Illegal alien

Olen musiikissa, ruuassa, vaatteissa ja kirjoissa varsin kaikkiruokainen. Epädiplomaattisemmin sanottuna minulla on niin huono maku, että minulle kelpaa lähes kaikki. Tunnistan kyllä ns. hyvyyden, nautinkin siitä jopa, mutta löydän helposti positiivisia asioita myös ns. keskinkertaisesta tai peräti huonosta, Beethoven voi joinain päivinä olla minulla ihan samalla viivalla Britney Spearsin kanssa, enkä näe siinä mitään Beethovenia loukkaavaa (tosin Britneynkään ei pidä tätä lukiessaan antaa asian nousta päähän).

Mutta jossain  kulkee minunkin rajani. Eilen illalla löysin sen pitkästä aikaa. Siitä on kulunut jokunen tovi kun viimeksi koin, että elämästäni on törkeästi varastettu pari tuntia, joten en muistanutkaan miten ärsyttävää se voi olla.

Kyllä, tiesin että Alien vs. Predator 2 on huono. Mutta koska luotan omaan huonoon makuuni, oletin että siitä saa edes jotain irti.

Olin pahasti väärässä. Niin huonoa esitystä ei saataisi aikaan edes finninaamaisten fanfiction-teinien kirjoitusilloissa. Kun miettii millainen tarinoiden maailma noidenkin ympärille on aikojen saatossa kehittynyt, niin AvP2:n asioiden käsittely ei ole vain huonoa, se on suorastaan rikollista.

Suututtaa kovasti niin Alienin kuin Predatorinkin puolesta.

Just eat it

Tietää olevansa muuttumassa vanhaksi akaksi, kun joka päivä yhä enemmän joutuu uutisia lukiessaan tai esimerkiksi nuorisoa kuunnellessaan ihmettelemään että mitä v*ttua?

Ruuan hinnan nousu on johtanut muun muassa siihen, että kouluissa on siskonmakkarakeiton sijaan nakkikeittoa, eikä enää ole varaa pitää teemaviikkoja. Mitä v*ttua? Teemaviikkoja? Siskonmakkarakeittoa? Oletteko tosissanne? Se on KOULU, ei mikään kolmen tähden ravintolamaailma! Sanoisin tähän, että mitään tollasia hiton hömpötyksiä ei ollut mun nuoruudessani, mutta se vasta kääkältä kuulostaisikin. Mutta kun ei mun nuoruudessani ollut moisia hömpötyksiä!

Ja kumiperunat lisääntyvät taas. Voi hellanduudelis sentään. Peruna on peruna. Se pannaan veitsellä palasiksi ja sotketaan mössöksi kastikkeen kanssa. Siinä vaiheessa on sitkeinkin kumiperuna muuttunut siksi samaksi mössöksi kuin se äiteen tekemä namiperunakin. Ja turha on kersoihin mitään kuoriperunoita tuhlata, kun ei ne kuulemma nykyään edes tiedä miten peruna kuoritaan saatika sitten suostu syömään niitä kuorineen.

Ihan lievästi loukkaavaa on se, että minun sukupolveani  kutsuttiin pullamössösukupolveksi.

Baila el chiki chiki

Euroviisujen esikatseluhulabaloo alkoi Suomen telkkareissa jo FST5:n esittämällä perinteisellä pohjoismaisella yhteistyöohjelmalla, jossa levyraati-tyyppisesti pannaan viisuehdokkaat halki poikki ja pinoon. Ylen virallinen esikatselulähetysten suma alkaa muistaakseni 1.5.

Ja tietenkin netissä katselmus on ollut meneillään jo pitkin kevättä. Liityin minäkin Facebookissa kätevään ryhmään, jossa on suoraan tuubipätkät hollilla ja mahdollisuus antaa sekä arvosana että "painava" sanallinen mielipiteensä viestiketjuun, jota hallitsee tyypillinen seksuaalivähemmistöedustajien joukko ja sen mukainen arvotusmaailma. Sanon tuon nyt siitäkin huolimatta, että saan jonkun viivikikkeli-kortin ja minut vihelletään ulos pelistä. Mutta hei kamoon, miten muuten selittyy tosi koreiden poikein esittämien tosi surkeiden biisien suosio? Tai niiden homohumppaa vetävien silikonibimbojen, jotka näyttävät niin pahoilta, ettei niille edes Ike tekstaisi?

