Elokuva minusta? No jo oli aikakin!

Ihanan narsistinen viikkovitonen. Ei voi vastustaa!

Sinusta tehdään elokuva. Budjetti joustaa ja sinä saat valita ohjaajan, käsikirjoittajan, sen kuka näyttelee sinua, kuka näyttelee muita tärkeitä rooleja sekä keneltä tilataan musiikki. Millainen olisi miehitys sinun elokuvassasi sinusta?

Elokuva sijoittuu näpsäkästi ainakin noin 10 vuoden päähän nykyhetkestä, että saa iät sopimaan (edes jotenkin).

1. Ohjaaja: Kevin Smith
2. Käsikirjoittaja: Joss Whedon
3. Minua näyttelee: Whoopi Goldberg
4. Muut roolit:
    Mies: Anthony Stewart Head
    Poika: Rupert Grint
    Äiti: Olympia Dukakis
5. Musiikki: Danny Elfman

Rehellisesti tekopyhä

Ainakin kahdessa blogissa törmäsin jo viittaukseen Esquiren ratkiriemukkaaseen artikkelin radikaalista rehellisyydestä.

Erityisesti artikkelissa minua viihdytti se, että joissain tapauksessa kirjoittajan kokeilu olla radikaalisti rehellinen myös herätti vastakaikua - hänelle oltiin vastavuoroisesti suorapuheisen avoimia.

Esimerkit olivat kuitenkin tilanteita, joissa oman epävarmuuden myöntäminen houkutteli myös vastapuolen myöntämään epävarmuutensa, tai selkeä verbaalinen aggressiivisuus tai dissaus ("mua ei nyt kiinnosta") herätti ymmärettävästi vastavuoroista aggressiivisuutta. Mutta saako siitä oikeasti irti mitään muuta? Vai riittääkö houkutella esiin puhujasta ihminen niin heikossa kuin pahassa - mikä tekisi siitä myös hyvää?

Itse henkilökohtaisesti pidän rehellisyydestä, siitä oikeasta rakentavasta kritiikistä, jota moni peräänkuuluttaa, mutta josta harva sitten loppujen lopuksi kuitenkin pitää. Ja kukapa ei rehellisyydestä teoriassa tykkäisikin.

Monelle rehellisyys ja sitä myötä rakentava kritiikki käsitteenä on kuitenkin muuttunut samaksi kuin "sanotaan huonoistakin asioista kunhan suurimmaksi osaksi kuitenkin kehutaan". Minusta se on aivan perseestä ja koko käsitteen vesittämistä.

Esimerkiksi työasioissa rehellisesti sanoen vittuunnun aivan homona, jos joku yrittää piilottaa sen tosiasian, että juttuni haisee jonkin "täähän on muuten ihan hyvä, mutta mä en itse ole kiinnostunut näistä asioista"-latteushässäkän alle.

Monet sanovat pitävänsä rehellisyydestä. Monet jopa itse ovat viiltävän rehellisiä, varsinkin silloin kun se antaa heille mahdollisuuden pokkana vittuilla ympäristölleen. Mutta kun heidän pitäisi vastaanottaa rehellisyyttä, se onkin heidän mielestään asiatonta, karkeaa ja epäreilua. Radikaali rehellisyys muuttuu hetkessä radikaaliksi tekopyhyydeksi.

Radikaalien tekopyhien "rehellisyyden" voima nojaa aika pitkälle siihen, että he luottavat suurimman osan olevan niin lampaita, ettei kukaan kehtaa sanoa vastaan. Ainakaan suoraan päin naamaa. Ja selän takana puhujat ovat vain mamoja nekin, eikä niistä tarvitse välittää. Totta sinänsä kyllä.

Toisaalta ne jotka sitten puhuvat suoraan ja joille saa puhua suoraan, saavat puukon selkään kuitenkin - tavalla tai toisella. Varsinkin työelämässä - paikka jossa radikaalia rehellisyyttä eniten tarvittaisiin on myös paikka johon se kaikkein vähiten sopii. Jokaisella on heikko kohtansa. Kun sitä tökkää, rehellisyys katoaa taivaan tuuliin ja kostonhimo iskee kimppuun.

Siitäkin huolimatta toivoisin jaksavani päivittäin enemmän todeta ympäristölleni tosiasioita, jotka joko rasittavat minua tai pännivät minua. Todeta ne nimenomaan suorasti, kiertelemättä ja kaartelematta tai tahallaan yleistämättä jotta asianomaiset eivät loukkaantuisi tai pitäisi itseään silmätikkuina. Silläkin uhalla että minua tökätään vastavuoroisesti heikkoon kohtaan. Enkä väitä ettenkö älähtäisi - tekopyhästikin.

Anna sen soida?

Jotkut asiat ottaa niin itsestäänselvinä, että ei sitä edes itse ymmärräkään. Se, että tossa vierellä on tuollainen kuusivuotias, joka vasta opettelee maailmaa, pitää mukavasti pään vetreänä - ja muistuttaa niin usein, että kyllä, minustakin tuli kalkkis jo paljon aikaisemmin kuin etukäteen penskana kuvittelinkaan.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa viihdekulttuuri: tietysti minulle on aivan selvää, että Mariko on Kwanin laulaja. Pojan ikäiselle sen sijaan Mariko on se tyttö Tanssii tähtien kanssa -kisasta. Lapselle oli aivan käsittämättömän hienoa, että Mariko osaa laulaa (kun ensin päästiin siihenkin asti, että se on se Mariko, eikä Sari Siikander) ja se on ihan musiikkivideolla! Ooh!

How amusing. Ja kadehdittavaa. Todella kadehdittavaa. Toisaalta, Poika joka kuitenkin katsoo jotain Voiceakin päivät pitkät (miten se on silti missannut Kwanin, en tiedä) on jo moneen kertaan päässyt katsomaan äitiään säälivästi, kun äiti ei tunnista alkutahdeista jotain Sturm und Drangia tai muuta vastaavaa.

Onneksi me sentään kummatkin pidämme Kotiteollisuudesta emmekä välitä amerikkalaisesta perseenketkutushiphopista. Hyvä niin, sillä:

Sen verran on tullut itse nuorena naureskeltua - äänekkäästi - äidin "vanhanaikaisille" musiikkimieltymyksille (vaikka sitä Abbaa kuuntelen nyt sit itsekin) ja tuhahdeltua halveksuvasti ikätovereiden Dingo-manialle (sitä en kuuntele vieläkään) ja pröystäiltyä progemieltymyksillä, että lapsen tulevalle musiikkimaulle ei ole kauheasti varaa kalkkistella. Tai muuten olisin niin vanha etten sietäisi sitä itsekään.

