Apua, pelkään lapsia!

Olen nyt viisi vuotta onnistunut välttelemään Pojan kavereiden
kyläily-yrityksiä. Tosiasiassa niitä ei ole oikeastaan edes ollut,
mutta otan silti oikeuden pitää itseäni pahana ja antisosiaalisena
vanhempana.


Tänään sitten koitti se päivä, ettei lapsen sosiaalistumista enää
voinut enempää kampittaa, ja vieraisille saapui Poikaa vuotta vanhempi
tarhakaveri. Pikkumiehillä oli kaksi tuntia varsin mukavaa aikaa
pleikkarin ja mehujäiden parissa.

Ne olivat elämäni pisimmät kaksi tuntia.


Pojan sosiaalisuudessa ei ole mitään vikaa, mutta omassani kyllä. En
minä tiedä mitään pienten poikien sielunelämästä. Paitsi omani. Mutta
se on eri asia.

Piti mennä välillä parvekkeelle tai keittiöön
karkuun, jotta en olisi puuttunut poikien sosiaaliseen kanssakäyntiin
kuuluvaan nahisteluun, josta järki sanoo että se kuuluu asiaan, mutta
kun on kontrollifriikki, niin on.

Ja kun yritin mehujäiden
syönnin lomassa hieman keskustella nuoren vieraan kanssa Jännistä ja
Mielenkiintoisista asioista, kuten oliko se Lego Star Wars hyvä ja
oletkos ennen pelannut, niin nuoren miehen pään yläpuolelle nousi
selkeä ajatuskupla jossa luki: Kaaaaaaaalkkiiiiiiiiis!


Voi herranjumala, anna niiden kasvaa nopeasti teineiksi. Sitten niille
voi edes sanoa päin naamaa, että kalkkis teillä on housuissanne ja isäs
oli kun sua teki.