Ei hy-VÄÄ päi-VÄÄ!

Marinadi mietiskeli taannoin
ihmisten ääniä. Kommenttilootassaan oli ihan hyviä huomioita siitä,
että naisten äänissäkin - ainakin naiset itse - tuppaavat suosimaan
matalia ääniä.

Koska elän avokonttorissa, olen ehkä ajan
myötä oppinut sietämään tasapuolisesti erinaisia äänenvärejä ja
-korkeuksia, mutta sen sijaan huomaan, että olen hyvin hyvin hyvin
jäykkä ja huono tottumaan ihmisten puheen nuottiin, jos siinä on
mielestäni jotain häiritsevää.

Joudun henkisesti läpsimään
itseäni poskelle vähän väliä, koska saan itseni usein kiinni siitä,
että aivan atavistisesti  pidän jaanapelkosmaisesti tai
taruvalkeapäämäisesti sönköttäviä naisia bimboina ja vastaavasti
juhajokismaisesti loppuhenkosia painottavia miehiä mällihuulisina
pälleinä.

Trendi painottaa lauseita niin, että jokaisen
lauseen, pahimmillaan joka sanan, loppu on nuotiltaan nouseva, on
ärsyttävän yleinen ja todella häiritsevä. Samaa sukua on myös tasainen,
kireä, lähes huutomainen papatus ilman mitään nuottivariaatiota
mihinkään suuntaan - aivan kuin olisi opetellut ulkoa kaiken minkä
sanoo.

Äänityöläisissä on nykyään todella paljon edellisen
kaltaista porukkaa. Jaana Pelkonen on oikein perusesimerkki kummastakin
tyylistä. Far Outia ja Tiltiä juontaessaan hän nosti jokaisen lauseen
lopun niin, että kuunnellessa luuli aina likalta lauseen jääneen
kesken. Nykyään hän on siirtynyt harrastamaan tuota tasaista
huutojuontoa.

Jotkut pahat puheet väittävät, että kumpikin
tyyli  tosiaan johtuisi siitä, että likka vain opettelee sanasta
sanaan kaikki juontonsa ulkoa - ja siitä johtuisi myös hänen
täydellinen kyvyttömyytensä improvisoida, kun jotain menee pieleen tai
haastateltava sanoo jotain yllättävää (tai ylipäätäänsä sanoo jotain,
joka ansaitsisi jatkokysymyksen).

Tiedän sitten mikä on totuus, mutta käsittämätöntä on, että näitä nuottivammaisia ylipäätänsä päästetään puhehommiin.


Aijoo, on yksi ihan pelkkä äänijuttu jota en valitettavasti kestä:
todella himmeät naurut. Kaiken maailman vulgäärit ämmäkäkätykset menee
ihan hyvin, mutta esimerkiksi tubitautiselta hevoselta kuulostavalle
hirnumiselle mulla lienee hermoissa joku sietosalpaaja.

Oli
kerran ofiisissa kesätyöläisenä tyttö, joka oli kaikin puolin oikein
mielyttävä-ääninen muuten. Mutta olin pissiä housuuni kauhusta, kun
ensimmäisen kerran kuulin sen naurun.

Kesäpestinsä toki loppui. Naurusta emme silti päässeet. Seuraavalla pestiläisellä - edellisen sisarella - oli sama nauru.


Kaikkein hirveintä tietysti on se, että eiväthän he sille varmaan
mitään olisi voineet, vaikka asiasta olisi sanonutkin. Miten
sellaisesta ylipäätänsä edes kehtaa sanoa, vaikka ääni olisikin
täydellisen hermoja raastava tasan kaikkien muiden ofiisilaisten
mielestä?