Mutta rajakin on pakko vetää: tässä talossa ei perseenketkutushiphoppia soiteta. Jokainen 50 centin sun muun uhopellen levy lentää löytyessään saman tien pihan yli kaaressa sontalaariin. Ja jos ne ovat jotain suomalaista räphophippia, levyt vielä pirstotaan äidinkielen ja varsinkin sen ääntämisen ja painotuksen suojelun nimissä näyttävästi ennen kuin ne dumpataan rodeen. Myös Elastinen. En tasan anna sen soida.

Katso, kenguru loikkaa pakastealtaaseen!

Joskus lähikauppa yllättää. Pakastealtaassa saattaa uinua ties mitä kummallista ja yllättävää. Viimeisin löytö oli kengurunliha. Vain 20 euroa kilo, eli halvempaa kuin hyvä nauta.

Viehättävää oli pakkauksen varoitus siitä, että liha saattaa sisältää hauleja. Steriilin ja mundäänin possunsuikalemeiningin harrastajalle moinen vain on hihityksen aihe, ei voi mitään.

Henkien käskemä

Hei sään henki kuule, mä en ole koko kesänä valittanut säistä. En kertaakaan. Ei ole ollut liian kuuma eikä kylmä eikä liian kuiva eikä liian sateinen sää. Mä oon ollu ihan tyytyväinen, varsinkin kun mua ei mitkään mega-aurinkoiset jutut edes kiinnosta.

Mutta nyt hei jotain rajaa.

Jos sä mulle aamutupakalla esittelet harmaata ja paljaita jalkoja hytisyttävää säätä, niin että mä sit laitan farkut jalkaan ja pitkähihaisen päälle, niin sä et jukulauta tuntia myöhemmin pöräytä käyntiin 25 asteen hellettä ja aurinkoa pilvettömältä taivaalta. Tuliko selväksi? Saatana mä sulan ja se on sun vika.

Simponit

Tuli nähtyä ohimennen Simpsons-leffa. Olin ihan yllättynyt miten kivasti se kantoi lähes loppuun saakka.

Mutta nyt sen nähneenä on edelleen ja varsinkin ihmeteltevä, että mitähän tuosta joku seitsemänvuotias oikein saa irti. Paitsi ainaiset ilot Nelson Muntzin haa-haasta. Riittääkö se, että hahmot ovat "hassuja". Viihtyykö se vekara siinä vieressä kun aikuiset höröttävät asioille, joita lapsi ei millään voi vielä ymmärtää? Viihtyykö aikuinen, jos sen pitää olla koko ajan selittämässä lapselle gageja, joita todella ymmärtääkseen pitää olla takana parin vuosikymmenen ajalta ymmärtämystä niin amerikkalaisesta kulttuurista kuin pop-kulttuurista yleensä.

Se, että leffa on K-7 (jenkeissä kuitenkin PG-13) ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi sen ikäiselle ymmärrettävä ja viihdyttävä. Sama pätee esimerkiksi peleihin. Monissa söpöstelyissä ja siisteissä peleissä PEGI-suositus on 3-vuotiaista ylöspäin, vaikka peli itsessään on esimerkiski kuusivuotiaalle vielä aivan liian käsittämätön ja/tai liian vaikea. Ikärajoja pitäisi ruveta luokittelemaan laveammin, esimerkiksi osa-alueittain niin, että jokaisella osa-alueella olisi ikäraja-arvio sen lisäksi että elokuvalla on joku yhdellä luvulla esitetty ikärajoitus.

Melkein tekisi mieli testata ja viedä Poika katsomaan noi Simpsonit. Silläkin uhalla, että saan dubbauksesta näppylöitä.

Simpsonit muuten kulkevat meillä nykyään töissä nimellä Simponit (suomalaisittain), tai "tö simpouniis" (vrt. the Sopranos). Joskus nolot mokat (lehdessä asti, kissankorkuisilla kirjaimilla) muuttuvat osaksi elävää kieltä :-)

Liian nopeaa luettavaa

Mukavan kevyehkö työpäivä. Sain töiden lomassa luettua yli 300 sivua Potteria. Paska, tää loppuu pian. Millonkohan Poika olisi riittävän kypsä katsomaan kakkosleffan.

Edit klo 0.40: Mikä on säällinen aika olla puhumatta viimeisen Potterin spoilereista? Suomennoksen julkaisuun asti vai hä?

Yhteenvetona: Nyyh. Tuplanyyh. Ohi on, harmin paikka. Nuorisolle kaupataan paljon paskempaakin luettavaa, joten onhan tää ollut hieno homma lasten ja nuorten (miksei aikuistenkin) lukuhalujen aktivoinnin kannalta.

Sääli että Belgariadit ilmestyivät aikana, jolloin kevyempi fantasiakin oli vielä vain meidän friikkien juttu. Tuplasääli, että niiden suomennokset ovat niin harmillisen kömpelöitä etten niitä lapselleni antaisi, vaan joudun odottamaan että se osaa riittävästi kieliä. Triplasääli, ettei kukaan ole saanut päähän tehdä niistä leffoja, vaikka kaiken maailman Narnia-hömppääkin on jo filmatisoitu isolla rahalla.

Viimeinen taisto

Saatan olla pari päivä hiljaa. On meinaan mun Potter-vuoro. Vihdoinkin. Spoilers will not follow.

Bug in the system

Parvekkeella hiippaili tällanen. Kolmisenttinen ainakin. Hieno. Nätti vihreänkultainen kuori. Mikähän tää on? Oon muuten yllättynyt, että automaagikameralla saa näinkin hyvän kuvan ja vielä hyvin tärisevällä käsivaralla.

Laa-laa-laa!

Viimeinen Potter-kirja sitten tuli, joo. Millonkohan mä sen luen?

Ensimmäiseksi sen vei äiti. Seuraavaksi sen saa mies. Mä ilmeisesti luen sen sit joskus, kun olen jo ehtinyt väkisinkin kuulla spoilerointia oikealta ja vasemmalta ja kuljen kaupungilla kädet korvilla hokien kovaäänisesti laa-laa-laa.

No mä pelaan sit vain Paper Mariota... Laa-laa-laa!

Kasuaalia kivaa

Kun Nintendo Wiistä (silloin vielä työnimellä Revolution) alettiin kuulla ensimmäisiä huhuja ja paljastui, että Nintendo ei lähde tällä kertaa mukaan tehokilpavarusteluun, kuulin ensimmäisten epäilevien tuomaiden tuhahdukset. Samoihin aikoihin Japanista kuului Nintendon lausuntoja avainsanoina luovuus ja pelattavuus yli koreiden kuorien. Kuulin lisää epäilevien tuomaiden hymähdyksiä. Wiin ohjaimen esittelyn aikaan hymähtely alkoi jonkin verran laantua, mutta vielä viime joulukuussakin niitä kuuli.

