan tuntuu että usein myös
naisurheilija saa mitalin siinä missä miesurheilija voittaa sen.
Myöskin kiekko-leijonat voittavat kultaa MM-kisoissa, mutta takahikiän
kuviokelluntajoukkue saa kultaa b-junioreiden piirimestaruuskisoissa.



Klassikkohan on se, että jalankulkija jää auton alle, eikä suinkaan
että auto ajoi jalankulkijan päälle. Auton alle jääminen jättää ainakin
minulle oudon
fiiliksen - että ihanko ihminen jähmettyi kuin pupu lyhtyjen
valokeilaan ja jäi
odottamaan että auto ajaa päälle. Vanhoihin konventioihin
kyseenalaistamatta langeten toimittaja tekeekin
uhrista oman onnettomuutensa syypään.



Kun miettii sanojen voimaa, pistää vihaksi se, miten usein asioita
joutuu heittämään lonkalta ja maneereihin nojaten vain siksi, että on
niin kiire. Niin paljon energiaa ja aikaa menee pelkästään
perusvirheiden välttelyyn ja korjaamiseen, että ilmaisullisen rikkauden
vaaliminen on usein lähes mahdotonta.



Kuitenkin mediatyöläisenä tuntee vastuuta ja huonoa omatuntoa. Ihmiset
poimivat suuren osan kielellisestä ilmaisustaan mediasta ja media yhä
enenevässä määrin oman ilmaisunsa ihmisiltä. Se on yhteinen elävä
entiteetti joka samaan aikaan uhkaa sekä näivettyä, ellei joku sitä
syötä, että kasvaa pahasti kieroon, ellei joku sitä tue.



Ei voi olettaa, että median kuluttajalla olisi sen entiteetin hoitoon
velvollisuus peruskoulun suorittamista enempää, joten median itsensä on
se tehtävä. Mutta rupea tässä selittämään semantiikasta ja sanojen
voimasta nuorille ja innokkaille sanatyöläisille, jotka eivät
välttämättä osaa edes yhdyssanoja.



Taisin juuri huomata olevani vanha kääkkä.

The End is Near

Julistan kevään alkaneeksi siinä vaiheessa, kun maanantaiaamuna
kahdeksaksi töihin tarpoessani ei ole säkkipimeää eikä tee mieli avata
ranteitaan bussilipun kohmeisella reunalla.



Julistan kevään alkaneeksi, kun kello kuusi iltapäivällä en enää
mieluummin viiltele käsiini paperihaavoja ja pirskottele niihin
sitruunamehua kuin lähde säkkipimeässä tarpomaan kotiin.



Julistan kevään alkaneeksi, kun iltaisin kaipaa pimeyttä voidakseen nukkua.



Paskaaks mä tässä julistan. Olis taas aika viillellä niitä paperihaavoja ja hakea sitruunamehu jääkaapista.



Jääkaapista, jossa asuu joku.



Julistan maailman loppuvan sinä päivänä, kun jengi kerää evään jämänsä
roskiin edes ennen kuin ne ovat muuttaneet väriä ja kasvattaneet
talviturkin.



Tosin maailmanlopun hetkellä kuolleet heräävät eloon. Kun ottaa
huomioon, että kananugetit ovat perustaneet perheen ja jugurtilla on
oma siirtokunta pakastelokeron puolella, niin nämähän ovat selkeästi
lopun aikoja.



Mihis mä jäinkään? Ai niin, niihin paperihaa

Ponu sekä tenttu

There's a guy - he's English, I don't think we should hold
that against him, but apparently this is just his life's dream because he is
going from country to country.

    He has a senate hearing in this country coming up
in a couple of weeks. And this is what he wants to do. He wants to make the
warnings on the packs bigger. Yeah! He wants the whole front of the pack to be
the warning.

