Jump in My Car

Helsinki Motor Showssa on kuulemma esitelty erikoisvarusteltu, naisille suunnattu Suzuki Grand Vitara. Sen erikoisuuksia ovat muun muassa keskuspölynimuri ja tuulilasin pesunesteen täyttöreikä bensatankin täyttöaukon vieressä.

Olenko outo, vai miten tämä tekee autosta nimenomaan naisille suunnatun? Ihanko miehet varta vasten tykkäävät konepellin aukomisesta ja auton pölkkäröinnistä joko virittelemällä oma pölynimuri siihen hommaan tai kökkimällä huoltiksen imurointipisteessä? Ihan ne bisnestörpötkin lakerikengissään ja mittatilauspuvuissaan? Vai eikö auto vain saa olla kätevä ilman tekosyitä?

No on siinä autossa kuulemma myös sydänkuvioita penkeissä ja naurettavan iso meikkauspeili. Pissismobiili.

Ei tarvita karttaa, ei kompassia

Lopetin sitten Travianin peluun. Heti kun kaupunkeja alkaa olla enemmän, hommaan menee ikä ja terveys. Tai, no, ei nyt sentään, mutta rupeaa tuntumaan velvollisuudelta. Varsinkin jos kuuluu johonkin aktiiviseen liittoutumaan (mikä on melkein pakko, jos meinaa pelatakin eikä vain alistua farmattavaksi).

Voitin tällä toimenpiteellä vapaa-aikaa ja hermojen lepuutusta varmaan ainakin tunnin lisää per vuorokausi. Hyvä niin. Kyllä tässä elämässä tuntuu olevan ns. turhiakin harrastuksia, vaikkei mielestään mitään harrastakaan. Jää enemmän aikaa rehelliselle sohvalle röhnötykselle ja telkkarin ääreen sammumiselle.

Tuossa toissa yönä kun tarvoin läpi keskustaa yömyöhään tulin huomanneeksi toisenkin ajansäästöjutun, joka myös lisää liikuntaa. Olen aina tarmonpuuskassani kävellyt rautatieasemalta töihin tai töistä keskustaan, koska olen kuvitellut että se on suorin tie. Joka on kuitenkin sen verran pitkä, että varsinkaan aamuisin sitä ei tule tehtyä. Mutta höpön pöpön. Kamppiinhan on huomattavasti lyhyempi matka.

Olen aina kuvitellut että se on ihan sama asia kummasta tulee, koska olen jostain syystä kävellyt aina Kampista töihin tai töistä Kamppiin kiertotietä: ensin suunnannut Merikorttelista Fredalle ja siitä Fredaa pitkin Kamppiin. Vähänkö olen törppö. Tuostahan on suora linja yli Hietsun torin. Pitäisi varmaan useamminkin tutustua ajatuksen kanssa keskustan karttaan, eikä vain suunnistaa mutu-tuntumalla.

Tuon pohjalta ei ehkä mikään ihmekään, etteivät taksikuskit osaa suunnistaa keskustassa (tai siis eivät osaa ajaa niin kuin minä haluan), kun eivät pidä niitä vihaamiaan gps-oppaita päällä. Suosikkireitin kun on tullut sentään itse joskus kartastakin mitanneeksi ja liikennevalojen määrän laskeneeksi - matkan hinta-aikasuhde on huolella optimoitu, sillä pahimmillaan uppiniskainen kuski saa riistettyä kolme-neljäkin euroa lisähintaa matkasta.

Olisi siinä itsetärkeyden ja ylpeyden tunteessa kuitenkin samalla varmaan pitänyt tutkia aikoinaan ne kävelyreititkin. Tunsin itseni siinä yöllä nimittäin niin hölmöksi, kun kävelin hetkessä Kamppiin. Vaikka en viimeiseen metroon kuitenkaan ehtinyt.

Viiden tähden helvetti

Kun alkaa väsyttää, tekee mieli vinkua. Sitten väsyttää jo niin paljon, ettei voi enää kuin nauraa.

Kun sitten taas lähtee iltasella töistä niin, ettei edes viimeiseen metroon ehdi, ja on niin väsynyt, että busseilla turatessa tekee vaihdon väärässä paikassa ja kuluttaa reissuun enemmän aikaa kuin mitä olisi kulunut siihen, että rauhassa odottaa suoraa bussiyhteyttä, niin siinä vaiheessa herää viha ja raivo.

Tämä ei vain voi enää jatkua näin. Perheellisen ihmisen ei kuulu viettää töissä kelloa ympäri joka päivä. Koko vitun kuukausi on kulunut niin, että näkee lapsensa hereillä lähinnä viikonloppuisin.

Jos sanoudun irti, perhe on ilman rahaa kolme kuukautta ja asuntokin voi mennä alta. Jos etsin toisen työpaikan, se meinaa tätä samaa paskaa vielä siksi kunnes sen uuden työn löydän. Ja olen valmiiksi loppuunpalanut jo kättelyssä.