Taidan olla todella heikoilla hangilla tällä hetkellä, joten suuntaanpa todelliseen ärsyyntymisen aiheeseeni. vitsibiisien tolkuttomaan määrään. Aikaisempina vuosina on ollut ehkä yksi tai kaksi puhtaasti huumoriksi luokiteltavaa kilpailijaa. Nyt niitä on ainakin neljä. Hyvä että Teräsbetoni on niin hienovaraista genreparodiaa, että sitä ei suuri maailma ymmärrä vitsiksi (ja toisaalta sääli, koska nyt suuri maailma näkee vain säälittävät suomalaiset etsimässä uutta Lordia).

No mikäs siinä, jos ne vitsit olisi edes hauskoja. Mutta tänä vuonna pyrkimyksenä on ilmeisesti ollut vain mauttomuus. Eesti on vielä ihan lähes hauska, ja klasaripätkä biisin keskellä on oivan kliseisen pöljä. Mutta Irlannin laulava kalkkuna on nolompi kuin Silvia Night konsanaan ja Latvian piraatit ovat lähinnä säälittäviä. Ja vihdoinkin kaikkien näiden viisufanitusvuosieni jälkeen olen vihdoinkin kohdannut viisuehdokkaan, joka on vain puhtaasti loukkaava: Espanja.

Kaiken eurojöötin ja paskan seassa on nimittäin kuitenkin aina vallinnut se perinne, että oli kuinka tahallisen tai tahattoman huonoa tahansa, mukana on edes pieni melodian poikanen, jos ei muuten niin sitä varten, että se jää renkuttamaan päähän niin että pollajukeboksipsykiatrilla on töitä. Mutta Espanjan järkytyksessä ei ole edes sitä. Jopa Alf Poierilla oli kertosäe.

Ja jostain syystä tämä nyt loukkaa minua. Kovasti. Varsinkin kun tuo kuona on finaalissa suoraan.

Ns. vakavien kilpailijoiden puolella tason on sitä samaa kuin ennenkin, eli  paljon sitä keskinkertaista, muutama käsittämättömän huono ja sitten niitä melkein salonkikelpoisia, mutta hyvin hyvin vähän. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Toisaalta se ei taida euroviisuissa olla tarkoituskaan.

Omat totaalista huttua protestoivat ääneni mennevät tänä vuonna Ranskalle - ja Turkille, jos pääsee finaaliin. Semifinaaleissa kun ei pääse äänestämään kuin oman lohkon kisaajia. Sieltä ei löydy oikein ketään, johon viitsisi tuhlata. Noh, ehkä uusvanha Belgia.

Some kind of monster

Microsoft vinoilee Sonylle uuden GTA-pelin vaatimasta viiden minuutin asennusajasta pleikkari kolmosella. Hyvähän se on konsoleiden kesken nälviä toisiaan.

Vaavin taloontulon myötä nimittäin päätin sitten, että muutamat pelit muuttavat pöytäpömpelistä läppäriin. Yksi niistä on Sims 2. Ryhdyin toimiin eilen illalla yhdeksän maissa, koska Miehen kurittaessa konsolia ajattelin, että olisi leppoisaa vähän siinä vieressä leikkiä virtuaalisella nukkekodilla. Pitkästä aikaa.

No leppoisaa toki oli, mutta ei pelatessa. Koska kun peliä on peruslevyjen lisäksi puolentusinaa lisäosaa ja sama määrä kamasettejä päälle, niin kellohan oli reippaasti yli puolenyön ennen kuin koko yli 10-gigaisen monsterin asennus oli valmis. Siinä vaiheessa muistin jälleen oikein hyvin, miksi muutuin aikoinaan vannoutuneesta PC-pelaajasta konsoleiden ystäväksi.

On tosin todettava, että kun urakka oli ohi, niin olihan se aika siistiä. Vaavi kun on kaikessa läppäriydessään kuitenkin huomattavasti vanhaa pöytäkonettani tehokkaampi, joten kivasti pyörii nukkekoti reippaalla resolla ja detaljit tapissa. Tänä iltana sitä ehkä ehtii jo päästä pelaamaankin. 

