Eyes without a face

Ystävä vinkkasi mielenkiintoisesta työpaikkailmoituksesta erään rekrytointifirman sivuilla. Kiinnostava on, mutta oli pakko miettiä että alanko olla liian vanha. Ilmoituksesta oli linkki toisen rekrytointifirman sivulle, josta pystyi lähettämään työhakemuksen. Hakemuksen lähettäminen tosin edellyttää, että antaisin tietoni tälle välittäjäfirmalle. Luottamuksellisuutta vakuutetaan, mutta ei oikein nappaa. En halua antaa tietojani juoksupojalle.

Ymmärrän, että firmoille on tehokasta panna ilmoituksensa nettiin näkyviin erilaisten rekrytointipuljujen sivuille, koska ainakin työ ja tekijä kohtaavat. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että firma ei halua osoittaa hakijalleen minkäänlaisia "oman väen" kasvoja. Tiedusteluihin vastailunkin hoitaa rekrytointifirman ihminen.

Jos siis hakisin paikkaa (pakko kyllä todellakin myöntää että himottaa, huh, unelma) - ja oletetaan että pääsisin haastatteluunkin asti - niin kuinka kauan menee että oikeasti puhuisin jonkin sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti kuuluu siihen sakkiin jonka joukkoon työntekijää halutaan?

Työn kiinnostavuudesta huolimatta ei oikein tunnu yhteisöltä, johon haluaisi, jos se kokee itsensä niin tärkeäksi ja työntekijät niin epäkiinnostaviksi, ettei katso tarpeelliseksi itse vastata hakemusten vastaanotosta ja karsinnasta.

Olenko liian vanha, liian vanhanaikainen, vai mitä hä? Kertokaa te nuoret uraleijonat olenko ihan dorka, kun toivon korporaatioiltakin jotain inhimillisyyttä?

Unihiekkaa

Oscarit katsottu. Lopputuloksena nukkumista sunnuntai-iltapäivän ja maanantai-tiistai-yön välillä 0 tuntia. Eilen joskus lounasajan tietymillä aloin havaita, etten ole enää nuori. Damn!

Helen Mirren oli Oscar-illan kuningatar, vaikka onkin kurja koomikko. Mikä asu, mikä figuuri. Outoja huomioita, osa XVÖÖ: vähän erilainen kampaus Sun Äidille ja sama kolttu päälle, niin meillähän ois kuin kaksi marjaa.

Daniel Day-Lewis sen sijaan etsiskeli sisäistä Johnny Deppiään. Rillit vain puuttuivat. Marion Cotillard pyrkinee seuraavaksi Kala nimeltä Wandan jatko-osaan.

Valvomisen lisäksi dvd-pyöritinvammainen Xbox360 vaihdettu uuteen. Lopputuloksena Marketplacesta ostetut pelit eivät tietenkään toimi kuin netin ollessa auki ja vain sillä profiililla jolla ne ostettu. Skviddu, olisi pitänyt muistaa. Jotenkin hatara muistini muisteli, että ne toimimisoikeudet olisivat sidoksissa kovalevyyn eivätkä itse laitteeseen, mutta ihan niin kuin mä nykyään mitään enää muistaisin.

Päivän poliittisesti epäkorrektina perinnealoituksena AD ja toimitussihteeri ovat perustaneet oman 6pack-kerhon, johon kuuluu oleellisesti cp-vammaisen (tai kuuron) äänellä puhuminen. Kerho voisi olla  nimeltään myös Ensio Itkonen Ensemble, mutta toimiston viestintään kuuluu yleensä liian paljon heikkopäistä hekotusta ja liian vähän risteyskäytäntökeskustelua.

Graafikko silminnähden kärsii (mikä on bonusta), mutta ei kyennyt ikuisuuksiin asti ylläpitämään mykkäkouluaan 6pack-kerhon puhutellessa.

Huomenna 6pack-kerho aikoo vetää aamukokouksen. Sämpylä suussa.