Mitenköhän saisi siististi potkut, ettei joudu työkkärin karenssiin. Voisi tietysti mennä itkemään työterveyspuoskarille, että olen ihan burnout. Mutta kun en ole, olen vain saatanan väsynyt ja aivan helvetin vihainen.

Varsinkin vihainen itselleni. Kun puhelin välipäivinä soi ja sanottiin että sä olet nyt "se", niin olisi pitänyt sanoa, että älä naurata, etsi joku toinen. Varsinkaan, kun että on "se" ei ole tähän päiväänkään mennessä tarkoittanut että olisi "sen" palkka tai muut "sen" edut. Ei ole edes "sen" titteliä. Enemmän kuin "sen" ylityöt kyllä.

Mutta ei, sen sijaan että olisin sanonut ei, sanoin lampaana vain okei. Vihaan itseäni siitä hyvästä, että annan huijata itseni tällaisiin hommiin, vaikka etukäteen jo arvasin mitä tuleman pitää.

Graveyard Blues

Muu perhe lähti hautajaisiin, minä lähden töihin. Harmittaa. Ei nyt niinkään se, että hautajaiset olisi bileet, joita ei missään nimessä haluaisi missata, vaan se, ettei töiltä edes hautajaisiin ehdi.

Ottivat vuokra-auton. Nyt joudun koko aamun olemaan huolissani siitä, pääsevätkö yhtenä kappaleena perille. Vastavuoroisesti Mies joutuu koko päivän olemaan huolissaan siitä, muistinko töihin lähtiessä sammuttaa kahvinkeittimen. Muistin. Tein sen juuri. Varta vasten.

Iltapäivällä lisää jäähyväisiä läksiäisten muodossa, kun jälleen työkavereita lähtee muihin tehtäviin. Ottaa päähän. Ensinnäkin siksi, että olen aivan persaukinen, ja toisekseen siksi, että alan väsyä siihen, että olen töissä pian aivan yksin. Ja ylitöitä on pian yhden viikon verran. Vapaanako otan? Milloinko ehdin pitää? Nauranko paskaisesti?

Olen toki lisäksi myös kateellinen siitä, että muita pyydetään ja huolitaan uusiin kivoihin hommiin, mutta minua ei. Ei ettäkö olisin jotenkin onnesta kirkuen heti vaihtamassa duunia jos joku pyytäisi, mutta siis periaatteessa, tiedättehän: ei se että menee, vaan se että on optio mennä - muut on suosittuja, miksmä en oo.

Löytyyhän minultakin näemmä se alemmuuskompleksi sieltä jostain, kun vähän kaivelee.

Kiti kiti, vali vali.

Stellar!

Piru kun ei ole sitä kuulokeliitäntää. Keskiyön kitarasankarointi ei käy päinsä kuin pleikkarilla.

Toisaalta siinä on hyväkin puolensa. Pelasin ensimmäisen Guitar Heron vihdoinkin aivan, kokonaan, täysin läpi.

Saa onnitella. :-)

Kumma kyllä, aikaisemmin tuskastelemani expert levelin Pantera ja Ozzy
menivät yhtäkkiä kuin vettä vain. Taitaa ykkönen olla sittenkin aika
lailla helpompi kuin jatko-osat. Siitäkin huolimatta ettei
harjoittelumoodia ole.

Ei kellään muuten olisi myydä halvalla kakkosta Xbox360:lle?

Let's do it like they do on the Discovery Channel

Kun työviikot ovat venyneet niin, että iltaisin ei jaksa eikä aivot toimi, muttei kuitenkaan kykene vielä nukkumaan, televisio on ainoa viihdykevaihtoehto. Toisaalta keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat niin nollilla, että sohvaperunakin on ylivilkas nero pääni sisällä tapahtuvaan liikkeeseen verrattuna.

Siksi Discoveryltä tuleva ohjelma Valmistuksen salat on ihan loistavaa kamaa. Puolen tunnin ohjelmassa esitellään lyhyesti ja ytimekkäästi kolmen-neljän erilaisen tavaran tai laitteen valmistus. Kun keskittymiskyky ja muisti ovat iltaisin kultakalan luokkaa, mutta rankan päivän jälkeen ärsyyntymisherkkyys on verrattavissa mureenaan, niin että mikään viivytys tai jahkailu ei istu pirtaan pätkääkään, mikään ei ole leppoisampaa kuin konstailematon ja jahkailematon opetusviihde, joka ei aikaile eikä taivastele.

Hemmetin hienoa, että ovat tajunneet, ettei moinen kiinnosta vain Pikku kakkosen kohderyhmää, vaan myös meitä aikuisia (tai "aikuisia", ihan miten vain).