En kiellä, ettenkö olisi Nintendo-uskovainen. Toisaalta itsekin olin jo pitkään ollut kovin kyllästynyt siihen, että markkinat ovat täynnä ylihintaista ja koreaa, mutta onttoa puppaa, johon kyllästyn parissa päivässä enkä ikinä pelaa mitään läpi. Luovuus ja pelattavuus yli koreiden kuorien oli minulle sama asia kuin jehovalle lupaus varmasta taivaspaikasta.

Kaikkien epäilevien tuomaiden jälkeen on ilo seurata Nintendon uutta renessanssia. Samalla on ilo lukea juttua E3-tapahtuman jälkimainingeista. Tai ei itse asiassa E3:sta niinkään, vaan sen vanavedessä uivasta "Casual Connect"-tapahtumasta, jossa käsitellään vain ns. casual gamingia, eli hyvin pitkälle sitä pelilajia, joka minuakin viihdyttää eniten. Perusesimerkkejä tällä hetkellä näistä ovat Nintendogsin ja Brain Trainingin kaltaiset "pelit". Casual Connect tuntuu herättävän monissa, bisnesaidan kummallakin puolella, suurempaa kuhinaintoa kuin itse E3. Viime vuoden vastaavaan tapahtumaan verrattuna osallistujamäärä oli vähintäänkin tuplaantunut.

Toki jokin aivan sikamagea juttu tyyliin Crackdown liimaa minutkin sohvaan viikoiksi, mutta enimmäkseen kaipaan paljon sellaista pelattavaa, jonka parissa voin viihtyä vartin tai puoli tuntia, sitten laittaa sen pois ja jatkaa myöhemmin, ilman että pitää pelätä "unohtavansa" jotain pelin jatkamisen kannalta tärkeää (missä olin, mitä tein, mitä oli tarkoitus tehdä seuraavaksi jne jne). 

Tällä hetkellä casual gaming -bisnes on ennenkuulumattomassa kukoistustilassa. Seuraavan viiden vuoden aikana sisään kammattavat tulot lasketaan kymmenissä miljardeissa, ja niiden oletetaan kuusinkertaistuvan ensi vuodesta vuoteen 2012.

On kiva olla välillä oikeassa. On kiva välillä saada mitä haluaa. Se tuottaa ylemmyydentunnetta, joka saa minut puolestani hörähtelemään epäileville tuomaille. Koska kun tarkastelee viimeistä viittä vuotta, niin olihan tämä oikeasti nähtävissä.

Webissä pyörivät pikkupelit ovat jokaisen työpaikan vitsaus, sen verran hanakasti niihin tuhoutuu työnantajan aikaa. Meilläkin pelattiin muutama vuosi sitten Zookeeperiä hullun lailla. Ja missä Zookeeper on nyt? DS:llä. Mikä on yksi suosituimmista uusien käsikonsolien peleistä? Lumines. Joko niitä voi pelata hetken, tai sitten voi juuttua helposti "vielä yhden kerran"-kierteeseen, jos haluaa.

Ja kun miettii suurempaa skaalaa, niin mikä on yksi PC-puolen eniten myydyimpiä pelisarjoja? Sims. Peli, jolla ei ole mitään oikeata päämäärää eikä pointtia. Sen voi hyvin käynnistää, nysvätä hetken taloja tai pahoinpidellä simejä ja laittaa jälleen pois. Tai sitten sen kanssa voi istua koko yön.

DS:n yllättävän menestyksen jälkeen epäilevien tuomaiden olisi pitänyt tajuta olla hipihiljaa. Koska tätähän sekin enteili. Ei jengi taputtelisi pikku dalmatialaisia tai vääntäisi virtuaalista ruokaa, ellei se olisi merkki selkeästä tarpeesta nysvätä, mutta että nysväämistarjonta on muualla kuin PC:llä ollut tähän saakka välillä sikamaisenkin huono.

Huomionarvoista on se, että nimenomaan naiset ovat alkaneet pelata. Pitkään pelialalla on puhkottu päitä sillä dilemmalla, että miten saataisiin tytöt pelaamaan - tuloksena on ollut kaiken maailman puolivillaisia Barbie-viritelmiä, joista se ostovoimaisin pikkutyttölauma ei kuitenkaan kiinnostu. Eikä ehkä kiinnostu myöskään, jos pelaamisella on miehinen leima. Esimerkillä on hirveän suuri voima. Jos isä ja veli pelaavat, mutta äiti ei, on todennäköistä että tytärkään ei pelaa. Tyttöihin pääsee käsiksi vasta äitien kautta.

Olemme tietyssä mielessä palanneet takaisin vanhaan Pong-aikaan: ajanviete on vihdoinkin jälleen tärkeämpi kuin paremmuus jossain. Peliharrastus on pitkään ollut liian leimaantunut kilpailuviettisten räkänokkien temmellyskentäksi, ja Nintendo onnistui vihdoinkin rikkomaan sen illuusion. Sille ei pidä tuhahdella, vaan sitä pitäisi saavutuksena kiittää.

On terveellistä, että bisnekseen tulee laajempi pohja pelituotantoa, jossa yhden pelin budjetilla ei enää saakaan kolmea keskikokoista banaanivaltiota, eikä työryhmälista ole kolme kilometrin mittainen. Kahden vuoden kehitystyöstä ja koodaamisesta nyt puhumattakaan. Kunhan se näkyy myös pelin hinnassa silloinkin, kun sen ostaa kaupan hyllystä. Se jää vielä nähtäväksi - varsinkin Suomessa.

On muuten olemassa itsenäisten pelinkehittäjien manifesto, Scratchware Manifesto, jossa peräänkuulutetaan halpoja pelattavia pelejä (ja kuolemaa Electronic Artsille muun muassa :-). Se on joiltain osin naivi ja yli-idealistinen, mutta siinä on tärkeitä pointteja - hyvän pelin tekemiseen  ei tarvita kuin yksi ihminen, mutta kaksi on inhimillisempää, varsinkin jos pelejä tekee enemmän. Eikä se edes tarkoita, että peli olisi ruma ja alkeellinen.

Mario-nostalgia!

Wiin Virtual Consoleen tuli N64:n Paper Mario!

Onneni on mittaamaton, rajaton ja kaikkea vastaavaa aina kyljelleen kaatunutta kasia myöten!