Iloisesti hammondilla

Päivänpoliittisia iltahuomioita:
Miksi Ilkka Kanerva on parempi kuin Matti Vanhanen?
- Ilkan naiset kirjoittaa vain tekstiviestejä.

Gastronomista kerettiläisyyttä:
Mikrossa syntyy paras munakas.

Viikon kiivain riita työpaikalla:
AD, graafikko ja toimitussihteeri kinastelevat siitä onko uusi KITT ihan väärän näköinen vai ei. Argumentteja painotetaan äänitehosteilla, silmien pyörittelyllä ja toisten henkilön vähättelyllä. Graafikko luulee voittaneensa, mutta AD ja toimitussihteeri tietävät paremmin.

Viikon seksuaalipoliittinen päätös:
Unihomoilu on hyväksyttävä heterouden muoto.

En voi saada tyydytystä, täydellistä elämystä

Nyt on jossain ilmeisesti vihdoin tajuttu, että mulle pitää lähettää vain hyvää musiikkia. Tänään tuli postissa Ismo Alanko Teholla - Blanco Spirituals. Kuka oletkaan fiksu ihminen siellä musiikkimaailmassa, toimintasi on kunnianarvoista. Näillä eväillä kestää taas ne parit annemattilat ja kristianmeurmanitkin, joilta ei ilmeisesti voi tässä maailmassa välttyä.

Mitä annemattiloihin ja kristianmeurmaneihin tulee, niin jos ette ole jo viimeistä viisubätchiä ylen sivuilta kuunnelleet, niin ei ehkä maksa vaivaa (nyt kuuluu kysyä, että maksoiko muka aiemminkaan?) sillä pettymyksiä pettymysten jälkeen jälleen kerran.

Olin toivonut paljon Teräsbetonilta. Juu, kyllähän se oli niin frederikkiä Fredi Siitosen äänellä kuin olla ja voi, mikä on toki plusaa ja bonusta, mutta kun se viisubiisi kuulosti täysin väkisin runnotulta. Kyllä pastississakin saa hei ilmaa ja vapautunutta fiilistä olla.

Vuokko Hovatan esittämästä Virginiasta toki tykkäsin. Tyylikkään kerkkokoskista, mikä on jees, vaikka Ultra Bra -mieltymyksistäni minua jotkut tahot mielellään pilkkaisivatkin. Ei se nyt ehkä kuitenkaan tuota Konttis-kerkkoa voita. Konttinen on voittaja.

Ainiin se Cristal Snow. Ihan kiva. DTM:n lastenillan limudiskoa. Ja Jenna on annemattilaa.

Valitettava lopputulos näiden karsintojen jälkeen on se, että ellei sinne nyt Konttinen tai Hovatta lähde, niin olen Belgradin finaalia katsoessa tasan varmasti jääkaapilla syömässä häpeääni ja suruuni, kun Suomi esiintyy. Yle tappoi koto-Suomen puolessa tehokkaasti viisuinnostuksen jo alkuunsa täysin paskoilla karsintalähetyksillä ja antamalla biisivastuun levy-yhtiöille.

Pieni korjaus edelliseen. Jos Ninja selviää vielä rupusakkiäänestyksessä finaaliin ja voittaa, niin sitten kärkyn kotikatsomassa intopinkeenä ja tanssin hattivattitanssia. Tykkäsinhän mä viime vuoden Ukrainan Verkastakin.

Get on the boat

Vuodatus oli sitten vajaan vuorokauden verran rähmällään, ja heti ajauduin pahantekoon. Hankin hetken mielijohteesta perheelle reissun Tukholmaan. Ensin en käynyt siellä oikein koskaan, ja nyt ramppaan siellä alvariinsa.

Tosin täähän oli ihan pakko. Eihän siitä ole pitkäkään aika kun valittelin, että Silja Linen hinnat ovat ihan sikamaiset, ja pitäisi saada jotain megahyperale-kuponkeja, että koko lafkaa kykenisi käyttämään.