    Like the problem is we just haven't noticed yet. Right? Like he's
going to get his way and all of the sudden smokers around the world are going to
be going, "Yeah, Bill, I've got some cigarettes.. HOLY SHIT! These things are
bad for you! Shit, I thought they were good for you! I thought they had Vitamin
C in them and stuff!"

-Denis Leary, No Cure for Cancer

Ja sama pätee alkoholiin. Varoituksia pullon kylkeen. Ihan oikeastiko
me nyt yhtäkkiä tajutaan miten ikävä aine viina on? En oikeasti tiedä
kumpi on huolestuttavampaa, se että päättäjät ovat noin typeriä, vai se
että luulevat meidän olevan niin typeriä. Jossain näin vinoilua siitä,
että seuraavaksi kaikkiin autoihinkin pitää saada varoitustarrat.



Kuinkahan paljon auttaisi asiaa, jos alettaisiin tekemään vain Todella Pahan makuista viinaa?

Sininen (ja valkoinen) hetki kuluttajana

Enpä ollutkaan huomannut, että kauppoihin on tullut Suomen 90-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Fazerin "Sininen ja valkoinen"-suklaapatukoita (44g).

No pitipä ottaa kokeeksi, kun kerran 50 sentillä sai.

Valkosuklaata maitosuklaan päällä.

Makea, aavistuksen kindermäinen maku.

Oikein hyvä. Miksi ostin vain yhden?

Tosta 50 sentistä tuli mieleen, että vaikka euron myötä moni pikkuasia kuten huoltamokahvi ja -pulla kallistuivat, niin suklaa ei. Olisiko peräti halventunut.

Minulla on hämärä muistikuva siitä, että markka-aikaan ei ollut yhtään outoa, että fasun viiden tyynyn patukat tai esimerkiksi Kismet olisivat olleet lähemmäs femman. Oisko Kismet peräti ollut ylikin.

Kaupassa Kismet 55 senttiä. Mummofemmaan pitkä matka.

Kirosanageneraattori käy ylikierroksilla

Voi voi Heikki Paasosta. Kyllä nyt poikaa ketuttaa. Mutta realismia kehiin, jooko?

Heikki Paasonen on ihan hauska tyyppi. Katson jätkää mielelläni erilaisissa ohjelmissa, ja olen esimerkiksi hyvin tyytyväinen siitä, että Voicen auki räpätessäni siellä on Paasonen eikä joku niistä entisistä kristillisnuoret mieleen tuovista nynneröistä (paitsi että kristillisnuorilla on paremmat ja ronskimmat jutut).

Valinta olla antamatta viisufinaalin juontotehtäviä Paasoselle oli ihan oikea. Paasosen kivajätkyys on kuitenkin sellaista kivajätkyyttä, joka ei ihan uppoa tiettyä perusjäykkyyttä vaativaan instituution. Niin, mitä sitä kieltämään, viisut ovat instituutio, jota ei edes hevillä muuteta.

Mutta se tärkein on kuitenkin jäänyt huomaamatta. Miten HELVETISSÄ miehiä koe-esiinnytetään Jaana Pelkosen rinnalla, mutta Jaanalle ei kukaan vaadi muita vaihtoehtoja. Jaana Pelkonen. Ei jumalauta. Siis se "HyVÄÄ ilTAA, minä oLEN Jaana PELkoNEN, ja KUUlosTAN silTÄ että KAikki lauSEEni jääVÄT kesKEN"-Jaana Pelkonen. Se. Se Jaana Pelkonen, joka ilmeisesti opettelee kaiken niin ulkoa, että adlibbaus ja luonteva haastattelu pakollisine rönsyineen ei likalta luonnistu vaikka haulikolla uhkaisi vieressä.

Ei ainuttakaan vaihtoehtoa käytetty rinnalla.

Mitä vittua?!