Hitto että pitää aamulla töihin, eli nukkuakin kai on pakko. 

Finnhits-nostalgia!

Vietin maanantaina viimeisen lomapäiväni lähinnä Koffin puistossa hyvässä seurassa oleillen.

Paikalle oli raahattu myös oleellinen palanen suomalaista kulttuurihistoriaa: Finnhitsejä! Ystäväpiirissä moisiin on haksahdettu jo ajat sitten (aiheuttavat kuulemma äänen käheytymistä), ja saman koin minäkin. Ne pitää tietysti kaikki heti hankkia.

Kun olin pieni, äidillä oli kaksi Finnhits-kasettia. Toisella oli Charlie Brown, toisella Kun Chicago kuoli. Jälkimmäinen on edelleen aivan täyttä rautaa.

Yleisesti ottaen Finnhitsit ovat aika kamalia. Ne ovat myös aivan ihania. Ne ovat ihanan kamalia. Ja monet niistä ovat sellaisia, että sanat muistaa 25 vuoden jälkeen edelleen - myös niistä biiseistä joita muka pienenä vihasi.

Ja Mombasassa on kyse kuumasta lesbosuhteesta. Näin on.

Siteeraukset top 5

Hohoo, viikkovitonen minun makuuni! Jälleen kerran voin nysvätä blogikirjoituksen ilman ripaustakaan omaa luovuutta, sillä pitkän Koffin puistossa roikkumisen aikana olen jo ehtinyt antaa kaikkeni! Tosin tarkemmin ajatellen, onpas vaikea päättää mitkä viisi valkkaan. Kaikki luovat ja sievät solvaukset kuten "You're like a trained ape without the training" taidan jättää johonkin sopivampaan, toiseen viikkovitoseen (*wink wink, hint hint*).

On todettava jo alkuun varoitukseksi, että kaiken minkä elämästä tiedän, olen oppinut televisiosta, elokuvista ja sarjakuvista. Se ei kuitenkaan tarkoita etteivätkö nämäkin lainaukset sisältäisi suuria elämän totuuksia ja etteikö näilläkin pärjäisi elämässä ihan yhtä hyvin kuin jollain Dickensillä, Shakespearella, Gandhilla tai Jeffersonilla - sitä paitsi näillä saa helpommin kerättyä irtonaurut.

Eikä suurin osa elämäni sanasepoista ole edes oikeita ihmisiä. Ei tosin ollut Shakespearekaan.

Lämmittelyksi alkusiteeraus top 5:n ulkopuolelta: "Shyleillään!" Sitten asiaan:

5. "A Sheldon can do your income taxes. If you need a root canal, Sheldon's your man... But humpin' and pumpin' is not Sheldon's strong suit. It's the name. 'Do it to me Sheldon, you're an animal Sheldon, ride me big Shel-don.' Doesn't work." -Harry Burns

4. "If you take sexual advantage of her, you're going to burn in a very special level of Hell. A level they reserve for child molesters... and people who talk at the theater." -Shepherd Derrial Book

3. "Did you ever think of yourself as actually dead, lying in a box with a lid on it? Nor do I, really. It's silly to be depressed by it. One thinks of it like being alive in a box. One keeps forgetting to take into account the fact that one is dead, which should make all the difference, shouldn't it? I mean, you'd never know you were in a box, would you?" -Rosencrantz

2. "Happiness comes in small doses folks. It's a cigarette, or a chocolate cookie, or a five second orgasm. That's it, ok! You cum, you eat the cookie, you smoke the butt, you go to sleep, you get up in the morning and go to fucking work, ok!?" -Denis Leary

1. Edellisen voi kiteyttää myös yhdeksi virkkeeksi saman miehen sanoin: "Life sucks, get a fucking helmet!"

Viikonlopun kulutuskokemukset

Hyvät: Mikä tahansa vaahtomainen ihotökötti. Lumenen vaahtomainen itseruskettava, L'Orealin kermaisen pehmeä kasvonpuhdistusvaahto. Rakstan! Rakstan myös Nivean puhdistusliinoja varsinkin reissussa.

Pahat: Veetin 400 millin ihokarvanpoistoaine. Poistaa hyvin itseruskettavan jämät, mutta ei ihokarvoja. Ei edes kuudessa minuutissa (lupaavat kolmea). Karvan karvaakaan ei lähtenyt. Luulin vihdoinkin löytäneeni pullon, joka riittää useampaan kuin kahteen ajoon - yleensä Veetit ovat toimineen hiton hyvin. Mutta nyt olisi pitänyt kiltisti vain hankkia höylä. Ainoa plussa on, että iho jää oikeasti mielyttävän tuntuiseksi kuten pakkaus lupaa.

Rumat: Atrian uutuuseinekset broileripihvi, makkarapihvi ja kebab riisillä. Noin euron kalliimpia kuin monet muut gurmeemmat einekset, silti eivät sen kummoisempia.
    Hinnalla olisi voinut hyvinkin toivoa oikeaa broilerin kokolihajäljitelmää broileripihviksi, eikä jauhekänttyä, joka oli lisäksi aika mauton.
    Kebabissa kebab-liha on toki aika mautonta ja epäilyttävän näköistä, mutta ateria on muuten yllättävän maittava. Erikseen tulee pussillinen valkosipulikastiketta, joka on einestuotteeksi aika hyvä.
    Kolmikon voittaja on kuitenkin makkarapihvi, joka on sitä perusmättöä mitä sen pitääkin olla. Muussin rakenne ei ehkä kaikkia miellyttä, pikkaisen jo liisteriä, mutta itse tykkään. Usein eineksissä on sellainen kuohkean kuiva kakkumuusi, joka ei minua miellytä.
    Kaikissa kolmessa tuotteessa parasta on ehdottomasti kastike.

Jurassic Fart

Kun ei muuta keksi, onneksi on aina pieruhuumori.

Vihreä lehto kutsuu

Joskus vaaratonkin lukijakommentti voi aiheuttaa outoja, impulsiivisia mielitekoja. Syyskuun alussa lähdetään Gröna Lundiin. Laivaliput varattu ja maksettu kun kerran halvalla sai. Kaupan päälle siis pääsen kauan kaipaamalleni risteilylle. Sangen jees.

Lintsi vs. Särkänniemi

Osmo tuossa edellisen kirjoituksen kommenttilootassa kyseli miten pisteyttäisin Linnanmäen ja Särkänniemen vertailussa keskenään.