Kyllähän noita rakennus- ja valmistusdokkareita toki on pilvin pimein, mutta ei tuollaisia yksinkertaisia aikuisille oikeastaan lainkaan. Suurin osa on tyypillistä amerikkalaista huttua, jossa asiat toistetaan kymmeneen kertaan. Sopiihan ne tietysti väsyneelle kultakalalle, mutta mureenalle kuitenkaan ei.

Siksi mureena suuttuu esimerkiksi muuten aiheiltaan mielenkiintoisesta Rakentamisen äärirajoilla -sarjasta, koska pakostakin mureena rupeaa vilauttelemaan purukalustoaan, kun kolmannen kerran päivitellään vuoristoradan designia ja luvataan ennen mainoskatkolle menoa päivitellä samaa asiaa vielä lisää - kuten tehdäänkin, kunhan ollaan vielä kerrattu mitä ennen mainoskatkoa päiviteltiin. Olen ehkä kultakala, mutta en amerikkalainen.

Yksi asia tässä meille suomalaisille tarjoillussa Discovery-kanavassa kyllä ottaa päähän muutenkin kuin mureenamoodissa - kurjasti suomennettuihin ja tönkösti puhuttuihin dubbauksiin pakottaminen. Mitä helvetin järkeä on digitekniikassa ja ääniraitojen valintamahdollisuudessa, jos ei kerran sitä ääntä sitten kuitenkaan voi valita?

Valmistuksen salojen alkuperäinen juontaja, kuka lieneekään, tuskin on mitenkään elämää suurempi selostuskokemus, eikä välttämättä edes parempi kuin suomalainen, huonosti käännettyä tekstiä monotonisesti papattava ja ärrävikaisuutta hipova no-name-selostaja. Mutta haluaisin ainakin itse ottaa selvää ja päättää!

Syntymätön lapsikin jo pelkää kuolemaa

Veijo Hietala kierjoitti tänään hyvin tv-kolumnissaan Ilta-Sanomissa tuosta kuolema-tv-sarjasta. On ihan totta, että oikea kuolevaisuus halutaan hinnalla millä hyvänsä lakaista maton alle tai vähintäänkin rajata todella tarkkoihin karsinoihin kuten johonkin Silminnäkijä-ohjelmaan, Seportaasiin tai Punaiseen lankaan. Ja silloinkin asioista vain lähinnä päät puhuvat.

On tietysti totta, että kuolema ei saa olla viihdettä. Tosin, sitten pitäisi suurin osa Amerikkalaista tv-sarjoista ja elokuvista bännätä saman tien. Mutta tämä viritteillä oleva tv-sarja tuskin tulee olemaan viihdettä - tirkistelyä kyllä - mutta ei viihdettä. Kaikkien morbidien vitsinvääntöjenikin keskellä todella odotan sarjaa ja toivon, että se on niin hyvä kuin mitä voisi odottaa.

Nimittäin tuntuu, että myös viihdekulttuurin silkoisuus on yksi syypää sille, miksi päättäjät ja hyväosaiset vieraantuvat niin totaalisesti siitä, mitä olemattomien määrärahojen kanssa kamppaileva terveydenhuolto usein on. Herätyspiikki tekee hyvää.

En myös ollut yhtään yllättynyt (mutta kuitenkin olin kuvottunut) siitä, kun jompikumpi iltapäivälehdistä oli tuossa eilen haastatellut poliitikkoja, ja valtaosa vain puusilmäisesti tuomitsi koko asian. Nousi heti mieleen kysymys: miksi? Miksi se on muka liian rankkaa, miksi se on muka epäsopivaa? Miksi pitää kieltää? Siksikö, että ihmiset joutuisivat kamppailemaan omatuntonsa kanssa?

Vai pelkäävätkö päättäjät jo etukäteen mahdollisia jälkiseurauksia, eli esimerkiksi varmaan vääjämättä jälleen esiin nousevaa eutanasiakeskustelua?

Miksi sellaisia pitää pelätä?

Ylipäätänsä jotenkin ihmetyttää, että miksi todella kipeistä asioista kuten pedofiliasta tai väkivaltarikoksista voi tehdä hyviä ja arvostettuja ohjelmia... Mutta kun joku sanoo sanan kuolema, niin ollaan ihan että voiherranjumalasentään. Kuoleminen sentään päättyy joskus, monissa tapauksissa suhteellisesti ottaen varsin pikaisesti, ja viimeinen henkäys on helpotus. Paljon järkyttävämpää on vaikkapa sen pedofiilin kähmimän lapsen elämä, joka saattaa olla pilalla 50-60 vuotta ennen viimeistä henkäystä.

