Chupa mi culo, turvavälidorkat! - Ai mutta niinhän te valitettavasti teettekin

Onnistuihan se Särkänniemessäkin käynti lopulta. Eikä ropissut mitään kovin kummallista niskaan, vaikka välillä oli kovinkin mustanpuhuvaa pilvipeittoa siinä Näsinneulaan keihästyneenä.

Ensimmäinen kerta ikinä, kun on joutunut jättämään auton sinne neljän kilometrin päähän etäparkkiin. Ja silti itse huvipuistossa ei joutunut jonottamaan yhtään mihinkään. Ilman mitään itkua ja hampaankiristystä pääsin pitkästä aikaa hakeutumaan Tornadon etupenkkiin. On se vain paras.

Pakko ihmetelläkin siis, että noinkohan Särkänniemen parkkiin parkkeeratut autot olivat kaikki huvipuistovieraiden, vai olisiko yksi jos toinenkin tammerfestaaja päättänyt käyttää tilaa hyväkseen?

Oli miten oli, se etäparkki oli käytännössä tyhjä. Silti bussikuljetus (joka ei puhunut Suomea, hienoa) odotti, että bussi tuli täyteen ennen kuin lähti ajamaan kohti huvipuistoa. Olisikohan se siinä tunninkin odottanut ja odotuttanut asiakkaita, jos olisi ollut vieläkin hiljaisempaa?

Ajomatkalla oli tietysti taas ihmeteltävä älyttömiä autoilijoita. En minäkään mikään maailman paras kuski ole, ja vituttaa aina kun tulee vahingossa törttöiltyä jotain aivan typerää, mutta antaisin kyllä aika paljon siitä, että pääsisin oikeasti vilkaisemaan mitä näiden liikennepossujen korvien välissä liikkuu?

Täysin fiksun oloisetkin tyypit saattavat olla aivan ihme kuskeja: yhdellä kädellä roikotetaan foonia korvalla, toisella kuljetellaan röökiä suun ja ikkunan väliä, ja jollain pikkurillillä pidetään ote rattiin - samaan aikaan kun turvaväliä edessä ajavaan ei ole viittä metriä enempää.

En vain käsitä. Ja koska en käsitä, ärsyynnyn. Eräänlaista road ragea sekin, että turhautuu niin totaalisesti siitä, että joutuu tulilinjalle muiden törttöillessä ja käyttäytyessä huonosti, että alkaa pahimmillaan itsekin käyttäytyä huonosti.

Otetaan niinkin yksinkertainen ja yleinen tilanne kuin ohitus moottoritiellä. Oikealla kaistalla ajaa letka rekkoja, minä lähden ohi, takana ei ole ketään. Rekat ajavat siellä jossain 80-90 km/h:n tienoilla, ja minä siinä rauhallisesti ohi, mittarin mukaan siinä 100-110 km/h, kun mitäpä siinä hötkyilemään. Ohituksen keskivaiheilla huomaan peilistä taivaarantaan ilmestyneen halpisökyauton, joka on muutamassa sekunnissa peräpeiliäni nuuskimassa. Nostan nopeuden jonnekin 130-135 tunnissa, että pääsen nopeasti pois alta, niin eikös edelleen tusinaöky roiku 5 metrin päässä takapuskurista.

Tyyppi oli niin lähellä, ettei peilistä edes rekkaria nähnyt. Jos olisi nähnyt, olisin saattanut vetää sivuun taukopaikalle, kaivaa autorekisterikeskuksesta tyypille puhelinnummeron ja soittaa sille kusipäälle huutaakseni päätäni puhki vähän aikaa. Ja jos ei auton omistaja itse olisi ollut ratin takana, niin sillä ei olisi ollut mitään väliä, sillä vain täysin ääliö päästää moisen dorkan autonsa puikkoihin, siispä sietääkin saada huudot.

Ja kun tällaisia törttöjä parinsadan kilsan matkalla näkee muutaman, alkaa ylireagoida, ja lähes mikä tahansa alkaa ottaa päähän. Kuten se pieni kauppakassitoyota, joka ilmeisesti tykkäsi jäädä toisen satasta köröttävän kauppakassin peesiin ja luuli että me ollaan kivat matkasamikset. Mutkun ei me olla kivat matksamikset, jos se tarkoittaa että riisikuppi roikkuu lähempänä peräreikääni kuin omat ahteriläskini. Ja nämä ovat niitä aineksia, joilla tehdään ns. kilteistäkin kuskeista törppöjä.

Katselin nimittäin sitä menoa kymmenisen kilometriä välillä yrittäen hitaasti "venyttää kuminauhaa". Mutta kuten kuminauhat aina, ne palautuvat venytyksen jälkeen perusolotilaansa. Hiljaa mutta vääjämättä kuppini keikahti kyljelleen. Survaisin kaasujalan lattiasta läpi ja ampaisin - miten nyt kauppakassi ampaisee - 135-140 lasissa toyotan syleilystä omille teilleni.

Tai niin ainakin luulin. Toyota nimittäin seurasikin yllättäen perässä. Siinä me kaksi koomista hoppaa sitten pörisimme vähän aikaa tukka putkella tuhatta ja sataa tandem-asennossa. Onneksi parin kilometrin päästä toyotan vieteristä taisi kuitenkin loppua veto, tai sitten kuski lopulta otti onkeensa huomattuaan millaisessa vauhdissa takapuoltani lähes suuteloi, koska aloin lopulta saada selkäpuolelleni kaipaamani piereskelytilaa.

Sitä ennen olin kuitenkin vaarantanut sekä itseni, äitini, mieheni että lapseni siitä hyvästä, että olin ärsyyntynyt siitä kuinka huolettomasti täysin tuntemattomat ihmiset vaarantavat minut, äitini, mieheni ja lapseni. Hiton fiksua.

"Mutkun se aloitti!" Just. Valitettavasti itseään ei osaa litsata poskelle niin kovaa kuin joskus olisi tarvis.