Vogue

Mikähän siinä on, että muotisuunnittelijat saattavat kehitellä aivan upeita luomuksia, mutta näyttävät itse aina variksenpelättimiltä? Siis varsinkin ne, jotka ei ole houmoja tai lepsoja.

Visvaa, rasvaa, rautakuonaa

Koneraportointi jatkuu. Kone on todella hieno ja jees. Tosin täysin aito alkuperäinen Caesar IV ei toimi edelleenkään, ellei tee rikosta ja hae no-cd patchia verkosta. Sama ongelma oli jo vanhemmalla koneella ja XP:llä. No, tämähän on hyvin tyypillistä pc-pelien maailmassa, mikä on tietysti konsoleille eduksi, vaikka edelleenkin PC on yleisin pelikone.

Mutta Windows Visva. Mikä ihmeen viritys. XP:hen tottunut kokee joiltain osin palanneensa kivikaudelle. On niin tottunut siihen, että out-of-the-box-vaiheessakin usean käyttäjän hallinnointi XP-koneessa on ollut edes suhteellisen toimivaa, ja ohjelmia voi asennella myös vähemmillä oikeuksilla. Sen sijaan en edelleenkään ole löytänyt Visvasta sitä namiskuukkelia, jolla muille kuin superuserille jaellaan lisää oikeuksia, jottei aina ohjelmia asentaessa tarvitsisi olla syöttelemässä superin salasanaa eikä muiden käyttäjien työpöydät sotkeennu muiden asentamien ohjelmien kuvakkeista (joita ei sitten voi edes poistella ilman superin salasanaa - jolloin ne kataoavat myös kaikilta muilta).

Kädetöntä. Täysin kädetöntä. Tämän lisäksi tietysti Media Centerin keskustelu Xboxin kanssa muuttuu sen mukaan kuka useri on sisällä. Mitä skviddua? Miksi Xbox pitää parittaa koneen kanssa useaan kertaan vain sen takia että käyttäjä vaihtuu?

Lisäksi Media Centerille pitäisi löytää jostain kyky myös toistaa niitä tiedostoja, joita se löytää ja lisäksi pohtia, miksi Xbox osaa lukea suoraan Media Playerin tiedostojakoa, mutta Media Centerin kautta ei.

Noin muuten nautin siitä, että voi puolikuntoisena röhnöttää sohvalla kone sylissä. Kaikki lievä konestressi ei ole itse koneen, vaan Bill Gatesin vika.

Tiede-lehdessä oli juttua siitä, kuinka elämän stressitekijöitä oli pisteytetty. Esimerkiksi puolison kuolema on 100 pistettä, häät 50 pistettä jne. Ja jos lyhyellä aikavälillä stressipisteet on yli 300, niin pitää tehdä jotain. Tuli mieleen, että kuinkahan kattava lista noista stressijutuista on. Onko siellä mukana Microsoft-tuotteiden kanssa painiskelu? Väittäisin, että osuu ainakin uutta konetta käyttöön ottaessa tuohon häästressin ja puolison kuoleman väliin ihan kevyesti.

Baby Love

Uuden perheenjäsenen, Acer Aspire 5520G:n nimi on Vaavi. Sillä se on sievä, pieni, tuore, ja sen käyttöönotto vaati vaipanvaihtoa ja imettämistä.

Siitä on niin paljon aikaa, melkein kolme vuotta, kun on ottanut ns. kauppavalmiin koneen käyttöön, että valmisteluproseduurien määrä yllätti jonkin verran. Recovery-levykkeitä ei tule mukana, joten ne on tehtävä itse. Itse Windowsin asennuskaan ei ole valmis, vaan ensimmäinen koneen aukaisu itse asiassa asentaa vasta koko käytiksen.

Vanha pöytäkoneen XP-järjestelmä oli muistaakseni käyttövalmis heti avaamishetkestä.

Sinänsä vaikka touhu vaati eilen illalla paljon aikaa, itse touhuaminen ei ollut millään muotoa kryptistä tai vaikeaa. Eli dorkakin kykenee. Hyvin pitkälle valmistelu sujui niin, että ohjelmisto loogisesti promptasi tekemään sen mikä seuraavaksi pitääkin tehdä.