Tai miettikää dementikkoja. Miksi niitä saa näyttää? Miksi niistä kertovia ohjelmia ei heti kohulla vaadita kiellettäviksi? Järkyttävämpää ja pelottavampaa sitä on katsoa, jos miettii mahdollista omaa vanhuuttaan, kuin se, että joku nelikymppisenä kuolee saappaat jalassa syöpään. Dementikkoja katsella helposti miettii, että kun on kerran pakko joskus mennä, niin mieluummin ennemmin pää tallella kuin myöhemmin ilman sitä.

On tietysti totta, että kuolemanpelko on yksi tehokkaimpia tapoja hallita ihmisiä. Siihen perustuvat niin useimmat uskonnot kuin yhteiskunnalliset rakenteetkin. Vain harva kokee elämässään lähietäisyydeltä oman kuolemansa lisäksi enempää kuin pari-kolme kuolemaa. Jotkut eivät sitäkään. Väkisinkin monille kuolema jää hämäräksi, varsinkin kun se lakaistaan jopa sairaanhoidossa maton alle ja lääkitään hiljaiseksi. On helppo pelätä sitä, jota ei juuri kohtaa.

Minä en kiellä ettenkö pelkäisi omaani ja läheisteni kuolemaa. Lähipiiriini ei toistaiseksi ainuttakaan pitkitettyä lähtöä mahdu, ylipäätänsä lähipiiriini ei edes pahemmin kuolemia mahdu. Tuttavapiirissä on jonkin verran henkensä heittäneitä, tapaturmaisia tai oman käden kautta, mutta nekin ovat vain asioita jotka on kuullut myöhemmin. Sellaisiin on defenssinä kyynisyys riittänyt vallan hyvin. Mutta kun todella läheisten ja lopulta oma aikani ennemmin tai myöhemmin koittaa, en halua olla asiasta niin vieraantunut kuin olen.

Varsinkin omilla elintavoillani minut vie pikemminkin syöpä kuin sydänkohtaus. Siinä jää aikaa tulla hulluksi pahemman kerran, jos ja kun ympäröivä maailma on niin pihalla elämän pakollisesta lyhyydestä ja raadollisuudesta, että on lähes välikysymyksen paikka jos joku haluaa vapaaehtoisesti julkistaa oman kuolevaisuutensa.

Unelmien poikakalenteri

Mea sanoi painavan ja paikkansapitävän sanansa Suomen Unelmien poikamiehestä. Ei ole kyllä minunkaan miesmakuni ilmeisesti mistään kotoisin, kun ei tuollainen köriläs sytytä pätkääkään. Joku hunxi kuulemma. Tuollaisia kun marssitettaisiin eteen bileissä/polttareissa/mihinnoitanyttilaillaankaan, niin lähinnä vaivautuisin.

Mutta, Mea liikautti sisälläni myös jotain listafriikkiä. Oma unelmien poikakalenteri! Sepä varsin oiva olisi, se. Siinä olisi nämä herrat:

Tammikuu: Jukka Rasila
Helmikuu: Seal
Maaliskuu: Steve Buscemi
Huhtikuu: Paul Giamatti
Toukokuu: Tommi Korpela
Kesäkuu: Ewan McGregor
Heinäkuu: Denis Leary
Elokuu: Jeff Goldblum
Syyskuu: Jaakko Saariluoma
Lokakuu: Hugh Jackman
Marraskuu: Gary Oldman
Joulukuu: Jack Black

Ns. oikeita ihmisiä tähän ei voi lisätä, koska se olisi siveetöntä.

Vain kuolleen ruumiisi yli

Ja tässä se lupaamani mauton heitto kuolema-tositelevisiosta:

Eipähän tarvitse jälkeenpäin itse hävetä.

Ja jos kilpailu päättyy tasalukemiin, voittaja valitaan äkkikuolemalla.

Going to a Town

Vai syö se Helsinki sit palan Sipoosta - ja Vantaasta. En oikein tiedä mitä asiaan sanoisin, suurin osa mielipiteistäni ovat puhtaasti tunneperäisiä tässä asiassa - tuntuu että "vahvemman oikeus" oli jälleen asialla. Haisee niin siltä, että Helsinki haluaa oman Tapiolansa, ainakin jos Pajusen "puutarahakaupunkimainen ilme"-visiointeihin on luottaminen. Ihan niin kuin niitä krimiturkkitätejä ei olisi jo riittävästi keskustan Stokkalla. Tai, no jos ne saisi tällä liitoksella siirrettyä sieltä keskustan Spockalta itä-Spockalle. Tosin varmaan turha toivo, espoolaisetkin krimiturkkitädit parveilee Helsingin keskustassa.

Koska suhtaudun asiaan tiedon puutteen takia tunteella, tässä Helsinki-Sipoo-kiistassa on todella huvittanut valtava määrä  "näpit irti Sipoosta"-tarroja autojen takapuskureissa - autojen, jotka näkee sankoin joukoin parkkerattuina Itäkeskuksen kauppakeskuksessa. Siis Helsingissä.