Noh, viime yönä sitten leikin Siljan varaussynsteemillä ihan huvikseni. Koska Mies ei taipunut ajatukselle, että lähdettäisiin jo nyt keväällä Disneylandiin, oli pakko leikkiä joillain vähän realistisemmilla unelmilla. Aikaisemminhan kahden aikuisen ja yhden lapsen reissut aamiaisineen ovat olleet Siljan Promenade-luokassa sellaista 350-400 euroa, mikä on toki aivan sietämätöntä, kun sillä hinnalla saa sama lössi lentoliput Keski-Eurooppaan edes ilman suurempaa verikoirien kanssa etsimistä.

Viime yönä leikkiessäni kuitenkin jossain vaiheessa tajusin, että Ystävänpäivä näemmä jatkuu Siljalla edelleen. Siljan sivut ovat promojen osalta todella sekavat ja kurjat, joten ei mitään käsitystä miten pitkään moinen promo on voimassa, mutta vielä viime yönä kuitenkin vielä oli. Sain muutaman viikon päähän Promenade-hytillisen reissun aamiaisineen koko perheelle vaivaisella 155 eurolla.

Olkoonkin että moinen hinta on jotain, jolla pääsisi Vikingillä meininkeihin jo ihan ilman alennuksiakin, niin onhan tuo silti ihan löytö, joka pitää käyttää hyväksi. Pitäähän sitä nyt päästä mässäilemään tax free -Bilareita ja tuijottelemaan laiskan raukeasti hytin ikkunasta, kun Moskovan sirkus vempuloi pitkin bulevardia.

Tukholmassa voisikin sitten mennä vaikka Tekniikan museoon ruotsalaisen videopelibisneksen historiikkinäyttelyyn. Ja Burger Kingiin. Ainakin Burger Kingiin.

Varjot livahtavat hiljaa baarin takaovesta

Huvittaa kyllä miten joskus viikossa asiat voivat muuttua. Oli yhtäkkiä niin helppo työviikko, etten oikein edes ymmärrä. Siis henkisesti. Päivät tietty venyivät vielä jonkin verran, mutta vitutus puuttui. Menin hyvillä mielin Laivakoiran hautajaisiin.

Helsingin Tehtaankadulla oleva Laivakoira on ollut monen kollegan vakiopaikka sen 16 vuotta mitä meidän pulju on niillä kulmilla sijainnut. Nyt tilalle tulee varmaan taas jokin niistä lukuisista lyhytikäisistä lounaspaikkayrittäjästä, joiden keski-ikä on noin 6 kuukautta.

Ja mistä uusi kantis? Onhan tuossa lähiseudulla importtiolutta sikakalliilla tai sitten aivan totaalista räkälää. Mutta välttömään läheisyyteen ei kyllä jää oikein mitään.

Viime vuosina ei ole paljon Laivakoirassa tulltu käytyä, mutta kymmenisen vuotta sitten tuli vietettyä siellä enemmänkin aikaa. Olihan siellä ne aika surullisessakin tilassa olevat kantiksensa, mutta enimmäkseen kulmakunnan perustavisporukkaa, jotka tulivat olohuoneeseensa ja joille henkilökunta oli osa ekstendoitua perhettä. Näinä maailman aikoina, kun kaikkien kulmaräkälöidenkin pitää olla niin trendikkäitä, ja halvalla palkattu työvoima vaihtuu lähes kuukausittain, Laiviksen kaltainen pysyvyys on ollut hyvä asia.

Eilen olikin tupa täysi iloista hautajaisporukkaa. Ja tuoppi maksoi kaksi euroa. Aplodit olivat suuret, kun pöytiin ilmestyi viimeisen päivän kunniaksi tuhkakupit. Siitä onkin aikaa, kun on saanut kumota halpaa Karhuaan syöpätikku kourassa. Tupakkaa kuluikin enemmän kuin olutta, minkä voi tänään huomata aivan kammottavasta päänsärystä.

Ellei tästä tokene, saattaa jäädä Juttutupaan meneminen väliin. Katotaan ny.

This is not the greatest song in the world, no!