Hirveän vaikea sanoa. Se menee melkeinpä vain tunnelmakysymykseksi ja jonkin verran ehkä jo siihen, että minkälaisia laitteita arvostaa. Itselleni Särkänniemen Tornado on The Laite ylitse minkään muun mitä Suomesta löytää, joten se tuo runsaasti lisäfiilistä koko Särkänniemikäyntiin.

Kummatkin alueethan ovat pieniä, mutta musta ainakin tuntuu että Särkänniemi on jotenkin vähän fiksummin suunniteltu, eli pullonkauloja ei juuri ole. Hupialueen jakautuminen niemelle ja Näsinneulan juureen myös jakaa kävijät silleen mukavasti, että tungeksintaa ei tunnu kauheasti olevan edes ruuhkapäivinä. Myös Särkänniemen kaikki syötävää myyvät puljut tuntuvat jotenkin siistimmiltä, ja niiden kaikkien ympärillä on kunnon syömätilat verrattuna Lintsiin.

Mutta hei, mielipiteeni on kovasti värittynyt, sillä mulle Lintsi on naapurissa eli ns. "jokapäiväinen asia". Särkänniemi ja Tampere ovat sen sijaan ne Hämeen ihmemaat, joihin tehdään varta vasten erillinen pyhiinvaellus, joten asennoituminen on aina erilainen Särkänniemeen mennessä kuin Lintsille mennessä.

Jos ihan laitekantaan kajotaan, niin Lintsillä ei ole samanlaisia showstoppereita kuin Tornado tai aina loistava Tukkijoki. Lintsi luottaa perinteisiinsä ja Vuoristoradan vuosikymmenien tenhoon. Ei ehkä oikeasti aina hyvä asia. Onhan siellä nyt tuo Kirnu, mutta se on kovin lyhyt, useimpien mielestä vuoristoratakokemuksellinen coitus interruptus hieman samaan tapaan kuin Särkänniemen Korkkiruuvi. Sama ongelma on lintsin Vonkaputouksessa, jossa olisi paljon potentiaalia, mutta kun se ei vain oikein ole riittävän iso.

Ei kovin yllättäen Kieppi onkin viime vuosina ollut monen Lintsinkävijän suosikkilaite, jossa hurjuus ja kesto ovat tasapainossa. Jonkin verran itseäni harmittaa myös, jos Tulireki on jostain syystä käynnilläni kiinni. Siinä on perusasiat kunnossa, vaikka aina minua kalvaakin tunne, että se olisi pyörivillä vaunuilla vielä parempi.

Lintsiä ehkä vaivaa eniten alan "johtajuus" ja tilan vähyys. Moni laite olisi parempi, jos tilaa olisi enemmän. Kallio vain antaa paljon vähemmän mahdollisuuksia ilman suurempia maastonmuokkauksellisia investointeja kuin Särkänniemen loiva rinne, joten monesta vehkeestä paistaa sellainen "ahdettiin tähän nyt edes jotain". Mutta esimerkiksi tuo Tulireki olisi saattanut hyötyä wild mouse -tyylisissä ajeluissa myös varsin yleisistä pyörivistä vaunuista, jolloin tilaa ei olisi tarvittu enemmän, mutta persuasetelmaltaan "tavallinen" rata-ajelu olisi jo noussut yli perusmassan.

Kun näiden päälle vielä vertaillaan "sivuhuvitukset" eli Lintsin Sea Life ja Särkänniemen akvaario, delfinaario ja vielä planetaariokin, niin myös kävelemään väsynyt vierailija saa rannekkeelleen enemmän vastinetta Särkänniemessä. Lintsin Sea Lifehan lisäksi maksaa erikseen, eli pelkällä puistorannekkeella ei pääse. Ja sitten on vielä se Näsinneula itse. Neulan varjossa on oma fiiliksensä, ylhäällä menemisessä omansa. Jopa laitehullu Poika malttoi tulla ylös torniin katsomaan maisemia - Lintsin Panoraamaan tai Rinkeliin herraa ei saa kirveelläkään.

Siispä pisteytettynä kouluarvosanoin: Lintsi 8 ja Särkänniemi 9+.

Mitä kommenttilaatikossa mainittuun Tukholman Gröna Lundiin tulee, niin itse en ole siellä tainnut käydä ainakaan 15 vuoteen. Mutta vielä silloin joskus, siinä oli kyllä fiilistä yli Suomen huvipuistojen, sillä hurjien laitteiden ystävälle lähes mikä tahansa naapurimaiden puistoista tarjosi enemmän iloa kuin kotimaiset puistot.

Pitäisi kai pitkästä aikaa kyllä käydä, koska ainakin nyt tuota nettisivuaan tutkittuani tuli sellainen fiilis, että se on pyrkinyt yhä lähemmäs suuresti rakastamani Kööpenhaminan Tivolin fiilistä konsertteineen ja syömäpaikkoineen. Ja onhan siellä näemmä muutama vehjes, jollaista ei Suomessa vielä ole ollut.

Myös Göteborgin Lisebergissä pitäisi joskus ehtiä käydä. Pari vuotta sitten oli kyllä tarkoitus, mutta ei sitten kolmen huvipuiston jälkeen enää jaksettu. Monet kävijät ovat kehuneet tunnelmaa ja laitevalikoimaa. Euroopan suurin puuvuoristorata taitaa tällä hetkellä olla nimenomaan Lisebergissä.

Chupa mi culo, turvavälidorkat! - Ai mutta niinhän te valitettavasti teettekin

Onnistuihan se Särkänniemessäkin käynti lopulta. Eikä ropissut mitään kovin kummallista niskaan, vaikka välillä oli kovinkin mustanpuhuvaa pilvipeittoa siinä Näsinneulaan keihästyneenä.

Ensimmäinen kerta ikinä, kun on joutunut jättämään auton sinne neljän kilometrin päähän etäparkkiin. Ja silti itse huvipuistossa ei joutunut jonottamaan yhtään mihinkään. Ilman mitään itkua ja hampaankiristystä pääsin pitkästä aikaa hakeutumaan Tornadon etupenkkiin. On se vain paras.

Pakko ihmetelläkin siis, että noinkohan Särkänniemen parkkiin parkkeeratut autot olivat kaikki huvipuistovieraiden, vai olisiko yksi jos toinenkin tammerfestaaja päättänyt käyttää tilaa hyväkseen?

Oli miten oli, se etäparkki oli käytännössä tyhjä. Silti bussikuljetus (joka ei puhunut Suomea, hienoa) odotti, että bussi tuli täyteen ennen kuin lähti ajamaan kohti huvipuistoa. Olisikohan se siinä tunninkin odottanut ja odotuttanut asiakkaita, jos olisi ollut vieläkin hiljaisempaa?