Itähelsinkiläisten olisi kyllä mielestäni pitänyt vastakampanjoida suurilla, Itäväylän varteen pystytetyillä tienvarsimainoksilla, joissa olisi lukenut kaikenlaista härskiä kuten "Sipoolaisten passintarkastus 2 km" tai muuta vastaavaa. Ja Itäkeskuksen kauppojen oviin olisi koira- ja tupakointikieltomerkkien rinnalle pitänyt kehittää oma merkki sipoolaisten sisälletuontikieltoa varten. Samalla olisi voinut tehdä yhteistyötä Porvoon kanssa, jotta siellä päässä olisi tehty samoin.

Koska tunnen olevani tänään vauhdissa, saatan seuraavaksi sanoa jotain sopimatonta tekeillä olevasta tv-sarjasta, jossa tehdään julkisesti kuolemaa. Tosin iltapäivälehtien kohua katsellessa ei voi oikein muuta todeta, että lukekaa nyt toimittajat hyvät (ja miksei kirkonmiehetkin) vaikkapa blogeja. Blogeissa ihmiset tekevät kuolemaa, itsemurhaavat, ehkä toipuvatkin, päivittäin. Ja se on hyvä. Länsimainen ihminen on niin vieraantunut omasta ja toisten kuolevaisuudesta, että tekee ihan hyvää nähdä mitä se on - ja miten paljon parempaa se voisi olla, jos vaikkapa krimiturkkitätien kuntarajaselkkauksia ei käytäisi sairaiden ja lasten rahoilla.

Kun loppuu aatto ja alkaa yö

Tein taas pitkästä aikaa Maurelitan mainiota suklaanamikakkua. Meillä pähkinä korvataan varsin isokokoisilla suklaakökkäreillä, jotka vartin uunissa pidon jäljiltä jäävät vielä möhköiksi. Kakkua ei myöskään syödä tuoreeltaan, vaan se lätkäistään jääkaappiin, ja se on parhaimmillaan noin vuorokausi valmistumisen jälkeen. Näin talvella pääsee jo nopeammin kaakun kimppuun, sillä parvekkeella nollassa asteessa herkku jäähtyy kiitettävän nopeasti jähmeään megahyvyyteensä.

Kakku kirvoittaa meillä ekstaattisen yninän, ähinän ja voihkinan (siis kakku, KAKKU! Pervot...) lisäksi perussisällöltään aina kovin samantapaista sananvaihtoa.

- Ei ihan ensi kädeltä osaisi ajatella, että sairas määrä suklaata sekoitettuna sairaaseen määrään lisää sokeria ja sairaaseen määrään lisärasvaa on yhdistelmänä näin mainiota!
- Joo, ja on siinä ihan vähän jauhojakin, niin on vähän kuitujakin.
- Jos ottaisi tosta sellaisen palan, joka on yhtä leveä kuin paksukin ja käärisi sen pekoniin.
- Ja siihen voisilmä päälle!
- Joo, ja sen käärisi vielä kerran pekoniin!
- Ja vähän kermavaahtoa päälle!
- Yäk, sehän on epäterveellistä!

Ill Communication

Rääkkään itseäni usein lukemalla Aasiakas.netiä. Useimmiten se on tuskallista tavaraa joko asiakkaiden typeryyden tai asiakaspalvelijan ylimielisen kerrontatyylin takia. Ja silti jotenkin äärettömän kiehtovaa.

Jos unohtaa, että asioilla on aina vähintään kaksi puolta, joista se asiakkaan puoli ei tietenkään Aasiakkaassa tule kovin paljon esiin, niin tuollaisten anekdoottikokoelmien sisältö jotenkin oleellisesti lisää fiilistäni siitä, että me emme elä samassa maailmassa keskenämme. Tai no, fyysisesti kyllä, mutta henkisesti harvemmin.

Varsinkin silloin, kun kommunikointi menee totaalisen perseelleen, eikä kyseessä ole edes suoranainen asiakkaan tai asiakaspalvelijan vihamielisyys, on usein pakko ihmetellä että miten ihmeessä tämä nyt voi mennäkin näin pieleen. Nämä kaksi puhuvat selkeää suomea, eivätkä kummatkaan ymmärrä toisiaan. Jokin ei vain kohtaa.

En edes tiedä mihin tällä havainnoinnilla pyrin, en kai oikein mihinkään. Tuli vain mieleen.

Ehkäpä siksi, että olen viime aikoina töissä joutunut jonkin verran asiakaspalvelemaan, ja pariin otteeseen on jo tullut puhelinsoittoja, joista on jälkeenpäin ihmetellyt, että mitähän ne soittajat oikein loppujen lopuksi halusivatkaan.

