Anna sen soida?

Jotkut asiat ottaa niin itsestäänselvinä, että ei sitä edes itse ymmärräkään. Se, että tossa vierellä on tuollainen kuusivuotias, joka vasta opettelee maailmaa, pitää mukavasti pään vetreänä - ja muistuttaa niin usein, että kyllä, minustakin tuli kalkkis jo paljon aikaisemmin kuin etukäteen penskana kuvittelinkaan.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa viihdekulttuuri: tietysti minulle on aivan selvää, että Mariko on Kwanin laulaja. Pojan ikäiselle sen sijaan Mariko on se tyttö Tanssii tähtien kanssa -kisasta. Lapselle oli aivan käsittämättömän hienoa, että Mariko osaa laulaa (kun ensin päästiin siihenkin asti, että se on se Mariko, eikä Sari Siikander) ja se on ihan musiikkivideolla! Ooh!

How amusing. Ja kadehdittavaa. Todella kadehdittavaa. Toisaalta, Poika joka kuitenkin katsoo jotain Voiceakin päivät pitkät (miten se on silti missannut Kwanin, en tiedä) on jo moneen kertaan päässyt katsomaan äitiään säälivästi, kun äiti ei tunnista alkutahdeista jotain Sturm und Drangia tai muuta vastaavaa.

Onneksi me sentään kummatkin pidämme Kotiteollisuudesta emmekä välitä amerikkalaisesta perseenketkutushiphopista. Hyvä niin, sillä:

Sen verran on tullut itse nuorena naureskeltua - äänekkäästi - äidin "vanhanaikaisille" musiikkimieltymyksille (vaikka sitä Abbaa kuuntelen nyt sit itsekin) ja tuhahdeltua halveksuvasti ikätovereiden Dingo-manialle (sitä en kuuntele vieläkään) ja pröystäiltyä progemieltymyksillä, että lapsen tulevalle musiikkimaulle ei ole kauheasti varaa kalkkistella. Tai muuten olisin niin vanha etten sietäisi sitä itsekään.

Mutta rajakin on pakko vetää: tässä talossa ei perseenketkutushiphoppia soiteta. Jokainen 50 centin sun muun uhopellen levy lentää löytyessään saman tien pihan yli kaaressa sontalaariin. Ja jos ne ovat jotain suomalaista räphophippia, levyt vielä pirstotaan äidinkielen ja varsinkin sen ääntämisen ja painotuksen suojelun nimissä näyttävästi ennen kuin ne dumpataan rodeen. Myös Elastinen. En tasan anna sen soida.