Ensimmäinen tenkkapoo tuli vasta kun halusin koneen juttelemaan kotiverkon muiden koneiden kanssa. Jonkin aikaa piti pähkäillä ennen kuin tajusin, että vaikka asettaa levyjaot päälle, myös palomuureista pitää mennä asettamaan luvat. Ja kun palomuureja on kaksi, sekä Nortonin että Windowsin itsensä, niin oman väsyneen pään ja lievästi vieraan Vista-ympäristön yhteistyön muodostumisessa meni hetkensä.

Ja siihen se ilta ja yö sitten menikin. Tänään vasta pääsen oikeasti tekemään perusasioita, kuten hankkimaan Firefoxin, asentamaan codeceja (on se nyt perkele, että perusasennukseen ei voi edelleenkään sisällyttää vaadittavia divx:n codeceja sun muuta pikkuhöhää) ja hakemaan oikeaa käyttötuntumaa. Ja testaaman pelejä. PC-pelikantani on juuri sen verran vanhaa, mutta silti uutta, että pöytäkone on joistain peleistä hieman nikotellut. Sen sijaan vaikka läppärit ovat nykypäivän pöytäkoneisiin verrattuna lussuja, niin Vaavi on monta kertaluokkaa meidän konekantamme pöytäkoneita tehokkaampi. Ja vihdoinkin pääsen hyllyssä pitkään lojuneen Halo 2:n Vista-julkaisun kimppuun.

Media Center on muuten aivan hämärä. Todella hämärä. Logiikkani ei pelaa sen kanssa lainkaan.

Vaavista itsestään on sanottava, että näppis istuu sormiini kivasti, ja touchpadikin on ihan jees kunhan kääntää raivostuttavan "padin näpäytys on vasen hiirinappi"-toiminnon pois päältä. Vaikka nimittäin kuinka yrittäisi säätää sitä näpäytysherkkyyttää, niin se on omiin sormiini liian herkkä. Varmaan tulee käytettyä tuota oikealla hiirelläkin, mutta sohvalla röhnöttäessä yritän pärjäillä pelkällä padilla kuitenkin.

Mitä sylissäpitoon tulee, niin peruskäytössä ei tunnu kuumenevan mitenkään aivan kamalasti. Painoa vehkeellä on noin 2,5 kiloa, eli riittävän tukeva, muttei liian painava. Lienee tosin fiksua, että hankin silti jonkun sylialustan. 15,4 tuuman laajakuvanäyttö on minun silmääni kuvaltaan varsin mielyttävä, ja koko on ihan mainio.

Koska testaus on vasta ihan alkutekijöissään, niin mitään kovin definitiivistä en osaa sanoa. Ja Vistan vieraus on hämmentävä. Pitää yrittää puukottaa se mahdollisimman selkeäksi ja yksinkertaiseksi. Mutta noin muuten suhtaudun laitteeseen kovin positiivisesti, sen näppituntuma on kiva.

Rakkautta siis ensisilmäyksellä.

Lucky

Kyllä Mies on ihana. Mies kävi etsimässä kaupasta kompuutteria, ja kun ei löytynyt, kertoi menevänsä kotiin. Mutta ei mennytkään, vaan meni toiseen kauppaan. Ja löysi sen mitä halusin. Mulla on ihan paras Mies, ja mun Mies voittaa teidän Miehet.

Ja hyvä niin, erittäin onnekasta niin, sillä NetAnttilalla ei tässä kisassa ainakaan ole mitään jakoa. Kalliin hankinnan tietysti hoitaisi osamaksulla. Onnistuuko? No ei, koska systeemi herjaa että hetu, osoitetiedot yms. eivät vastaa annettuja tietoja. Anteeksi haloo? Kyllä ne tiedot siellä väestörekisterissä on ihan ne samat kuin mitä mun ajokortissa, henkkarissa ja kotiovessa lukee.

Ainahan voi sattua tikitaalisia erheitä, joten soitanpa asiakaspalvelun numeroon, jonka ongelmatilanneviestissään antavat. Ei se vastaa. Ei edes kytkeydy. Soitan toiseen numeroon. Ei vastaa, ei kytkeydy. Ja kun kytkeytyy, poikkasee.

