Graveyard Blues

Muu perhe lähti hautajaisiin, minä lähden töihin. Harmittaa. Ei nyt niinkään se, että hautajaiset olisi bileet, joita ei missään nimessä haluaisi missata, vaan se, ettei töiltä edes hautajaisiin ehdi.

Ottivat vuokra-auton. Nyt joudun koko aamun olemaan huolissani siitä, pääsevätkö yhtenä kappaleena perille. Vastavuoroisesti Mies joutuu koko päivän olemaan huolissaan siitä, muistinko töihin lähtiessä sammuttaa kahvinkeittimen. Muistin. Tein sen juuri. Varta vasten.

Iltapäivällä lisää jäähyväisiä läksiäisten muodossa, kun jälleen työkavereita lähtee muihin tehtäviin. Ottaa päähän. Ensinnäkin siksi, että olen aivan persaukinen, ja toisekseen siksi, että alan väsyä siihen, että olen töissä pian aivan yksin. Ja ylitöitä on pian yhden viikon verran. Vapaanako otan? Milloinko ehdin pitää? Nauranko paskaisesti?

Olen toki lisäksi myös kateellinen siitä, että muita pyydetään ja huolitaan uusiin kivoihin hommiin, mutta minua ei. Ei ettäkö olisin jotenkin onnesta kirkuen heti vaihtamassa duunia jos joku pyytäisi, mutta siis periaatteessa, tiedättehän: ei se että menee, vaan se että on optio mennä - muut on suosittuja, miksmä en oo.

Löytyyhän minultakin näemmä se alemmuuskompleksi sieltä jostain, kun vähän kaivelee.

Kiti kiti, vali vali.