Ajomatkalla oli tietysti taas ihmeteltävä älyttömiä autoilijoita. En minäkään mikään maailman paras kuski ole, ja vituttaa aina kun tulee vahingossa törttöiltyä jotain aivan typerää, mutta antaisin kyllä aika paljon siitä, että pääsisin oikeasti vilkaisemaan mitä näiden liikennepossujen korvien välissä liikkuu?

Täysin fiksun oloisetkin tyypit saattavat olla aivan ihme kuskeja: yhdellä kädellä roikotetaan foonia korvalla, toisella kuljetellaan röökiä suun ja ikkunan väliä, ja jollain pikkurillillä pidetään ote rattiin - samaan aikaan kun turvaväliä edessä ajavaan ei ole viittä metriä enempää.

En vain käsitä. Ja koska en käsitä, ärsyynnyn. Eräänlaista road ragea sekin, että turhautuu niin totaalisesti siitä, että joutuu tulilinjalle muiden törttöillessä ja käyttäytyessä huonosti, että alkaa pahimmillaan itsekin käyttäytyä huonosti.

Otetaan niinkin yksinkertainen ja yleinen tilanne kuin ohitus moottoritiellä. Oikealla kaistalla ajaa letka rekkoja, minä lähden ohi, takana ei ole ketään. Rekat ajavat siellä jossain 80-90 km/h:n tienoilla, ja minä siinä rauhallisesti ohi, mittarin mukaan siinä 100-110 km/h, kun mitäpä siinä hötkyilemään. Ohituksen keskivaiheilla huomaan peilistä taivaarantaan ilmestyneen halpisökyauton, joka on muutamassa sekunnissa peräpeiliäni nuuskimassa. Nostan nopeuden jonnekin 130-135 tunnissa, että pääsen nopeasti pois alta, niin eikös edelleen tusinaöky roiku 5 metrin päässä takapuskurista.

Tyyppi oli niin lähellä, ettei peilistä edes rekkaria nähnyt. Jos olisi nähnyt, olisin saattanut vetää sivuun taukopaikalle, kaivaa autorekisterikeskuksesta tyypille puhelinnummeron ja soittaa sille kusipäälle huutaakseni päätäni puhki vähän aikaa. Ja jos ei auton omistaja itse olisi ollut ratin takana, niin sillä ei olisi ollut mitään väliä, sillä vain täysin ääliö päästää moisen dorkan autonsa puikkoihin, siispä sietääkin saada huudot.

Ja kun tällaisia törttöjä parinsadan kilsan matkalla näkee muutaman, alkaa ylireagoida, ja lähes mikä tahansa alkaa ottaa päähän. Kuten se pieni kauppakassitoyota, joka ilmeisesti tykkäsi jäädä toisen satasta köröttävän kauppakassin peesiin ja luuli että me ollaan kivat matkasamikset. Mutkun ei me olla kivat matksamikset, jos se tarkoittaa että riisikuppi roikkuu lähempänä peräreikääni kuin omat ahteriläskini. Ja nämä ovat niitä aineksia, joilla tehdään ns. kilteistäkin kuskeista törppöjä.

Katselin nimittäin sitä menoa kymmenisen kilometriä välillä yrittäen hitaasti "venyttää kuminauhaa". Mutta kuten kuminauhat aina, ne palautuvat venytyksen jälkeen perusolotilaansa. Hiljaa mutta vääjämättä kuppini keikahti kyljelleen. Survaisin kaasujalan lattiasta läpi ja ampaisin - miten nyt kauppakassi ampaisee - 135-140 lasissa toyotan syleilystä omille teilleni.

Tai niin ainakin luulin. Toyota nimittäin seurasikin yllättäen perässä. Siinä me kaksi koomista hoppaa sitten pörisimme vähän aikaa tukka putkella tuhatta ja sataa tandem-asennossa. Onneksi parin kilometrin päästä toyotan vieteristä taisi kuitenkin loppua veto, tai sitten kuski lopulta otti onkeensa huomattuaan millaisessa vauhdissa takapuoltani lähes suuteloi, koska aloin lopulta saada selkäpuolelleni kaipaamani piereskelytilaa.

Sitä ennen olin kuitenkin vaarantanut sekä itseni, äitini, mieheni että lapseni siitä hyvästä, että olin ärsyyntynyt siitä kuinka huolettomasti täysin tuntemattomat ihmiset vaarantavat minut, äitini, mieheni ja lapseni. Hiton fiksua.

"Mutkun se aloitti!" Just. Valitettavasti itseään ei osaa litsata poskelle niin kovaa kuin joskus olisi tarvis.

Tulispa jo marraskuu

Siitä lähtien kun Wii tuli, olen odottanut tämän ilmestymistä, muu on toisarvoista (paitsi Wario Ware: Smooth Moves). Mitä enemmän näitä demovideoita putkahtelee, sitä kuumeisempi on odotus - ja sitä enemmän pelkään että kaikesta huolimatta odotettavissa on jokin hirveä pettymys. Mutta ennakkokritiikitkin ovat edelleen positiivisia. Tämän pitäisi nyt vihdoinkin olla sitä, mitä jo Super Mario Sunshinen piti olla Super Mario 64:n jälkeen. Eihän Sunshinekaan missään nimessä huono ole, mutta ei kuitenkaan N64-edeltäjäänsä verrattuna millään lailla mullistava, vaikka siltä sitä kovasti odotettiin.



Niin, vielä marraskuuhun asti pitää Super Mario Galaxya odottaa.

Kattelisin vähän muailimaa...

Että käy mäihä! Taas tuli maili, joka kertoo että olen taas voittanut Irish Lotteryssa! Kyl pitäis Suomenkin Lotto olla näin helppoa ja vaivatonta. Veikkaus vois ottaa paljon oppia, mä voisin vaikka laatia niille ton ilmoitusmailin valmiiks.

Voitotosite, lottoavronta

Raks voitaja!

Sinun mailiosoite on osallistunut viikotaiseen lottoavrontaan (viiko xx) ja voittanut 2 000 000 (kaski mijloonaa) euroa numeroilla z, y, x, å, ä, ö ja bonus numerona ypsilon.

Ota yhteys meidän veikkaustomistijaan mailiosotteella mati.adhe@suoomi24.fi ja lähetä sille täytettynä nää ohesen lomakkeen henkilökohtaset tiedot niinkuseksielämä, jotka on tositositärkeitä tän voiton maskamisen kanalta.

Riisto Neiminen, tirehtööri 

Hohhoijakkaa

Jaa... Eipä taida jaksaa lähteä Tampereelle kastumaan. Plääh. Eläköön perinteinen suomalainen suvisää. 

