Kasuaalia kivaa

Kun Nintendo Wiistä (silloin vielä työnimellä Revolution) alettiin kuulla ensimmäisiä huhuja ja paljastui, että Nintendo ei lähde tällä kertaa mukaan tehokilpavarusteluun, kuulin ensimmäisten epäilevien tuomaiden tuhahdukset. Samoihin aikoihin Japanista kuului Nintendon lausuntoja avainsanoina luovuus ja pelattavuus yli koreiden kuorien. Kuulin lisää epäilevien tuomaiden hymähdyksiä. Wiin ohjaimen esittelyn aikaan hymähtely alkoi jonkin verran laantua, mutta vielä viime joulukuussakin niitä kuuli.

En kiellä, ettenkö olisi Nintendo-uskovainen. Toisaalta itsekin olin jo pitkään ollut kovin kyllästynyt siihen, että markkinat ovat täynnä ylihintaista ja koreaa, mutta onttoa puppaa, johon kyllästyn parissa päivässä enkä ikinä pelaa mitään läpi. Luovuus ja pelattavuus yli koreiden kuorien oli minulle sama asia kuin jehovalle lupaus varmasta taivaspaikasta.

Kaikkien epäilevien tuomaiden jälkeen on ilo seurata Nintendon uutta renessanssia. Samalla on ilo lukea juttua E3-tapahtuman jälkimainingeista. Tai ei itse asiassa E3:sta niinkään, vaan sen vanavedessä uivasta "Casual Connect"-tapahtumasta, jossa käsitellään vain ns. casual gamingia, eli hyvin pitkälle sitä pelilajia, joka minuakin viihdyttää eniten. Perusesimerkkejä tällä hetkellä näistä ovat Nintendogsin ja Brain Trainingin kaltaiset "pelit". Casual Connect tuntuu herättävän monissa, bisnesaidan kummallakin puolella, suurempaa kuhinaintoa kuin itse E3. Viime vuoden vastaavaan tapahtumaan verrattuna osallistujamäärä oli vähintäänkin tuplaantunut.

Toki jokin aivan sikamagea juttu tyyliin Crackdown liimaa minutkin sohvaan viikoiksi, mutta enimmäkseen kaipaan paljon sellaista pelattavaa, jonka parissa voin viihtyä vartin tai puoli tuntia, sitten laittaa sen pois ja jatkaa myöhemmin, ilman että pitää pelätä "unohtavansa" jotain pelin jatkamisen kannalta tärkeää (missä olin, mitä tein, mitä oli tarkoitus tehdä seuraavaksi jne jne). 

Tällä hetkellä casual gaming -bisnes on ennenkuulumattomassa kukoistustilassa. Seuraavan viiden vuoden aikana sisään kammattavat tulot lasketaan kymmenissä miljardeissa, ja niiden oletetaan kuusinkertaistuvan ensi vuodesta vuoteen 2012.

On kiva olla välillä oikeassa. On kiva välillä saada mitä haluaa. Se tuottaa ylemmyydentunnetta, joka saa minut puolestani hörähtelemään epäileville tuomaille. Koska kun tarkastelee viimeistä viittä vuotta, niin olihan tämä oikeasti nähtävissä.

Webissä pyörivät pikkupelit ovat jokaisen työpaikan vitsaus, sen verran hanakasti niihin tuhoutuu työnantajan aikaa. Meilläkin pelattiin muutama vuosi sitten Zookeeperiä hullun lailla. Ja missä Zookeeper on nyt? DS:llä. Mikä on yksi suosituimmista uusien käsikonsolien peleistä? Lumines. Joko niitä voi pelata hetken, tai sitten voi juuttua helposti "vielä yhden kerran"-kierteeseen, jos haluaa.

Ja kun miettii suurempaa skaalaa, niin mikä on yksi PC-puolen eniten myydyimpiä pelisarjoja? Sims. Peli, jolla ei ole mitään oikeata päämäärää eikä pointtia. Sen voi hyvin käynnistää, nysvätä hetken taloja tai pahoinpidellä simejä ja laittaa jälleen pois. Tai sitten sen kanssa voi istua koko yön.

DS:n yllättävän menestyksen jälkeen epäilevien tuomaiden olisi pitänyt tajuta olla hipihiljaa. Koska tätähän sekin enteili. Ei jengi taputtelisi pikku dalmatialaisia tai vääntäisi virtuaalista ruokaa, ellei se olisi merkki selkeästä tarpeesta nysvätä, mutta että nysväämistarjonta on muualla kuin PC:llä ollut tähän saakka välillä sikamaisenkin huono.

Huomionarvoista on se, että nimenomaan naiset ovat alkaneet pelata. Pitkään pelialalla on puhkottu päitä sillä dilemmalla, että miten saataisiin tytöt pelaamaan - tuloksena on ollut kaiken maailman puolivillaisia Barbie-viritelmiä, joista se ostovoimaisin pikkutyttölauma ei kuitenkaan kiinnostu. Eikä ehkä kiinnostu myöskään, jos pelaamisella on miehinen leima. Esimerkillä on hirveän suuri voima. Jos isä ja veli pelaavat, mutta äiti ei, on todennäköistä että tytärkään ei pelaa. Tyttöihin pääsee käsiksi vasta äitien kautta.

Olemme tietyssä mielessä palanneet takaisin vanhaan Pong-aikaan: ajanviete on vihdoinkin jälleen tärkeämpi kuin paremmuus jossain. Peliharrastus on pitkään ollut liian leimaantunut kilpailuviettisten räkänokkien temmellyskentäksi, ja Nintendo onnistui vihdoinkin rikkomaan sen illuusion. Sille ei pidä tuhahdella, vaan sitä pitäisi saavutuksena kiittää.

On terveellistä, että bisnekseen tulee laajempi pohja pelituotantoa, jossa yhden pelin budjetilla ei enää saakaan kolmea keskikokoista banaanivaltiota, eikä työryhmälista ole kolme kilometrin mittainen. Kahden vuoden kehitystyöstä ja koodaamisesta nyt puhumattakaan. Kunhan se näkyy myös pelin hinnassa silloinkin, kun sen ostaa kaupan hyllystä. Se jää vielä nähtäväksi - varsinkin Suomessa.

On muuten olemassa itsenäisten pelinkehittäjien manifesto, Scratchware Manifesto, jossa peräänkuulutetaan halpoja pelattavia pelejä (ja kuolemaa Electronic Artsille muun muassa :-). Se on joiltain osin naivi ja yli-idealistinen, mutta siinä on tärkeitä pointteja - hyvän pelin tekemiseen  ei tarvita kuin yksi ihminen, mutta kaksi on inhimillisempää, varsinkin jos pelejä tekee enemmän. Eikä se edes tarkoita, että peli olisi ruma ja alkeellinen.