Learning to fly

Meillä ei suoranaisesti välitetä urheiluista. Varsinkaan pörr pörr moottoriurheilusta. Yllättäen kuitenkin huomaa katsovansa satunnaisesti silmien eteen osuvia pörr pörr -ohjelmia. Niitä tosin katsoo pikemminkin opettelumielessä kuin itse urheilusta välittäen, sillä kun kuitenkin pelaa pörr pörr -pelejä.

Aikaisemmin mottoriurheilu- ja muu-urheilupelejä on pitänyt lähinnä velvollisuudesta testailla, mutta esimerkiksi tietyt moottorigenren edustajat kuten Forza ja Project Gotham Racing ovat herättäneet lopulta aidon rakkauden. Rattiohjain oli se viimeinen tikki. Paluuta ei ole.

Viimeisin aivan yhtäkkinen loksahdus oli skeittaus. Meni koko yö Tony Hawkin parissa kun yhtäkkiä lopulta tajusin oikeasti mikä niissä on niin makeata.

Perussivistys on toki urheilupeleistä hankittu jo pienestä pitäen. Muun muassa MSX-vimpainten track & fieldejä ja hyper sportia tuli tahkottua aika lailla ja tuhottua monen monta ilotikkua siinä sivussa. Yläsuunnasta kuvattuja jalkapallo- ja jääkiekkopelejäkin tuli pelailtua aivan liikaa aikana jolloin ukkelit olivat noin 15 pikselistä koostuvia möykkyjä.

Mutta intohimoa niihin ei ole koskaan ollut. Niissä aina jotenkin niin voimakkaasti haisi se kilpailuvietti. Elävää vastustajaa vastaan pelatessa se kilpailuvietti oli myös lopulta oman ilon murskaavaa, koska en koskaan ollut varsinkaan joukkuepeleissä kovinkaan hyvä (en tosin elävässäkään elämässä) ja hävisin aina. Enkä koskaan oikein jaksanut opetella kunnolla, koska en halunnut voittaa, vaan pelata.

Eikö minulla ole kilpailuviettiä? Voisin melkein väittää että ei, tai ainakin siitä minua on joskus syytetty. Toisaalta aivan muissa ympyröissä on joskus luultu että olisin kovastikin kilpailuviettinen. Kumpikin taitaa pitää yhtä paljon paikkansa.

Mutta kilpailuviettiä taitaakin olla kahta sorttia. Aktiivista ja passiivista. Aktiivinen haluaa olla kaikista paras ja mitellä jatkuvasti reaaliaikaisestikin muita vastaan osoittaakseen aktiivisesti kyvykkyytensä. Passiivisesti kilpailuviettinen saattaa kuluttaa ihan yhtä paljon aikaa taitojensa hiomiseen, mutta haluaa olla hyvä vain hyvyyden takia, ei otellakseen ketään vastaan. Passiivisesti kilpailuviettinen mittaa itseään toisia vastaan korkeintaan high score -listaa tsekkaamalla. Passiivisesti kilpailuviettinen pitää myös enemmän ryhmätyöskentelystä, co-oppaamisesta.

Täydellinen peli ruokkii sekä passiivista että aktiivista kilpailuviettiä. Se lienee muutaman hyvän genre-pelin mainstreamiin breikkaamisen salaisuus. Esimerkiksi Guitar Hero on yksi tällainen. Sen sijaan lähes kaikilla urheilupeleillä on loppujen lopuksi iso ennakkoluulojen voittamisen taakkaa harteillaan. Ne toki pärjäävät markkinoilla, koska urheiluhulluja riittää riesaksi asti, mutta passiivisesti kilpailuviettisten joukkoa testosteronilta kilometrien päähän haisevien urheilupelien on vaikea kosia.

Ja toisaalta kun sen testosteronin hajun antaa olla hämäämättä, kuoren alta saattaa sittenkin paljastua passiivisesti kilpailuviettisen unelma. Kuten hyllystä pölyttymästä kaivetut skeittipelit.

Tony Hawkin Project 8:aa on muuten haukuttu aika lailla, mutta sehän on sittenkin paljon mainettaan parempi. Tai ehkäpä se sopiikin nimenomaisesti kaltaiselleni yksinään nysvääjälle, joka haluaa osata, mutta ihan vain rauhassa muiden katseilta piilossa.