Rehellisesti tekopyhä

Ainakin kahdessa blogissa törmäsin jo viittaukseen Esquiren ratkiriemukkaaseen artikkelin radikaalista rehellisyydestä.

Erityisesti artikkelissa minua viihdytti se, että joissain tapauksessa kirjoittajan kokeilu olla radikaalisti rehellinen myös herätti vastakaikua - hänelle oltiin vastavuoroisesti suorapuheisen avoimia.

Esimerkit olivat kuitenkin tilanteita, joissa oman epävarmuuden myöntäminen houkutteli myös vastapuolen myöntämään epävarmuutensa, tai selkeä verbaalinen aggressiivisuus tai dissaus ("mua ei nyt kiinnosta") herätti ymmärettävästi vastavuoroista aggressiivisuutta. Mutta saako siitä oikeasti irti mitään muuta? Vai riittääkö houkutella esiin puhujasta ihminen niin heikossa kuin pahassa - mikä tekisi siitä myös hyvää?

Itse henkilökohtaisesti pidän rehellisyydestä, siitä oikeasta rakentavasta kritiikistä, jota moni peräänkuuluttaa, mutta josta harva sitten loppujen lopuksi kuitenkin pitää. Ja kukapa ei rehellisyydestä teoriassa tykkäisikin.

Monelle rehellisyys ja sitä myötä rakentava kritiikki käsitteenä on kuitenkin muuttunut samaksi kuin "sanotaan huonoistakin asioista kunhan suurimmaksi osaksi kuitenkin kehutaan". Minusta se on aivan perseestä ja koko käsitteen vesittämistä.

Esimerkiksi työasioissa rehellisesti sanoen vittuunnun aivan homona, jos joku yrittää piilottaa sen tosiasian, että juttuni haisee jonkin "täähän on muuten ihan hyvä, mutta mä en itse ole kiinnostunut näistä asioista"-latteushässäkän alle.

Monet sanovat pitävänsä rehellisyydestä. Monet jopa itse ovat viiltävän rehellisiä, varsinkin silloin kun se antaa heille mahdollisuuden pokkana vittuilla ympäristölleen. Mutta kun heidän pitäisi vastaanottaa rehellisyyttä, se onkin heidän mielestään asiatonta, karkeaa ja epäreilua. Radikaali rehellisyys muuttuu hetkessä radikaaliksi tekopyhyydeksi.

Radikaalien tekopyhien "rehellisyyden" voima nojaa aika pitkälle siihen, että he luottavat suurimman osan olevan niin lampaita, ettei kukaan kehtaa sanoa vastaan. Ainakaan suoraan päin naamaa. Ja selän takana puhujat ovat vain mamoja nekin, eikä niistä tarvitse välittää. Totta sinänsä kyllä.

Toisaalta ne jotka sitten puhuvat suoraan ja joille saa puhua suoraan, saavat puukon selkään kuitenkin - tavalla tai toisella. Varsinkin työelämässä - paikka jossa radikaalia rehellisyyttä eniten tarvittaisiin on myös paikka johon se kaikkein vähiten sopii. Jokaisella on heikko kohtansa. Kun sitä tökkää, rehellisyys katoaa taivaan tuuliin ja kostonhimo iskee kimppuun.

Siitäkin huolimatta toivoisin jaksavani päivittäin enemmän todeta ympäristölleni tosiasioita, jotka joko rasittavat minua tai pännivät minua. Todeta ne nimenomaan suorasti, kiertelemättä ja kaartelematta tai tahallaan yleistämättä jotta asianomaiset eivät loukkaantuisi tai pitäisi itseään silmätikkuina. Silläkin uhalla että minua tökätään vastavuoroisesti heikkoon kohtaan. Enkä väitä ettenkö älähtäisi - tekopyhästikin.