Siitä jää aika hämilleen. Se on melkein yhtä kiusallista kuin pää punaisena huutava ammattivalittaja tai lämpimikseen nälvivä vittuilija... tai ehkä jollain tapaa jopa kiusallisempaa. Ammattivalittajan ja nälvijän motiiveissa kun ei ole mitään epäselvää.

Tietenkin silloin kun pitäisi oikeasti saada aikaiseksi jotain, kommunikaation epäselvyys tai jopa täydellinen kommunikaatiokatkos ja ymmärrysvammaisuus saavat raivon partaalle. Ja silti pitäisi yrittää pysyä tyynenä, jottei tilanne mene entistä enemmän hajalle.

On ehkä helppo ajatella että muut ovat täydellisiä urpoja. Mutta ei sekään välttämättä ole täysin totta. Ne vain elävät jossain ihan toisessa todellisuudessa. Ja niitä todellisuuksia on varmaan ihan yhtä monta kuin ihmisiäkin.

Aasiakas.netin, Salakuunneltua.fi:n ja Salaisuuksia.fi:n kaltaiset saitit kuitenkin ilmentävät sitä, että ainakin yksi asia yhdistää näitä todellisuuksia - yhteinen helvetti. Sartre sen nimittäin jo tiesi: helvetti on toiset ihmiset.

Another One Rides the Bus

Kuinkahan paljon ihmiset jäävät pysäkeille hoomoilasina seisomaan, kun bussi ei pysähdykään? Ja miksei? Koska kukaan ei viittilöi sitä pysähtymään!

Olen nyt jo muutaman viikon ajan pannut merkille vakipysäkeilläni, että ihmiset vain seistä jököttävät kun dösä tulee, mutta eivät tee elettäkään kättä heilauttaakseen. Silti nousevat siihen bussiin. Olen usein ainoa, joka sille bussille viittilöi, ja usein asemista, joissa muut tuskin voivat nähdä viitilöinkö vai enkö. Mutta eivät siis edes katso ympärilleen tarkistaakseen viittilöikö joku muu.

On toki aika ilmiselvää, että pysäkillä, jolla ei esimerkiksi pysähdy kuin yksi ainoa linja, ihmiset odottavat sitä nimenomaista dösää. Mutta silti. Ovatko ihmiset alkaneet luulla, että bussi on metrojuna, joka pysähtyy joka laiturilla?

Ilokseni olen sijaan huomannut, että bussien pysähtyy-stannar on nykyään taas ärhäkkään kovaäänisellä äänimerkillä varustettu. Yhdessä vaiheessa otti todella nuppiin, että lähes bussissa kuin bussissa ei kuulunut mitään ääntä, kun nappia painoi, ja joutui aina kuikuilemaan johonkin epämääräisen katonrajan nurkkaan piilotettua kylttiä, että syttyikö se vai ei (kunhan ensin löysi sen, kun bussityypistä riippuen se on aina milloin missäkin).

Vielä kun matkakorttilaitteiden numeronäppäimissä olisi edes jokin vaste, fyysinen alaspainuminen mieluiten, niin käyttöliittymämielessä bussit olisivat jo melkein täydellisiä.

Where would you rather be?

Huomaan taas selailevani matkatoimistojen nettisivuja, laivayhtiöiden sivuja... sitä Disneylandin sivua. Tutkin hintoja, teen laskelmia... Vaikka en kuitenkaan ole menossa mihinkään. Silti jotenkin elän jossain hämärässä, epärealistisessa, irrationaalisessa toivossa.

Tiedättekö joskus, kun on löytänyt taskustaan sinne kauan sitten unohtuneen kaksikymppisen  - pahimman hädän hetkellä. Ja sen jälkeen käy tasaisin väliajoin läpi vanhojen vaatteiden taskuja... jos sittenkin siellä olisi jotain, kun aikaisemminkin on ollut. Jos ne vaikka hiljaksiin spawnaavat siellä unohdetuissa taskuissa. Jotenkin sama fiilis noita matkailusivuja selatessa. Jos sittenkin löytyisi jokin todella sikamaisen halpa matka. Ja jos vaikka sittenkin, yhtäkkiä, satumaisesti pankkitilin nurkasta löytyisi sinne kadonnut... viisisatanen?

Tämä on selvästi vuodenaika- ja stressitasosidonnaista. Näin käy joka talvi. Todellisuuspakoa. Unelmointia pääsystä pois johonkin, ihan mihin vain, kunhan se ei ole täällä. Vaan hetken verran jossain muualla. En ole edes (kovinkaan) nirso. Kaksi vuorokautta laivallakin saattaisi tehdä ihan tissiä. Mutta tietenkään juuri nyt ei mistään tuutista tursua niitä alennuslipukkeita. Tiedättekö niitä, joita saa kun tuhlaa tax-freessä omat ja muiden rahat ja myy vielä mummonsa ja anoppinsakin kaupan päälle.