Työn ja friikkiyden puolesta olen tänään syventynyt jälleen Suomen euroviisukarsintaehdokkaisiin siitäkin huolimatta, että viime viikon porukka oli tuskaa, ja mummoäänien vyöry Kari Tapiolle vieläkin tuskaisempaa.

Jälleen kerran ärsyttää miten vakavahenkisesti porukka on liikkeellä. Väännetään väkisin puolivillaista töhkää tai vedetään lonkalta sitä mitä aina ennenkin on vedetty.

Siksi on melkein liputettava Ninja Sarasalon puolesta. Ellei Teräsbetoni pane kahden viikon päästä paremmaksi, niin kisojen camp-voittaja on tässä. Kehitimme tänään töissä mielettömään dunka-dunka-pläjäykseen myös asiaankuuluvan tanssin. Siinä pitää hypellähuojuapomppia pirpsakkaasti puolelta toiselle ja näyttää mahdollisimman tältä.

Samassa karsintasakissa on toki yksi hyväkin. Mikael Konttinen (pitäiskö tietää kuka se on?) emuloi Ultra Brata. Tosin eihän se sen vika ole, koska biisin on säveltänyt Kerkko Koskinen. Hyvä se silti on.

Viime vuonna harmitti, että tyypit tekivät tämän piloillaan. Miksi nähdä moinen vaiva pilan takia, kun lopputulos on sitä luokkaa, että se olisi sopinut oikeisiin viisuihin kuin nenä peppuun ja kieli jäätelöön? Nyt jos ne yrittäisivät samaa uudestaan, se olisi jo väkinäistä.

Suomalaissäveltäjien pitäisi ehkä ottaa tavaksi vetää tasaisin väliajoin porukalla sopivat kännit ja tehtailla pöytälaatikkoon kaikkea kummallista varastoon. Lisäksi voisivat pitää teemailtameiningillä pastissinrustauskisoja - kilpailtaisiin esimerkiksi siitä, kuka osaa emuloida parhaiten Kerkko Koskista, tai mitä nyt milloinkin. Parhaat palat pannaan sitten sinne pöytälaatikkoon piiloon euroviisuja, idolseja ja popstarseja odottelemaan.

Kärsi Suomen karsintakappaleista täällä.

Älä mee, tai viet multa kaiken!

Vuoden vaikeimmat jäähyväiset. Ainakin toivottavasti, ei tää tästä oikein pahemmaksi voi - tai ainakaan saa - mennä. Työtoveri kahdeksan vuoden ajalta vaihtoi työpaikkaa. Koko irtisanomisaikansa olen vain yrittänyt sysätä mielestäni asian - kieltäytyä uskomasta sitä. Tänään oli viimeinen päivä. Huomenna pitäisi osata olla ilman oikeaa ja vasenta kättään.

Hyvät parisuhteet ovat sellaisia, joissa puolesta sanasta tietää mitä toinen tarkoittaa. Sellaisia ovat myös hyvät työtoveruudet. Kumpikin tietää toisen tavat ja omituisuudet, tietää milloin voi häiritä ja milloin ei. Eikä ota nokkiinsa, jos toisella on tavallista huonompi päivä.

Kyllähän tässä tietysti oikeasti pärjää - eihän kukaan muka ole korvaamaton (fakta jonka tekee aina välillä mieli kyseenalaistaa). Mutta huominen tulee olemaan outo. Ja tekisi mieli antaa piiskaa ex-kollegalle, joka tämän kollegan minulta omaan puljuunsa vei. Facebookissa tavataan, usutan vampyyrit sun perään!

Seven

Yllättävän paljon tapahtuu, kun lapsi täyttää seitsemän. Päälimmäisenä se yhtäkkinen havainto, että penskan pitää maksaa bussissa. Sinänsä olisi ollut mielenkiintoista katsoa kuinka pitkään olisi voinut vedättää ja antaa tyypin vain painua bussiin sisään ilmekään värähtämättä samaan tapaan kuin vielä päivää ennen seitsemänvuotispäivää. Bussikuskihan ei olisi varmastikaan reagoinut, kuten ei aiemminkaan. Jos olisi tullut tarkastajat, niin olisikohan riittänyt äidin sana.