Ja jotta kirosanageneraattorini kävisi todella ylikierroksilla, niin voisiko joku ystävällisesti kertoa minulle miksi Idols-tuomari Asko Kallosen ympärillä pyörii nyt niin hirveä älämölö siitä, että mies kommentoi esiintyjien, varsinkin suosikkinsa, ulkonäköä ja seksikkyyttä?

Totta hitossa kommentoi. Ihanko oikeasti muka Idols-kisassa on kyse vain laulutaidoista? Ihanko oikeasti ei haeta esiintyjää, joka täyttää ulkonäkökriteerit ja jota voi myydä sekä äänellä ETTÄ habituksella? Ihanko oikeasti Asko ei saisi levy-yhtiöihmisenä kiinnittää huomiota ulkomusiikillisiin arvoihin, jotka itse asiassa ovat usein varsinkin markkinoinnissa helvetin paljon tärkeämpiä asioita kuin se ääni tai musiikkityyli?

Ai kun likka on vasta 16. No voi, voi. Mitäs läks? Jos meinaa idoliksi 16-vuotiaana, niin ihanko luullaan että likkaa vain eläkeikäisille mummoille kilttinä naapurintyttönä markkinoidaan? Jos ei kerran yleisö kykene ymmärtämään mitä Idolsissa haetaan, niin olkaa niin ystävällisiä ja jättäkää äänestämästä sitä likkaa, ettei sen tarvitse enää olla objektina, raukka parka!

Siis voi jeesus! Mitä helvettiä?

Selvisin voittajana

Muisti toimii mielenkiintoisella tavalla. Varsinkin vanhemmiten tuntuu,
että mieleen jäävät vain huonot ja traumaattiset asiat, mutta ne upeat
onnen hetket ovat vain pikaisia välähdyksiä, joihin on vaikea tarttua
ellei ole valokuva-albumi käsillä.


Ehkä on niin, että systeemiin rusahtaa ilon ja onnen keskellä niin
hirveä hormoniryöppy, että jälkeen päin on kuin kunnon kännin jälkeen -
ei muista mitään. Tasaisen tappava tyytyväisyys, siis kun ei tapahdu
mitään hyvää, muttei mitään pahaakaan, on ilmeisesti puolestaan kuin
mielialanappeja söisi. On niin tasaista, ettei mikään jää mieleen.


Koulu on ilmeisesti ollut todella traumaattista aikaa, koska siitä
muistan mielettömät määrät asioita. Samaten yliopistokin taisi
ahdistaa, koska sekin muistuu mieleen liian hyvin. Ja nimenomaan ne
ikävät asiat. Hyvin vähän mitään muuta. Mutta sitä ikävää riittää.


En silti ollut ääliö, vaan itse asiassa ihan hyvä - kun tulin
viitsineeksi. Vuosi vuodelta olin aina vain laiskempi, sillä kun
menestymisestä saatu vähäinen tunnustus oli varattu vain
perseennuolijoille, ei sitten viitsinyt panna tikkua ristiin myöskään
paneutumista vaativien asioiden eteen. Sinänsä vika ei ollut
koululaitoksessa, vaan ala-asteen kansakouluaikaisissa opettajissa, ja
kun pääsin yläasteella ikeestä, oli jo työmoraalin puolesta liian
myöhäistä. Olin jo kapinallinen - sekä leimattu, että leimasta
ammentaja.

Mutta on niitä hyviäkin muistoja. Ehkä ne
muistuvat mieleen siksi, että niissä kiteytyvät joko pikkumainen
kostonhimoni tai egoni hively edes jollain tapaa. Niitä on kolme, ja ne
kaikki liittyvät itse asiassa koulun loppumiseen.

Koska
voisin väittää, että varsinkin yläasteesta eteenpäin tiesin mitä
halusin ja mihin tähtäsin, tiesin myös pärjääväni, sillä osasin asioita
ja tiesin osaavani. Tätähän eivät lukion opettajat uskoneet kenenkään
kohdalla, vaan kohtelivat abiturientteja samaan tapaan kuin yläasteen
seiskaluokkalaisia.