Haluaisin itse asiassa Silja Linen mummelikyydillä Tukholmaan. Siitä on 15 vuotta kun olen siljapaattia viimeksi käyttänyt. Ne uivat itäkeskukset ovat täysin tsekkaamatta. Mutta se perkeleen yhtiö on edelleenkin hävyttömän kallis jopa karjaluokassa, ellei jostain saa jotain alennushärpäkesynsteemilippulappusta. Joita kyllä Vikingille osuu eteen silloin tällöin, mutta ei Siljalle.

Enkä halua karjaluokkaan. Haluan sellaisen ikkunallisen sisähytin, Promenade-hytin. Kuulemma jengi unohtelee helposti vedellä verhoja ikkunoidensa eteen, kun eivät ymmärrä, että sen promenaadin toisellakin puolella on hyttejä. Siispä hyvällä tuurilla on tarjolla myös ilmainen pornokanava.

Vapaaehtoisia?

Iltalehden netistä:

Sama vanha vi(t/r)si joka vuosi

Vaikea käsittää, kuinka tälle voi nauraa joka vuosi. Talvi yllättää suomalaiset vielä tammikuussakin. Herran jumala sentään: talvinakit olleet alla jo vähintään kuukauden, jos ei enemmänkin, ja sitten kun ne lumet lopulta tulevat, niin törttöillään kuin olisi kesäkumit edelleen alla.

Meidän neljänkympin kotiraitillakin porukka ajaa kuin dorkat, tietenkin ylinopeutta, ja sydän syrjällään joutuu aamukankeana bussipysäkillä miettimään, että milloin joku niistä perää porton lailla heiluttelevista peltilehmistä vetää mutkan pitkäksi ja ajaa päälle. Ja kuinka moni niistä ajaa iltapäivällä jonkun koululaisen päälle.

Eikö ihmisillä ole minkäänlaista tilannetajua? Bussipysäkiltä näkee hyvin läheiselle huoltoasemalle, ja viihdytin onnikkaa odotellessa itseäni tarkkailemalla bensikseltä poistujien elkeitä. Parikin lähtijää tuli sellaista vauhtia, että lopulta olivat siinä ulostuloristeyksessä enemmän perä kuin nokka edellä. Siitä kun olisi se rekka (mitähän (/&()/&(/:ua nekin meidän kylänraitilla ajelevat, *tana) tai dösä sopivasti ajellut ohi, niin olisi saanut jauhelihaa kilotolkulla kotiinviemisiksi. Valmiiksi purkitettuna.

Vaikka salaa haudonkin unelmaa siitä, että jonain päivänä olen sellaisissa hommissa että saisin työsuhdeasuntoni rinnalle työsuhdeauton (mutta vain täydellä edulla ja siihen kuuluvalla parkkipaikalla), niin kyllä silti tuli taas lämmin mieli siitä, ettei tarvinnut itse tien päälle lähteä. Lämmin tunne vain kasvoi, kun katselin parkkipaikoilla lumikinoksesta autojaan kaivelevia parkoja.

Bussi oli valmiiksi lämmin, ja kun kuskille sanoi hyvää huomenta, kuski hymyili leveästi takaisin. Ja oli hyvä mieli mennä töihin ilman stressiä - ja jalatkin suhteellisen kuivina.

Aika hyökkäsi naisen kimppuun Helsingissä

Älä aja autoa väsyneenä, voit päästä hengestäsi. Älä tee töitä väsyneenä, voit mokata aika pahasti. Älä pelaa väsyneenä - voit vahingossa tapattaa koko Travian-armeijasi kun et katso mitä teet. Damn.

Mutta nuku nyt tässä sit, kun uunissa muhii sairaan hyvältä tuoksuva joulukinkku.

Lieneekö väsymystä, kun joka asia tuntuu nyt tulevan vähän puun takaa. Yhtäkkiä havahduin siihen, että aika kuluu. Ihan totta, kuluu se!

Viranomaistaho lähestyi perhettä oppaallisella ohjeistuksia koulunsa aloittavien lasten vanhemmille. Olin yhtäkkiä kovin pöllämystynyt siitä, että penska ei olekaan enää puolitoistavuotias duracell-pupu.

Pian se jatkuva huoli sitten alkaa. Jos 7 vuotta menivät hujauksessa, niin seuraavat 8 kuukautta ovat silmänräpäys. Ja sitten pitää joka päivä sydän syrjällään pelätä, että tuleeko se penska ehjänä tien yli kotiin vai ei. Ei ole enää puolitoistavuotias duracell-pupu, joka juoksee päin seiniä, ei. Vaan jotain sitäkin pahempaa. Kouluikäinen duracell-pupu, joka juoksee päin seiniä.