Rehellisyys maan kuitenkin perii. Nyt pitää vain hankkia se kortti, niin voi lapselle ladata arvoa varastoon. Isin kortilla on jo ajat sitten opeteltu kortinlukijan käyttö.

Bussilipun lisäksi piti käydä ilmoittautumassa kouluunkin. Viimeinen lähtölasku ikuiseen huoleen penskan liikkeistä on nyt sitten vääjäämättä alkanut. Kasvuriittiä täydennettiin omalla puhelimella. Prepaid-liittymä ja äitinsä vanha N-gage, joten ei ole mikään sijoitus, vaikka kuulemma jo tuon ikäiset penskat ovat varsin hanakoita vaatimaan viimeisintä teknologiaa hilavitkuttimineen. No onpahan ainakin pelejä.

Tulee mieleen oma nuoruus, kun ei ollut vielä kuin lankalinjoja. Oi sitä kypsyyden tunnetta, kun koitti se päivä, että sai oman ekstension ja mintun värisen, trendikkään mutta lopujen lopuksi varsin halpiksen puhelimen omaan huoneeseen. Olin silloin kuudentoista. Tosin silloin vasta sain oman huoneenkin, joten puhelin ei tainnut edes olla se onnentunteen päälimmäisin syy.

Kitara, taivas ja tähdet

En tiä pitäiskö olla pettynyt vai mielissään. En jaksanut ruveta tahkoamaan Guitar Hero II:a easy-levelistä eteenpäin, vaan aloitin heti hard-osastosta. Kahdessa illassa pelattu kaikki biisit läpi, ja ainuttakaan en joutunut yrittämään uudestaan, vaan jokainen meni kerralla läpi. Joko olen hyvä, tai peli on hämmästyttävän helppo.

On kyllä objektiivisesti ajatellen todettava, että prima vista -kykyni on huomattavasti parantunut kuukausien varrella. Monimutkaisetkin juoksutukset menevät luontevasti edes "sinne päin" jo ensi näkemältä. Vielä tuossa syksyllä silmä ei kyennyt hahmottamaan lennosta ensimmäistä kertaa nähtyjä kiharaisempia osuuksia.

En silti oleta, että kun jossain vaiheessa taas pianon hankin, että vieraan biisin suora nuoteistasoittotaitoni olisi nuoruuden terässä. Neljä nappia on aika lailla vähemmän kuin 10 kosketinta.

Silti alisuoriutujan huomio: kiva olla hyvä edes jossain.

Carry on Wayward Son

Varhaiskeskiäkäisten juniorijaoston jäsentä jälleen vähän ihmetyttää. Nimittäin eläkkeiden elinikäennustetsydeemi, jonka perusteella mitä nuorempi on, sitä enemmän pitää vielä elämän ehtoopuolella pakertaa hommia, että saa sen, mitä kuusvitoset nyt.

Mä en kässää. Kun katsoo muita ikäisiäni varhaiskeskiäkäisiä juniorikokelaita, niin todella vaikea kuvitella, että ollaan kuusvitosina yhtään sen työkykyisempiä kuin tämän päivän kuusvitoset - sen sijaan lääketiede pitää meidät väkisin hengissä paketteina pitempään kuin nykypäivän vanhukset. Mikä on aivan perseestä.

Meidänhän pitäisi saada pikemminkin ylimääräinen korvaus kivuista ja henkisistä säryistä sen takia, että meitä pidetään väkisin hengissä entistä pitempään, ja lisäksi vielä raihnaisina pakotetaan tekemään viidestä kymmeneen vuotta lisää hommia. Sen seurauksen itse asiassa kupsahdetaan jo ennen kuin edes eläkkeelle päästään - ja tämä lienee kai se oikea pyrkimyksin, niin niiden ei tartte maksaa eläkkeitä ollenkaan. Kieroja ovat, hemmetti.

