Games without frontiers, war without tears

Väsyttää. Väsytti koko viime viikon. Väsyttää edelleen, vaikka mielestäni tankkasin viikonloppuna unta ihan mukavasti. Olenkohan ottanut riittävästi vitaminskeja? Vai onkohan tämä joku outo flunssa, joka ei suostu tarttumaan kunnolla, vaan vain puoliksi niin, että väsyttää ja vituttaa, mutta nenä ei valu ja keuhkot suostuvat pysyttelemään rintakehän sisäpuolella. Todella ärsyttävää.

Kirjoitin pitkästä aikaa sivuharrastuksena pelaavan perheen elämää sivuavan kolumnin, ja ärsytti kun aiheita pyöri päässä pari kolmekin kappaletta, mutta niiden yhdistäminen ei onnistunut millään. Olisin halunnut kirjoittaa kaikista samaan aikaan. Noh, päädyinpähän nälvimään PEGI:n vajavaisuuksia.

Yksi päässä pyörinyt raakileajatus oli se, kuinka pelillistä murrosvaihetta tällä hetkellä edetään. Vallallaan ovat ristiriitaiset näkemykset pelaamisen hyödyllisyydestä ja haitallisuudesta mitkä heijastuvat myös asenteisiin tilanteessa, jossa esimerkiksi pelaamisesta tulee ihmiselle leipätyö tavalla tai toisella.

Ajatuksen synnytti kovalevylle tarttunut MTV3 Faktan ruotsalainen kolmiosainen dokumentti Counter Striken kuningas (suosittelen, tulee uusintana tällä viikolla näemmä harvase päivä). Siinä seurataan svedulaisia Ninjas in Pyjamas -pelitiimin nuoria, jotka matkustelevat maailmalla kilpailemassa CS:n paremmuudesta. Muutama heistä onnistuu jopa elättämään itsensä pelaamisella.

Ohjelmassa tietenkin kuullaan myös nuorukaisten vanhempia, joista valtaosa on hyväksynyt lapsensa valitseman tien, mutta kenestäkään ei voinut rehellisesti sanoa, että olisi ollut pojastaan ylpeä. Ja löytyi myös se yksi isä, joka katsoi poikansa heittävän elämänsä täysin haaskiolle.

Ajatellaanpa asiaa näin: pojat eivät pelaisikaan CS:ää, vaan golfia, jääkiekkoa tai jalkapalloa, ja olisivat tavisurheilussa yhtä korkealla kuin mitä ovat CS:ssä. Mikä olisi ääni vanhempien kellossa silloin? Veikkaanpa että aika ylpeä. Sillä urheiluhan on hienoa, urheilu on tervettä ja yadda yadda yadda.

Pelaaminen ei siis ole hienoa ja tervettä ja varsinkaan urheilua? Pelaaminen ei vaadi kuntoa, jos sitä tekee tosissaan? Yksi NiP:in pojista oli aktiivisesti treenannut ja laihduttanut kymmeniä kiloja ollakseen peliterässä. Valtaosalla oli muutenkin urheilutausta.

Missä menee se sukupolviraja, jonka kupsahtamista pitää odottaa, jotta pelaaminen pääsee pannasta? Miten suhtaudun itse, jos seitsenvuotiaani osoittaa parin vuoden päästä pistämätöntä strategian tajua ja vakaata hiirikättä?

Eikä sen tarvitse edes olla niin radikaalia. Kuinka moni suomalainenkin vanhempi puhisee partaansa, kun lapsesta tuli pelitoimittaja eikä se mennytkään oikikseen. Menisi nyt edes toimittajakouluun! Kasvaisi aikuiseksi!