Oli kuitenkin yksi poikkeus -
historianopettajani, jonka nimeä en edes muista (noloa). Muutamaa
päivää ennen reaalin kirjoituksia tämä äärest mukava ja älykäs herra
pysäytti minut koulun käytävällä ja kertoi katse tuimana, ettei voi
antaa minulle päästötodistukseen kuutosta enempää. Kertoi kuutosen
harmittavan häntä itseään, koska hän tiesi, että otan reaalissa
historiasta pinnat himaan. Kysyin uskooko hän todella, että minun
kaltaiseni ihminen tulee lukion päästötodistuksella koskaan tekemään
mitään. Opettajan tuima ilme suli veitikkamaiseksi hymyksi, sanoimme
heit, ja jatkoimme teitämme omille tahoillemme.

Toinen egoani
hivelevä hetki oli saada ne laudaturin paperit. Paperit, jotka
ilmeisesti osaa opettajakunnasta hieman ketuttivat, sillä olin koulun
ainoa laudaturin ylioppilas, jonka päästötodistuksen keskiarvoa ei
tilaisuudessa kerrottu ääneen. Sinänsä helvetillinen sääli.


Olisi ollut ihan hyvää kuultavaa niille lukion eka- ja
tokaluokkalaisille, joille monet opettajat psyykkaavat jo etukäteen
huonot vibat ja arvosanat ylioppilaskirjoituksissa, koska kurssien
keskiarvo ei ole ollut ällän materiaalia. Niin kuin siitä olisi
useinkaan kyse, vaan itsetunnon rakentamisesta. Omaa huonoa
itsetuntoaan muiden (puolustukyvyttömien oppilaiden) itsetunnolla
ruokkivat opettajat ovat joskus jopa pahempi este kuin omat taidot tai
oppimiskyky.

Kolmas hyvä muisto koulusta - oma pieni
voittoni huonoista opettajista - ilmentää lapsellista kostonhimoani ja
lälläslää-mentaliteettiani (onneksi en ole opettaja).


Molemminpuolista halveksuntaa (vaivoin peiteltyä) sisältänyt suhteeni
englanninopettajaani sai kunniakkaan lopun kirjoitusten jälkeisenä
kesänä. Viimeiseen saakka englannin laudaturini torpedointia yrittänyt
opettajakunnan ei niin kunniakas jäsen hymähti vielä kevään päätteeksi
suhteelliseen halveksuvaan sävyyn, että tuskin minun kannattaa aikaani
yliopiston englannin pääsykokeisiin kuluttaa - sinne kun otetaan vain
hyvät. Elokuussa todistuskopiota koululta hakiessa oli erittäin mukavaa
törmätä käytävällä rakkaaseen englanninopettajaan ja kertoa pääsystä
yliopistolle lukemaan englantia.

Ja kiittää kannustuksesta. Sillä kiusa se on pienikin kiusa..

(Osallistuin tällä vaihteeksi Pakinaperjantaihin, kun ei Valokuvatorstai urkene nyt niin millään. Aihe nro 14 on koulumuisto.)

Vain yhden tissihamsterin tähden

Taitaa olla ikuinen ihmettelyn aiheeni, että miten röyhkeitä voivat tissit olla. Ties missä asioissa, toki, mutta päivittäin törmään (melkein kirjaimellisestikin) siihen, että tissejä survotaan mihin sattuu.

En jaksa miettiä onko tissi sen viisi senttiä vai vain 4,80 senttiä yli kupin reunan, mutta voisko joku kertoa mulle mitä liikkuu sellaisen tyypin päässä, joka survoo tissinsä aivan liian yli dekolteen?