Sitä mitä en myöskään kässää, että miksi HDMI-liittimisissä laitteissa ei ole HDMI-piuhaa mukana? Kaiken maailman super-vhs:ää ja niitä karseita scartteja kyllä piisaa. Vai onko se jotenkin itsestäänselvää ettei ole mukana, vaikka kaikkea muuta turhaa onkin? Vielä pari vuotta sitten kodinkoneliikkeissä oikein erikseen ilmoittelivat, että tässä ja tässä digiboksimallissa ei ole scarttia mukana, muista ostaa. Miksi eivät nyt sitten viitsi näidän HDMI-reikäisten laitteiden kanssa tehdä samoin?

Niin. Ostin sitten vihdoinkin Topfieldin 250-gigaisen tallentavan digiboksin. Noin 450 euron kartellihinta oli vihdoinkin pudonnut reippaasti alle 400 euron. Kyllä nyt kelpaa.

Lisäksi löysin vihdoinkin itselleni sopivan työpuhelimen. Ex-pomolta jälkeen jäänyt E61 löysi tiensä hyppysiini, ja tässä on vihdoinkin se täysnäppisvehje, jota esimerkiksi Nokia-puhelimia ja varsinkin communicatoreja sydämensä kyllyydestä vihaava ihminen käyttää peräti mielellään. Olen tyydytetty.

Ja tyydyttyneisyyden täydensi vielä pikainen hajamielinen kierros Kampin Game Spotissa. Siinä se oli. Päälimmäisenä käytettyjen hyllyssä. Guitar Hero II Xbox360:lle. Pelkkä se peli. Halvalla.

Siihen se ilta ja puoli yötä sitten menikin.

En ehtinyt vielä YYZ:iin asti, vaikka yritys oli kova. Mutta sain sentään kokea oloni South Park -hahmoksi liruttaessani Kansasia. Mulla on tosin paljon hienommat kalsarit - ja korkokengät. One million points! You are fags!

---

Ja palanen suhteellisuudentajua iltapäivän ratoksi: Running the Numbers.

Hallikaisen Kuurankukkia

Kani sitten vihdoinkin launchaa. Jes! Pöydälle ilmestyivät Näin saat miehestäsi salonkikelpoisen alle 21 päivässä, Elvis - Elämänohjeita ja aivan yli-ihQu Eniten vituttaa kaikki. Viimeksi mainittua onkin jo odotettu.

Viime syksystä lähtien olen vierestä katsonut, kun Bistroa Kampissa on synnytetty. Pojat panivat Facebookiin samannimisen ryhmän tuossa syksyllä, ja kun kolmessa päivässä ryhmän jäsenmäärä hipoi jo tuhatta ja kuvamäärä oli jo valtaisa, dynaamisella poikakolmikolla syntyi kuningasajatus.

Kirjan kuvista vastaava Alli Kuikamoinen tuossa vieressä juuri muistelee lämmöllä hetkeä jolloin pyhä triadi kuningasajatuksensa sai. Minä muistelen lämmöllä niitä hetkiä, kun olen välillä miettinyt Timo Hokkasen ja Allin hekotteluja kuunnellessani, että pitäiskö pojille jo vaihtaa uudet Tena Ladyt alle.

Paljon on muuttunut sitten syksyn, mutta ainakin erään hienostorouvien naistenlehden tulevaan taitto-Maciin on lätkäisty teksti Huttusen Viili. Toivottavasti pysyvästi. Käydään öisin liimaamassa uusi, jos repivät vanhan pois.

Ja mä haluan signeeratun Bistron Kampissa. Se on vähintä mitä kaikista nauruvatsanväänteistä ja kastelluista pikkuhousuista voi korvaukseksi saada.

Aina nälkä ja koko ajan JANO

Voimajano.

Tää on varoitus

Töihin tupsahtelee välillä kaikenlaista musiikillista tuotantoa. Yleensä ne ovat jotain Kari Tapion koottuja laarinpohjia tai Pia Temisevän karmaisevimpia hittejä. Tai jotain täysin tuntemattomia yrittäjiä, joiden taiteilija- ja bändinimet kutkuttavat lähinnä nauruhermoja.