Huonouskohtaus

Olen paha ihminen. Edellinen kahden viikon loma oli täyden kympin lomailua, mutta nyt tässä toisella kahden viikon pätkällä tuntuu jotenkin stresaantuneelta koko ajan. Lapsella on loma samaan aikaan, enkä ole riittävän hyvä aktivoimaan Poikaa. Se stressaa, ja huomaan joka toinen tunti ajattelevani, että sitten syksyllä viimeinen kahden viikon pätkä on taas ihkuihanaa, koska Poika on päivisin tarhassa.

Tilanne olisi varmasti hyvin erilainen, jos olisin itse menevää sorttia ja mentäisiin joka päivä johonkin puuhailemaan jotain. Mutta koska itse mieluiten kökötän kotona, muutkin kököttävät kotona, eikä se ole pidemmän päälle hyväksi aktiiviselle ja aktiivista puuhaa kaipaavalle jälkikasvulle.

Huomaankin siis tiuskivani vähän väliä, ja on perusärsyyntynyt fiilis koko ajan. Valvon aamukuuteen, koska silloin ainakin pystyy rauhassa keskeyttämättä tekemään niitä omia juttujaan. Se tosin tarkoitta sitä, että olen myös hiton väsynyt koko ajan. Enkä jaksa edes siivousraivohulluuskohtausta saada, koska väsyttää, eikä saa keskeytyksettä huseerata, ja muutenkin pännii.

Pitäis kai jaksaa lähteä vaikka Särkänniemeen tai jotain. Vaikka heti huomenna (eikun näemmä keskiviikkona).

Sattuu, ihanaa!

Jos ette Wiin omistajat tunne saavanne itseänne riittävän rikki Wii Sportsilla, hankkikaa Rayman Raving Rabbids. Hinta on pudonnut alle 40 euron, mikä ei ehkä edelleenkään ole monellekaan pelille kohtuullinen hinta, mutta ainakin siedettävä.

Olen kuluttanut ilmeisesti kalorin jos toisenkin, enkä usko kykeneväni aamulla käyttämään käsiäni mihinkään, joten hintansa väärtti hankinta.

Seuraavan aamun/päivän edit: Herramakiesus että olenkin rikki. Piti viime yönä ottaa särkylääke, kun
hauikset eivät ottaneet asettuakseen. Miltähän meidän juhannusvieraista
tuntui aamulla, kun olivat nyrkkeilleet Wiillä koko yön?



Olen aina vähän naureskellut näille Wii-kyynärpää-jutuille siitäkin
huolimatta, että paiskon mielelläni Wii Sportsin Baseballia, mikä
tuntuu pitemmän päälle hartioissa ihan mukavasti.



Tää on kyllä oikeasti hieno homma, Wii-koneita pitäisi saada kuntosaleille.

Kirsi Simpson

Kun kerran muutkin, niin miksen minäkin. Kun näemmä ovat lisänneet noita silmälasejakin sinne nyt.

Gorilla time!

Miehen euro on naisen 80 senttiä. Tai sitten ei ole. Riippuu siitä kuka lukee tilastoa ja miten. Naisasiaihmisille pureskeltavaa, juu. Kaikkeen nekin aikanasa kuluttaa ja vouhottaa.

Pyrkisivät nyt kerrankin johonkin tärkeään, kuten globaaliin käsitykseen karvaisuuden ehdottomasta kauneudesta ja karvattomuuden kammottavan paljaasta rumuudesta.

En halua enää koskaan ajaa sääriäni. En enää koskaan bikinirajaani. En varsinkaan koskaan leukaani (en sen puolin rintakarvojanikaan). En halua.

Femakot, tehkää oikeasti kerrankin jotain hyödyllistä, vapauttakaa minut karvan kiroista!

Muistakaa pullonkerääjää!

Virkistävää viettää koko päivä puistossa. Yhtä lailla virkistävää huomata, miten puistossa saa edelleen grillata kaikesta grillikohusta huolimatta. Kunhan ilmeisesti on toki riittävän vakuuttavat vehkeet - pallogrilli ainakin toimii. Eikä tää oo mikään mutu, sillä poliisit ajoivat pitkin Koffin puiston raittia 10 metrin päästä, kun meidän makkarankäristysvehje oli täydessä vauhdissa. Eivät tehneet elettäkään meidän suuntaamme.

Mukavia ovat myös tänä kesänä puistoon ilmestyneet pullon-/tölkinkeräyssäiliöt, joihin on myös printattu ihmisystävällinen toivotus pullonkerääjille, että ottakaa pois. Hienosti ajateltu, niin ei tarvitse jättää mitään roskisten viereen tai kantaa pois. Olkoonkin, että Koffin puiston käytännössä ammattimainen pullonkeräystoiminta on erittäin tehokasta: hyvä jos yksikin pullo tai tölkki ehtii 10 minuuttia kauemmin olla tyhjä, kun jo joku on siitä kysymässä että saako sen ottaa.

Puistomeiningissä on myös tiettyjä kirjoittamattomia sääntöjä, joista poikkeaminen on kyllä todella huonoa käytöstä. Esimerkiksi pulloasiassa on suorastaan olennaisen ilmeistä, että tyhjien panttiastioiden kanssa ei puistosta lähdetä - ne kuuluvat pullonkerääjille, ovat eräänlainen maksu siitä että käyttää puistoa ja puisto pysyy jokseenkin siistinä. Se on yhtä itsestäänselvää kuin roskien laittaminen roskikseen. Se joka tästä säännöstä poikkeaa on paheksuttavan tökerö. Sellaisiakin puistossa tänään oli, ihme tyyppejä hätistämässä pullonkerääjää pois tyhjien hylsyjensä kimpusta. Höh!

Lomaloma

Olen muuten lomalla. Olin jo eilen. Unohdin ihan hehkuttaa. Tosin tällä kertaa loma tarkoittaa sitä, että hoidetaan rästiin jääneitä asioita pois. Kuten kasa pelejä, jotka odottavat testaamistaan ja/tai arvostelemistaan. Ai kauheeta, pitää pelata. Kyllä mä nyt kärsin.

Itse asiassa tuo Overlord, josta jo aikaisemmin mainitsin, on hiton viihdyttävä. Ainoa miinuspuoli on PC-version ankeampi ohjaus verrattuna konsoliversioon, ja konsoliversiosta minulla on vain demo. Piru. Pienten klonkuilta (treassssssuuuurrre forr meeeee) kuulostavien gremlins-elukoiden liikuttelu hiirellä on välillä suorastaan raivostuttavan epätarkkaa.