Eläköön teknologia ja 010-palvelunumerot. Onneksi on vielä oikeitakin kauppoja, joista hyvällä tsägällä ja ainakin plussa-kortilla saa tuotteet samaan hintaan kuin netistäkin.

Vielä monen monta tuntia ennen kuin pääsee kotiin leikkimään uuden lelun kanssa. Ja pitää muistaa hukuttaa Mies suosioon. Ainakin sen verran mitä uuden lelun kanssa leikkimiseltä ehtii.

Lelu tarvitsee nimen. Haastavaa.

Learning to fly

Meillä ei suoranaisesti välitetä urheiluista. Varsinkaan pörr pörr moottoriurheilusta. Yllättäen kuitenkin huomaa katsovansa satunnaisesti silmien eteen osuvia pörr pörr -ohjelmia. Niitä tosin katsoo pikemminkin opettelumielessä kuin itse urheilusta välittäen, sillä kun kuitenkin pelaa pörr pörr -pelejä.

Aikaisemmin mottoriurheilu- ja muu-urheilupelejä on pitänyt lähinnä velvollisuudesta testailla, mutta esimerkiksi tietyt moottorigenren edustajat kuten Forza ja Project Gotham Racing ovat herättäneet lopulta aidon rakkauden. Rattiohjain oli se viimeinen tikki. Paluuta ei ole.

Viimeisin aivan yhtäkkinen loksahdus oli skeittaus. Meni koko yö Tony Hawkin parissa kun yhtäkkiä lopulta tajusin oikeasti mikä niissä on niin makeata.

Perussivistys on toki urheilupeleistä hankittu jo pienestä pitäen. Muun muassa MSX-vimpainten track & fieldejä ja hyper sportia tuli tahkottua aika lailla ja tuhottua monen monta ilotikkua siinä sivussa. Yläsuunnasta kuvattuja jalkapallo- ja jääkiekkopelejäkin tuli pelailtua aivan liikaa aikana jolloin ukkelit olivat noin 15 pikselistä koostuvia möykkyjä.

Mutta intohimoa niihin ei ole koskaan ollut. Niissä aina jotenkin niin voimakkaasti haisi se kilpailuvietti. Elävää vastustajaa vastaan pelatessa se kilpailuvietti oli myös lopulta oman ilon murskaavaa, koska en koskaan ollut varsinkaan joukkuepeleissä kovinkaan hyvä (en tosin elävässäkään elämässä) ja hävisin aina. Enkä koskaan oikein jaksanut opetella kunnolla, koska en halunnut voittaa, vaan pelata.

Eikö minulla ole kilpailuviettiä? Voisin melkein väittää että ei, tai ainakin siitä minua on joskus syytetty. Toisaalta aivan muissa ympyröissä on joskus luultu että olisin kovastikin kilpailuviettinen. Kumpikin taitaa pitää yhtä paljon paikkansa.

Mutta kilpailuviettiä taitaakin olla kahta sorttia. Aktiivista ja passiivista. Aktiivinen haluaa olla kaikista paras ja mitellä jatkuvasti reaaliaikaisestikin muita vastaan osoittaakseen aktiivisesti kyvykkyytensä. Passiivisesti kilpailuviettinen saattaa kuluttaa ihan yhtä paljon aikaa taitojensa hiomiseen, mutta haluaa olla hyvä vain hyvyyden takia, ei otellakseen ketään vastaan. Passiivisesti kilpailuviettinen mittaa itseään toisia vastaan korkeintaan high score -listaa tsekkaamalla. Passiivisesti kilpailuviettinen pitää myös enemmän ryhmätyöskentelystä, co-oppaamisesta.

Täydellinen peli ruokkii sekä passiivista että aktiivista kilpailuviettiä. Se lienee muutaman hyvän genre-pelin mainstreamiin breikkaamisen salaisuus. Esimerkiksi Guitar Hero on yksi tällainen. Sen sijaan lähes kaikilla urheilupeleillä on loppujen lopuksi iso ennakkoluulojen voittamisen taakkaa harteillaan. Ne toki pärjäävät markkinoilla, koska urheiluhulluja riittää riesaksi asti, mutta passiivisesti kilpailuviettisten joukkoa testosteronilta kilometrien päähän haisevien urheilupelien on vaikea kosia.

