Viiden tähden helvetti

Kun alkaa väsyttää, tekee mieli vinkua. Sitten väsyttää jo niin paljon, ettei voi enää kuin nauraa.

Kun sitten taas lähtee iltasella töistä niin, ettei edes viimeiseen metroon ehdi, ja on niin väsynyt, että busseilla turatessa tekee vaihdon väärässä paikassa ja kuluttaa reissuun enemmän aikaa kuin mitä olisi kulunut siihen, että rauhassa odottaa suoraa bussiyhteyttä, niin siinä vaiheessa herää viha ja raivo.

Tämä ei vain voi enää jatkua näin. Perheellisen ihmisen ei kuulu viettää töissä kelloa ympäri joka päivä. Koko vitun kuukausi on kulunut niin, että näkee lapsensa hereillä lähinnä viikonloppuisin.

Jos sanoudun irti, perhe on ilman rahaa kolme kuukautta ja asuntokin voi mennä alta. Jos etsin toisen työpaikan, se meinaa tätä samaa paskaa vielä siksi kunnes sen uuden työn löydän. Ja olen valmiiksi loppuunpalanut jo kättelyssä.

Mitenköhän saisi siististi potkut, ettei joudu työkkärin karenssiin. Voisi tietysti mennä itkemään työterveyspuoskarille, että olen ihan burnout. Mutta kun en ole, olen vain saatanan väsynyt ja aivan helvetin vihainen.

Varsinkin vihainen itselleni. Kun puhelin välipäivinä soi ja sanottiin että sä olet nyt "se", niin olisi pitänyt sanoa, että älä naurata, etsi joku toinen. Varsinkaan, kun että on "se" ei ole tähän päiväänkään mennessä tarkoittanut että olisi "sen" palkka tai muut "sen" edut. Ei ole edes "sen" titteliä. Enemmän kuin "sen" ylityöt kyllä.

Mutta ei, sen sijaan että olisin sanonut ei, sanoin lampaana vain okei. Vihaan itseäni siitä hyvästä, että annan huijata itseni tällaisiin hommiin, vaikka etukäteen jo arvasin mitä tuleman pitää.