Kurjaa on ihmisen elämä.

Puolialastomia "tyttöjä"

Ole hyvä, Ola :-)

Sairaan kaunis solu

Tää on ihan pakko panna kiertoon. Solujen elämää.

Bongasin tämän Satulta, joka toteaa: "I can watch it over and over again. And like many of the best movies, you can enjoy it either fully aware of what each detail is about, or blissfully ignorant of what is actually going on, just amazed by the beauty of it."

Kyllä, olen blissfully ignorant ja aivan täpinöissäni tuollaisista.

7 faktaa mun suosikkityypistä

Minut haastettiin kertomaan 7 sekalaista faktaa itsestäni. Tässä ne nyt sitten ovat, kaipa ne jotain surkuhupaisaa tarinaa minusta kertovat.

1. Keittiöbravuurini on makkarastroganoff. Olen siitä todella ylpeä. Myös perhe tykkää enkä vain minä. Teen myös aika hyvää lasagnea.
   
2. Olen suunnattoman ujo. Mutta olen yleensä aika hyvä peittämään sen. Olen se, joka joko pälättää hysteerisesti typeriä tai pakenee paikalta, jos huoneeseen laskeutuu Se Sellainen Vaivautunut Hiljaisuus.
   
3. Minulla on helvetin kallis Aalto-maljakko. Puolustukseksi todettakoon, että en ostanut sitä itse. Se on palvellut hyvin astiana irtokarkeille.
4. Pienenä olin luokan paras uimari, vaikka olin muuten huonoin kaikessa muussa urheilussa. Jouduin pakotettuna koulujen väliseen uimakisaan. Kisoissa hypättiin altaaseen ihan eri tavalla kuin koulun voikkatunneilla, nenään meni vettä ja pärskin nolona ja yskivänä viimeisenä maaliin. Eipä tarvinnut edustaa enää.
5. En ole koskaan pokannut ketään baarista tai muusta ajanvietepuulaakista. Sen sijaan olen pokannut kaikki mieheni netistä/jostain netin esiasteesta. Ihan kaikki eivät edes, edelleenkään, myönnä olevansa nörttejä. Rakastan nörttejä.
   
6. Osaan piirtää. Enimmäkseen puolialastomia tyttöjä. Olen silti aika hetero.
   
7. Olen muusikkosuvusta, lisäksi itsekin aika lahjakas, ja soitin 10 vuotta pianoa. Esiintyminen kävi kuitenkin vuosi vuodelta vaikeammaksi. Soitto sai jäädä, kun jälleen pakotettiin esiintymään jossain koulun kevätjoulukissanristiäisjuhlassa ja mokasin enemmän kuin vähän ja menin aivan kipsiin. Laulan kuitenkin kännissä karaokea suhteellisen mielelläni ja hyvin - ja monen vuoden jälkeen kaipaan kipeästi pianoa kotiini ihan omaksi ilokseni.

Kaikki tyypit on jo haastaneet kaikki tyypit, joten enpä tiedä kenet haastaisin. Jos et ole jo haastetta saanut, olet velvoitettu olemaan haastettu.

Hyvä poliisi saa palstatilaa

Toisinaan lehtien lööpit herättävät turhaa ihmettelyä ja vinoilua, vaikka asia olisi kuinka vakava tahansa. Tänään kerrottiin kuinka hyvä poliisi kuoli. Jaa, ai että ihan hyvä poliisi. Pitääkö se hyvyys jotenkin erikseen alleviivata, koska yleensä päiviltään pääsevät vain pahat poliisit - tai peräti valtaosa poliiseista on tosi pahoja tai huonoja?

Eikö riitä, että poliisi pääsi hengestään? Eikö se ole jo riittävän vakavaa? Mitä se "hyvä" siellä oikein tekee? Ymmärtäisin, jos olisi kuollut vaikkapa poliitikko.

Yorgos hoiti homman himaan

Tulipa sitten käytyä George Michaelin konsertissa. Ajatuksena todella hämärä juttu, koska aktiivinen Yrjömiihkalin kuunteluaikakauteni rajoittui jonnekin ala-asteikään, enkä ollut mikään hirmufani edes silloin.

Ja silti. Sanottiin miehestä mitä tahansa, ja käyttäytyi se julkisesti miten pellesti tahansa, niin ei siitä pääse yli eikä ympäri, että mies on esiintyjä luojan armosta, ja ääni kantaa edelleen - livenäkin. Samaa ei voi sanoa monestakaan nykypäivän teinitähdestä, jotka kuulostavat kyllä hyvältä levyillä, mutta livetilanne paljastaa karun totuuden. Herra Yorgos Panayuotou oli aivan loistovedossa ja laulua oli mukava kuulla riippumatta siitä pitääkö biisejä yhdentekevinä vai ei.

En omista ainuttakaan George Michaelin soolotuotosta, enkä varmaan jatkossakaan moisia omista. Silti nuo hitit tuntee, ja on sanottava että miehen uudemmassakin tuotannossa on tietty tenho. Kun sekametelisoppa vielä kruunataan muutamalla vanhalla Wham-standardilla (kuitenkaan rääkkäämättä meitä niillä kaikkein ilmeisimmillä rallatuksilla), niin siinä on vähemmänkin fanin helppo panna silmät kiinni, ruveta keinuttamaan lantiota ja kuvitella olevansa jälleen varhaisteini (mahdollisesti myös hoikka ja kaunis, mutta ei pakollista). Se on ihan mieltä tervehdyttävä fiilis.

Silmänruokaakin oli muille kuin homoille, sillä lavarakennelma oli sangen kätsy. Lavan keskiosassa, sekä lattiassa että seinällä, oli yhtenäinen samanlainen ledi-taimikälie-seinätsydeemi kuin esimerkiksi Euroviisuissa, ja sillä pyöri milloin mitäkin hienoa visuaalia.

Lisäksi näimme myös kun George Bushilta otettiin suihin. Mikäs sen mukavampaa.

Kaikien puolin yllättävän mukava kokemus, vaikka en odottanut keikalta yhtään mitään. Tai ehkäpä juuri siksi olikin helppo saada hyvät fiilikset. Ozzy hävisi nyt kyllä tässä mun "testataan outoja juttuja"-konserttikäyntikokeilussani Ykä-Mikalle ihan selkeästi.

Lisäksi sain kollegan usutettua Tuska-festareiden päättäjäisbileisiin vaaleanpunaisessa mekossa. Se jos jokin on rock toisin kuin ne tuhannet, toisiaan muistuttavat, kalpeat, liimalettiset mustapaidat.