Kui helvetin tavalla sit voi oikein rakastaa rätei ja lumpui?

Itsenäisyyspäivä. Yksi niitä päiviä, jotka pahimmillaan tuhoavat koko työviikon rytmin.

Olenkin tyytyväinen että tänään kuitenkin ON työpäivä, eikä edes pahimmasta päästä, sillä sorvin ääreen ei tarvitse raahautua ennen kuin kuuden maissa.

Itsenäisyyspäivä ei oikein merkitse minulle mitään, eikä vähiten siksi, että olen muualta. Vaikka onkin lähes koko elämänsä tässä maassa asunut, toiseuden fiilis (ehkä myös vähän itseaiheutettu) on aina leijunut ylläni kansallismielisten juhlapäivien aikaan. Pidän Suomesta, tiedän historian ja ymmärrän ongelmat, symppaan ja pidän alkuperäistä Tuntematonta helvetin hyvänä leffana, joka kuuluu perinteisiin. Silti.

Elän itsenäisyyttä muiden kautta. Omaa kosketusta siihen ei ole. Toisinaan se aivan pikkaisen jäytää - huomata toistavansa tekoja ja perinteitä, jotka ovat vain opittuja, koska ne kuuluvat kulttuuriin ja yleissivistykseen. Vaikka ihan omassa perheessä perinteet ja tavat ovat minimissä, lähes nollissa, on helpottavaa päästä töihin karkuun. Ei perheeltä, ei televisiolta, vaan ylipäätänsä siltä tiedolta, että on jokin erikoinen päivä.

Kansallinen ylpeys puuttuu. Minkä puolesta olisin ylpeä?
Minulle on vain annettu, ja minä perkele olen vain ottanut.