Ja toisaalta kun sen testosteronin hajun antaa olla hämäämättä, kuoren alta saattaa sittenkin paljastua passiivisesti kilpailuviettisen unelma. Kuten hyllystä pölyttymästä kaivetut skeittipelit.

Tony Hawkin Project 8:aa on muuten haukuttu aika lailla, mutta sehän on sittenkin paljon mainettaan parempi. Tai ehkäpä se sopiikin nimenomaisesti kaltaiselleni yksinään nysvääjälle, joka haluaa osata, mutta ihan vain rauhassa muiden katseilta piilossa.

The girls with their bodies like boys with Ferraris

En edelleenkään suostu pitämään itseäni feministinä tai minään muunakaan tasa-arvoterroristina, mutta välillä ei tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa:

Trivial Pursuit - Mimmit vastaan kundit
Kaksi minipeliä. Peliä voi pelata "sukupuolten välisenä taisteluna" tai kahtena eri pelinä. Luokat heijastavat sukupuolten perinteisiä kiinnostuksen kohteita: Tytöt - tv-mainokset, romanttiset elokuvat, kirjallisuus, muoti, musiikki ja mallipojat; pojat - moottorit, urheilu, toimintaelokuvat, musiikki, miesten tv-kanavat ja mallitytöt.

Just. Just just. 

Pelätty ei että maa tulis vastaan, leijailtiin

Väsyttää helskutti vieköön edelleen. Onneksi ei ole enää ainakaan mieli niin maassa. Tätä jos jatkuu vielä tästä kovinkaan paljon pidemmälle, alan epäillä että on sittenkin joku kakkostyypin diabetes painonpudotuksesta ja parantuneista elämäntavoista huolimatta. Tai kilpirauhasongelmia. Tai... tai... tai...

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on pelkotiloja omasta terveydentilasta. Alta kolmikymppisten päivittelyjä 24 tunnin kasvaimista ja keuhkopöhöistä pitää lähinnä hysteriana, mutta kun ajallinen välimatka omaan syntymään alkaa olla pitempi kuin eläkeikään, omia hysteriakohtauksiaan alkaa pitää yhä enemmän realismiin kuin hypokondriaan (tai höpökondriaan) perustuvina.

Edelleenkin tuntuu naurettavalta, että on niitä joille rypyt ja iän aiheuttama esteettinen rapistuminen ovat maailmanlopulta tuntuva juttu. Mutta fyysiset merkit siitä, että keho ei toiminnoiltaan kilpaile enää samassa sarjassa korvien välin kanssa, se on pelottavaa eikä lainkaan turhamaista.

Itsepetokseen pystyy tuudittautumaan jonkin verran, mutta kun ympärillä ikätovereilla alkaa olla milloin mitäkin vaivaa - vaivaa, jota ei nuorilla yleensä esiinny, vaan nimenomaan vanhoilla ukoilla ja akoilla - niin itsepetos muuttuu yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi.

Ja vaikka omaan peiliin katsomista onnistuisikin välttelemään, kanssaihmisten kollektiivisesti muodostamalta Dorian Grayn muotokuvalta ei voi välttyä. Sitä naureskelee ensin 10 vuotta, että eihän 80-luvulla syntyneet kaverit osaa vielä edes kävellä tai niistää omaa nenäänsä. Sitten yhtäkkiä huomaa samaisen kasarivuosikerran kaljuuntuvat kupolit, rypyt, silmäpussit ja väsyneet ilmeet.

Yksi kirouksien kirous on Facebook. En ole sittenkään ihan varma siitä, että on tervettä nähdä 20 vuoden jälkeen ihmisiä, jotka ovat muistoissa pyöreä- ja pehmytposkisia, täydellisiä, ikuisesti nuoria ja onnellisia. Ja nyt... niin... Osa näyttää onneksi edes vielä onnellisilta.

