Syntymätön lapsikin jo pelkää kuolemaa

Veijo Hietala kierjoitti tänään hyvin tv-kolumnissaan Ilta-Sanomissa tuosta kuolema-tv-sarjasta. On ihan totta, että oikea kuolevaisuus halutaan hinnalla millä hyvänsä lakaista maton alle tai vähintäänkin rajata todella tarkkoihin karsinoihin kuten johonkin Silminnäkijä-ohjelmaan, Seportaasiin tai Punaiseen lankaan. Ja silloinkin asioista vain lähinnä päät puhuvat.

On tietysti totta, että kuolema ei saa olla viihdettä. Tosin, sitten pitäisi suurin osa Amerikkalaista tv-sarjoista ja elokuvista bännätä saman tien. Mutta tämä viritteillä oleva tv-sarja tuskin tulee olemaan viihdettä - tirkistelyä kyllä - mutta ei viihdettä. Kaikkien morbidien vitsinvääntöjenikin keskellä todella odotan sarjaa ja toivon, että se on niin hyvä kuin mitä voisi odottaa.

Nimittäin tuntuu, että myös viihdekulttuurin silkoisuus on yksi syypää sille, miksi päättäjät ja hyväosaiset vieraantuvat niin totaalisesti siitä, mitä olemattomien määrärahojen kanssa kamppaileva terveydenhuolto usein on. Herätyspiikki tekee hyvää.

En myös ollut yhtään yllättynyt (mutta kuitenkin olin kuvottunut) siitä, kun jompikumpi iltapäivälehdistä oli tuossa eilen haastatellut poliitikkoja, ja valtaosa vain puusilmäisesti tuomitsi koko asian. Nousi heti mieleen kysymys: miksi? Miksi se on muka liian rankkaa, miksi se on muka epäsopivaa? Miksi pitää kieltää? Siksikö, että ihmiset joutuisivat kamppailemaan omatuntonsa kanssa?

Vai pelkäävätkö päättäjät jo etukäteen mahdollisia jälkiseurauksia, eli esimerkiksi varmaan vääjämättä jälleen esiin nousevaa eutanasiakeskustelua?

Miksi sellaisia pitää pelätä?

Ylipäätänsä jotenkin ihmetyttää, että miksi todella kipeistä asioista kuten pedofiliasta tai väkivaltarikoksista voi tehdä hyviä ja arvostettuja ohjelmia... Mutta kun joku sanoo sanan kuolema, niin ollaan ihan että voiherranjumalasentään. Kuoleminen sentään päättyy joskus, monissa tapauksissa suhteellisesti ottaen varsin pikaisesti, ja viimeinen henkäys on helpotus. Paljon järkyttävämpää on vaikkapa sen pedofiilin kähmimän lapsen elämä, joka saattaa olla pilalla 50-60 vuotta ennen viimeistä henkäystä.

Tai miettikää dementikkoja. Miksi niitä saa näyttää? Miksi niistä kertovia ohjelmia ei heti kohulla vaadita kiellettäviksi? Järkyttävämpää ja pelottavampaa sitä on katsoa, jos miettii mahdollista omaa vanhuuttaan, kuin se, että joku nelikymppisenä kuolee saappaat jalassa syöpään. Dementikkoja katsella helposti miettii, että kun on kerran pakko joskus mennä, niin mieluummin ennemmin pää tallella kuin myöhemmin ilman sitä.

On tietysti totta, että kuolemanpelko on yksi tehokkaimpia tapoja hallita ihmisiä. Siihen perustuvat niin useimmat uskonnot kuin yhteiskunnalliset rakenteetkin. Vain harva kokee elämässään lähietäisyydeltä oman kuolemansa lisäksi enempää kuin pari-kolme kuolemaa. Jotkut eivät sitäkään. Väkisinkin monille kuolema jää hämäräksi, varsinkin kun se lakaistaan jopa sairaanhoidossa maton alle ja lääkitään hiljaiseksi. On helppo pelätä sitä, jota ei juuri kohtaa.

Minä en kiellä ettenkö pelkäisi omaani ja läheisteni kuolemaa. Lähipiiriini ei toistaiseksi ainuttakaan pitkitettyä lähtöä mahdu, ylipäätänsä lähipiiriini ei edes pahemmin kuolemia mahdu. Tuttavapiirissä on jonkin verran henkensä heittäneitä, tapaturmaisia tai oman käden kautta, mutta nekin ovat vain asioita jotka on kuullut myöhemmin. Sellaisiin on defenssinä kyynisyys riittänyt vallan hyvin. Mutta kun todella läheisten ja lopulta oma aikani ennemmin tai myöhemmin koittaa, en halua olla asiasta niin vieraantunut kuin olen.

Varsinkin omilla elintavoillani minut vie pikemminkin syöpä kuin sydänkohtaus. Siinä jää aikaa tulla hulluksi pahemman kerran, jos ja kun ympäröivä maailma on niin pihalla elämän pakollisesta lyhyydestä ja raadollisuudesta, että on lähes välikysymyksen paikka jos joku haluaa vapaaehtoisesti julkistaa oman kuolevaisuutensa.