Mutta tulipa kerrankin jotain minullekin. Herra Ylppö & Ihmiset: Sata vuotta.

Ylpöllä on selvästikin Zen Café -kausi. Ei niinkään sanoituksellisesti - luojan kiitos ei mitään pihasadettajia ja muuta hämärää - mutta moni biisi kuulostaa tiettyyn pisteeseen asti jotenkin äänimaailmallisesti ja sävelkuviollisesti pelottavasti Zen Cafélta. Ja levyn kannessa Ylppö näyttää melkein Putrolta.

Onkohan tää jokin sisäpiirin vitsi, joka maksatetaan levyn ostajilla?

No, siitäkin huolimatta, että monia biisejä voisi huoletta soittaa vaikka Radio Suomessa, niin kyllä mä tästä pidän. Hyvinkin paljon. Se, joka kaipaa Ukkosta tai Kokkia, varasta, vaimoa ja rakastajaa kuitenkin pettyy.

Tosin tämähän ei olekaan Maj Karmaa.

Vaan Ylpön Putro-eksorsismia.

Univelka likapyykki kesäparta lapaset

Ah, 13 tunnin yöunet. Kyllä nyt särkee päätä ihanasti ja on aivan zombi. Toivottavasti ei tarvitse lähteä mihinkään.

Olin eilen illalla juhlissa, joissa jaksoin ihan peräti seitsemästä kymmeneen. Ruoka oli kyllä aivan sairaan hyvää (korvasienikastike, nam), mutta kun sitä apetta oli vetänyt riittävästi kupuunsa niin alkoi tietysti silmä lupata. Puhelias taksikuski piti huolta siitä etten sammunut, vaikka mieli teki. Ja muistutti ottaa kollegan unohtamat hanskat mukaan. Taksikuskiuden pitäisi olla varteenotettava työhistoriaplussa, jos hakee päiväkotiin töihin.

Kotona oli piristyvinäni ja yritin pelata. 15 minuuttia myöhemmin Mies tuli sulkemaan sammuneelta konsolin ja ottamaan turhat vaatteet pois.

Onneksi en juonut kahta kaljaa ja valkkarilasillista enempää. Univelkaisia ei pitäisi itse asiassa päästää juhlimaan lainkaan, koska niillä on niin kiikun kaakun mitä niiden ylipäätänsä kannattaa juoda. Oli nimittäin kyllä siitä pienestäkin määrästä jotenkin todella intoksikoitunut olo ja askel horjui kuin merimiehellä.

Eilen taisi monilla loppua tipaton tammikuu, Voi tietysti ihmetellä että mitä järkeä tipattomassa on, jos sitten heti ensimmäisen tilaisuuden tullen juodaan kaikki se viina, joka jäi tipattomalla juomatta. Mutta onhan sitä hauska katsoa, siitä ei pääse mihinkään. Ja tietysti siinä tilanteessa, että ujo ihminen uskaltaa keskustella toisen ujon ihmisen kanssa ensimmäistä kertaa kunnolla, alkoholi on hieno asia.  

Sopivasti lihava

Se on nyt virallista. Mahdun vaatekokoon 38. En niin mukavasti, että mielelläni kolmekasia vielä pitäisin ja haalisin, mutta en sen enempää tursuavasti kuin keskiverto, itsekritiikitön pissiskään. Kauas on tultu 11 kuukauden takaisesta 46:sta.

Peilistä tosin tuijottaa edelleenkin se sama vanha tuttu läskimooses. Pitäisi ilmeisesti joko käydä optikolla tai kallonkutistajalla.

Silmä on kyllä täysin tottumaton asioihin. Itiksen sittarin alerekkien luona riehuessa tuli revittyä silmämääräisesti kamaa kainaloon, kun se viitosen aletavara oli vailla selkeästi merkittyjä kokoja. Lopputuloksena suurin osa sovituskoppiin kärrätyistä rievuista oli liian isoja.

Hymyilyttää. Silleen vähäsen.