Pelätty ei että maa tulis vastaan, leijailtiin

Väsyttää helskutti vieköön edelleen. Onneksi ei ole enää ainakaan mieli niin maassa. Tätä jos jatkuu vielä tästä kovinkaan paljon pidemmälle, alan epäillä että on sittenkin joku kakkostyypin diabetes painonpudotuksesta ja parantuneista elämäntavoista huolimatta. Tai kilpirauhasongelmia. Tai... tai... tai...

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on pelkotiloja omasta terveydentilasta. Alta kolmikymppisten päivittelyjä 24 tunnin kasvaimista ja keuhkopöhöistä pitää lähinnä hysteriana, mutta kun ajallinen välimatka omaan syntymään alkaa olla pitempi kuin eläkeikään, omia hysteriakohtauksiaan alkaa pitää yhä enemmän realismiin kuin hypokondriaan (tai höpökondriaan) perustuvina.

Edelleenkin tuntuu naurettavalta, että on niitä joille rypyt ja iän aiheuttama esteettinen rapistuminen ovat maailmanlopulta tuntuva juttu. Mutta fyysiset merkit siitä, että keho ei toiminnoiltaan kilpaile enää samassa sarjassa korvien välin kanssa, se on pelottavaa eikä lainkaan turhamaista.

Itsepetokseen pystyy tuudittautumaan jonkin verran, mutta kun ympärillä ikätovereilla alkaa olla milloin mitäkin vaivaa - vaivaa, jota ei nuorilla yleensä esiinny, vaan nimenomaan vanhoilla ukoilla ja akoilla - niin itsepetos muuttuu yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi.

Ja vaikka omaan peiliin katsomista onnistuisikin välttelemään, kanssaihmisten kollektiivisesti muodostamalta Dorian Grayn muotokuvalta ei voi välttyä. Sitä naureskelee ensin 10 vuotta, että eihän 80-luvulla syntyneet kaverit osaa vielä edes kävellä tai niistää omaa nenäänsä. Sitten yhtäkkiä huomaa samaisen kasarivuosikerran kaljuuntuvat kupolit, rypyt, silmäpussit ja väsyneet ilmeet.

Yksi kirouksien kirous on Facebook. En ole sittenkään ihan varma siitä, että on tervettä nähdä 20 vuoden jälkeen ihmisiä, jotka ovat muistoissa pyöreä- ja pehmytposkisia, täydellisiä, ikuisesti nuoria ja onnellisia. Ja nyt... niin... Osa näyttää onneksi edes vielä onnellisilta.