Kivaa olla kalkkis

Kiroilin tässä päivänä muutamana, että mikähän siinä on, että aina jos sattuu saamaan hyvän (ja kivan) pomon, niin pian joku muukin tajuaa sen hyvyyden, ja sitten sitä jo viedään muihin hommiin. Huonot pomot sen sijaan eivät yleensä lähde kulumallakaan, eivät varsinkaan jos eivät ole edes kivoja. Tai ehkä se vain tuntuu siltä.

Vaikka se onkin omalla suunnallani tappio, niin onhan se kuitenkin hyvä, että Suosikki sai vihdoinkin päätoimittajan, joka saattaa jopa vielä muistaakin nuoruusvuosistaan jotain. Nelikymppiset ja sitä vanhemmat tädit ja sedät nuorisolehden johdossa kuitenkin jossain määrin syövät sen lehden uskottavuutta. Siitäkin huolimatta, että sitä nuorisolehteä lukee myös sen nuorison nelikymppiset vanhemmat.

Aika moni meistä nuorempana kai kuvitteli olevansa nuorison rivien kovaääninen... ööö. ääni. Ja kaipa sitä jossain määrin haluaisi olla vieläkin. Paitsi että suosiolla on myönnettävä, että en enää ymmärrä kaikkea mistä nuoriso puhuu - enkä oikeastaan haluakaan ymmärtää. En myöskään halua joutua siihen tilanteeseen, jossa teini-ikäinen poikani saa ystäviensä edessä hävetä silmät päästään, kun äiti on niin kaveria ja muka niin inessä skenessä - mutta vain omasta mielestään.

Siispä sitä suuremmalla syyllä nuorisolehdet on tehtävä niin, että aikuiset pitävät niistä näppinsä erossa. Odotan aikaa, jolloin voin lopettaa ET-lehden lukemisen salaa kampaajalla ja rehellisesti ihan tilata sen itse.

Rahan menoa ei voi estää

Vuokranantaja lähestyi jälleen vuosittaisella ilmoituksella vuokran korotuksesta. Vuokra nousee vajaat 40 euroa. Noin tuplaten verrattuna viime vuoteen. Mahtuu siihen noin viiden prossan indeksikorrotushaarukkaan kyllä, mutta sieppaa peruste: kasvaneet ylläpitokulut.

Missähän ne kasvaneet kulut oikein ovat, paitsi että huoltoyhtiö joka ei tee mitään on ehkä vaihdettu kalliimpaan huoltoyhtiöön joka ei tee mitään? Naapurin setä täällä tuntuu kaiken tekevän, kun ei huoltoyhtiöltä onnistu edes yksinkertainen rappuharjan korjaus. Pihaa ei kukaan siivoaisi varmaan ikinä, ellei naapurin täti siivoaisi. Tuskin vuokraisäntä niille mitään maksaa.

Ja sitten harvoin kun huoltoyhtiö tekee jotain, eivät viitsi etukäteen edes ilmoittaa. Tänään päätettiin sitten ruveta remppaamaan kattoa. Sen verran mekkalaa tuottavaa puuhaa, että olisivat voineet etukäteen varoittaa. Ilmoittelu ei muutenkaan tunnu istuvan isännöitsijälafkan hommiin: vaihtoivat taannoin esimerkiksi nimeä ja vastuunhenkilöitä, mutta eipä asiaa missään mainittu ennen kuin jossain aivan muussa asiassa tuli ilmoitus rapun ilmoitustaululle. Siinä oli ihmettelemistä, kun lafka ja logo oli jotain aivan muuta kuin mihin oli tottunut.

Että näin meillä. En minä silti tätä yksityiseen vuokranantajaan vaihtaisi. Ei tarvitse sentään olla koko ajan pelkäämässä että Elisa Oy:n hulttiopoika tarvitsee opiskelijaboksin.

Hälläväliä

Tätä mä vähän pelkäsinkin. Uusi vuosi toi tietenkin lisää töitä. Mutta ei varamiehiä. Työelämän joulupukki on aina epäreilu, mikä ei tokikaan ole kai missään mikään yllätys. Katsotaan mitä tapahtuu, kun joku sairastuu - tai haluaa vaikkapa kesälomalle - tämä jännitys on suorastaan kutkuttavaa.

Toisaalta päätin, että tämä olkoon yleinen hälläväliä-vuosi. Stressiä ei oteta mistään, koska jos asiat menevät perseelleen, stressaaminen tekee siitä vielä pahempaa - ja toisaalta jos asiat menevät hyvin, siitä ei osaa nauttia, jos stressaa.

Enkä mä halua olla vuoden päästä hermoraunio päästessäni jälleen Disneylandiin. Toisaalta tekisi mieli myös kesällä Göteborgiin. Ja syksyllä Kyprokselle. Oisko jollakulla varmaa vinkkiä lottonumeroista? Kuusi oikeinkin riittäisi.