Pyörin tissien kanssa (urheilurintsikat) lähes päivittäin Punavuoren suunnassa, ja ei voi kuin ihmetellä näitä järjen jättiläisiä. Esimerkiksi Merimiehenkadulla on pitkä pätkä, jossa toinen puoli tiestä on pysyvästi tissienesittelykiellossa. No mikä on varmaa? Se, että se on täynnä paljaita tissejä. Eikä edes mitään "mä ihan hetken vain tässä esittelen", vaan selkeästi seisovat siinä päiväkausia rivosti esillä.

Pursimiehenkadulla, Merimiehenkadulla ja Punavuorenkadulla on myös paljon mukavia pieniä liiviliikkeitä, joihin halutaan tulla esittelemään tissejä, mutta näkösuojaa ei ole. Mitä tekee asiakas? Paljastaa "ihan hetkeksi vain" tissinsä keskellä tietä ilmeisesti sillä mentaliteetilla että "kyllähän jengi osaa silmänsä sulkea". Juu, joku siveyden sipuli varmaan osaakin, mutta ei punaniskainen bussikuski. Ja sitten seistään, ja Herttoniemestä asti kantautuu kiroilu, kun dösä on taas vartin myöhässä!

Kaipaan kaunista päänvaivaa

Jokin aika sitten kävin läpi työkseni kasan lapsille suunnattuja tietokone- ja konsolipelejä, ja pelasin pikaisesti läpi muun muassa H. C. Andersenin taikaseikkailun. Lapsille tarkoitettu, eli toki hurjan yksinkertainen, ja joiltain osin raivostuttavan kömpelösti toteutettu osoita-ja-klikkaa-seikkailu. Harmini kohdistui kuitenkin enimmäkseen siihen, että miksi perinteisiä seikkailupelejä ei juuri enää tehdä kuin lapsille - ja hyvä jos edes lapsillekaan?

Kaivoin esiin vanhan rakkauteni The Longest Journeyn, ja olen sitä tässä aikani kuluksi taas pelaillut eteenpäin. Ja ollut jälleen ihastunut. Longest Journeyn jatko-osa Dreamfall oli korea, mutta vaikka tarinaan on panostettu, pulmasisältö on Longest Journeya paljon tyhjempi - ja mikä pahinta kaikista - se on action-adventure eikä perinteinen. Miksi, miksi, miksi?

The Longest Journey taitaa olla likipitäen viimeisiä myös pelaajaansa haastavia seikkailuja. Sen jälkeen ovat ilmestyneet kyllä esimerkiksi itsensä Benoit Sokalin ideoimat Syberia ja Syberia II, mutta vaikka olivatkin perinteikkäitä ja (aivan suunnattoman) kauniita, älyllinen haaste jäi kauas Longest Journeysta. Eikä Longest Journeykaan suinkaan ole vaikeimmasta päästä, sillä se ei ole esimerkiksi yhtä kajahtanut kuin jotkut Lucas Artsin klassikoista. Mutta kuitenkin riittävän haastava - ja tarinaltaan kiinnostava ja pitkä.

Onko perus-adventuren lähes täydellinen kuolema jokin merkki uusien pelaajakuntien tyhmistymisestä ja kollektiivisesta hyperaktiivisuudesta? Ei viitsitä satsata, kun jengi haluaa kuitenkin vain räiskiä?

Tule apuun Nintendo! Esimerkiksi DS olisi mitä oivin alusta muun muassa vanhojen Lucas Arts -seikkailuklasikkojen uudelleenjulkaisulle kuten vaikkapa Monkey Islandit, Sam & Max Hit the Road, Day of the Tentacle... Saattaisi sillä Grim Fandangokin onnistua. Toinen hyvä kohde olisi Wiin klassikkopelipuoti.

Itse asiassa linkkejä pitkin pomppiessani osui eteen, että Wiin ja Xbox 360:n puotien käyttömahdolisuutta pohditaan jo jonkin verran. Sam & Maxista piti tulla oikea kunnollinen pelijatko-osa, mutta se peruttiinkin ja fanit raivostuivat. Sen sijaan siitä on tehty digitaalinen jatkosarja, peli-sellainen, jonka episodit ilmestyvät muutaman kuukauden välein. Tällä hetkellä julkaiseva taho etsii Wii-ohjelmoijaa. Toivoa siis ehkä on.

Pitäisi myös tutustua Sokalin seikkailuihin Amerzone (1999) ja Paradise (2006). Amerzonea on kehuttu, mutta vaikea saada. Paradise on kuitenkin kuulemma huono, buginen ja masentava, joten kokeilukynnykseni on todella korkea. Koska valinnanvaraa on toistaiseksi niin vähän, yhdenkin huonon adventuren pelaaminen aiheuttaa normaalia suurempaa pahaa mieltä.

Grim Fandangon voisi itse asiassa ottaa uudelleenpeluuseen. Aikansa helmi sekin.

Vain yhden parkkiruudun tähden

Taitaa olla ikuinen ihmettelyn aiheeni, että miten röyhkeitä voivat autoilijat olla. Ties missä asioissa, toki, mutta päivittäin törmään (melkein kirjaimellisestikin) siihen, että kaaroja parkkeerataan mihin sattuu.

En jaksa miettiä onko auto sen viisi metriä vai vain 4,80 metriä suojatiestä, mutta voisko joku kertoa mulle mitä liikkuu sellaisen tyypin päässä, joka parkkeeraa autonsa keskelle ajorataa?

Pyörin autolla (pelkääjän paikalla) lähes päivittäin Punavuoren suunnassa, ja ei voi kuin ihmetellä näitä järjen jättiläisiä. Esimerkiksi Merimiehenkadulla on pitkä pätkä, jossa toinen puoli tiestä on pysyvästi paikoituskiellossa. No mikä on varmaa? Se, että se on täynnä parkkeerattuja autoja. Eikä edes mitään "mä ihan hetken vain tässä", vaan selkeästi seisovat siinä päiväkausia.

Pursimiehenkadulla, Merimiehenkadulla ja Punavuorenkadulla on myös paljon mukavia pieniä erikoisliikkeitä, joihin halutaan tulla autolla, mutta paikoitustilaa ei ole. Mitä tekee asiakas? Parkkeeraa "ihan hetkeksi vain" keskelle kaistaa ilmeisesti sillä mentaliteetilla että "kyllähän tosta vierestä ohi mahtuu". Juu, joku Smart varmaan mahtuukin, mutta ei bussi. Ja sitten seistään, ja Herttoniemestä asti kantautuu kiroilu, kun dösä on taas vartin myöhässä.

Keskustasta on Punavuoreen sen verran hyvät ja monipuoliset liikenneyhteydet, että voisitteko ystävällisesti jättää sen autonne vaikka Forumin parkkihalliin ja tulla vaikka taksilla lopun matkaa jos ei julkiset nappaa. Pätäkkää siihen näyttäisi ainakin teitä tukkivista mersuistanne ja kaupunkimaastureistanne päätellen olevan.

Muutosvastarintainen urputtaa

Asensin Windows Media Player 11:n. Kaduttaa. Koko kirjastosysteemi on uudessa versiossa pantu ihan päreiksi, ja nyt se on täysin toimimaton hökötys, jossa kamaa ei saa haluamaansa järjestykseen niin millään.

Mikä vika vanhassa, helposti kustomoitavassa, niin monen ohjelman suosimassa hyvässä taulukkomallissa oikein oli? Onko se mahdollisesti jossain piilossa vielä, ettei tarvitsisi kestää tuota noloa, uudesta iTunesista pöllittyä systeemiä (jota ei onneksi iTunesissa tarvitse väkisin käyttää)?

Pitäkää Uuden Sukupolven hyötyohjelmanne ja multimeediosukupolven suitsutuksenne. Musakirjastoni on ihan sekaisin, tana. Tulen sinne teidän herätystelttaanne ja kusen teidän Vistaan.