Imitation of life

Tänään:
- Tunsin huonoa omatuntoa siitä, että en osaa olla empaattinen silloinkin kun tunnen empatiaa ja toisen ahdinko tuntuu pahalle
- Tunsin huonoa omatuntoa siitä, että suututin kollegan ihmettelemällä miksi hänen osastonsa tekee asiat tavalla x, vaikka se kuulostaa epäkäytännölliseltä ja tehottomalta. Äänen noususta ja yhtäkkisestä poistumisesta päätellen hän otti sen ilmeisen henkilökohtaisesti, ja minä olen tänään ilmeisesti tavallistakin huonompi diplomaatti
- Tunsin huonoa omatuntoa siitä, että olen niin väsynyt etten jaksa edes tuntea hirveästi huonoa omatuntoa mistään, mikä herättää huonon omatunnon siitä, etten pidä itsestäni huolta
- Tunsin huonoa omatuntoa siitä, että päätin pitää itsestäni huolta ja pitää huomenna vapaata

Huomenna:
- Tuhlaan vapaan lojumiseen ja epäproduktiiviseen häröilyyn ja tunnen huonoa omatuntoa siitä, että tuhlasin koko päivän lojumiseen ja epäproduktiiviseen häröilyyn

Ylihuomenna:
- Ahdistun ja kaipaan takaisin epäproduktiivisen häröilyn pariin samalla tuntien huonoa omatuntoa siitä, että mieluiten vain makaisin sängynpohjalla tai pelaisin välittämättä mistään tai kenestäkään muusta

Games without frontiers, war without tears

Väsyttää. Väsytti koko viime viikon. Väsyttää edelleen, vaikka mielestäni tankkasin viikonloppuna unta ihan mukavasti. Olenkohan ottanut riittävästi vitaminskeja? Vai onkohan tämä joku outo flunssa, joka ei suostu tarttumaan kunnolla, vaan vain puoliksi niin, että väsyttää ja vituttaa, mutta nenä ei valu ja keuhkot suostuvat pysyttelemään rintakehän sisäpuolella. Todella ärsyttävää.

Kirjoitin pitkästä aikaa sivuharrastuksena pelaavan perheen elämää sivuavan kolumnin, ja ärsytti kun aiheita pyöri päässä pari kolmekin kappaletta, mutta niiden yhdistäminen ei onnistunut millään. Olisin halunnut kirjoittaa kaikista samaan aikaan. Noh, päädyinpähän nälvimään PEGI:n vajavaisuuksia.

Yksi päässä pyörinyt raakileajatus oli se, kuinka pelillistä murrosvaihetta tällä hetkellä edetään. Vallallaan ovat ristiriitaiset näkemykset pelaamisen hyödyllisyydestä ja haitallisuudesta mitkä heijastuvat myös asenteisiin tilanteessa, jossa esimerkiksi pelaamisesta tulee ihmiselle leipätyö tavalla tai toisella.

Ajatuksen synnytti kovalevylle tarttunut MTV3 Faktan ruotsalainen kolmiosainen dokumentti Counter Striken kuningas (suosittelen, tulee uusintana tällä viikolla näemmä harvase päivä). Siinä seurataan svedulaisia Ninjas in Pyjamas -pelitiimin nuoria, jotka matkustelevat maailmalla kilpailemassa CS:n paremmuudesta. Muutama heistä onnistuu jopa elättämään itsensä pelaamisella.

Ohjelmassa tietenkin kuullaan myös nuorukaisten vanhempia, joista valtaosa on hyväksynyt lapsensa valitseman tien, mutta kenestäkään ei voinut rehellisesti sanoa, että olisi ollut pojastaan ylpeä. Ja löytyi myös se yksi isä, joka katsoi poikansa heittävän elämänsä täysin haaskiolle.

Ajatellaanpa asiaa näin: pojat eivät pelaisikaan CS:ää, vaan golfia, jääkiekkoa tai jalkapalloa, ja olisivat tavisurheilussa yhtä korkealla kuin mitä ovat CS:ssä. Mikä olisi ääni vanhempien kellossa silloin? Veikkaanpa että aika ylpeä. Sillä urheiluhan on hienoa, urheilu on tervettä ja yadda yadda yadda.

Pelaaminen ei siis ole hienoa ja tervettä ja varsinkaan urheilua? Pelaaminen ei vaadi kuntoa, jos sitä tekee tosissaan? Yksi NiP:in pojista oli aktiivisesti treenannut ja laihduttanut kymmeniä kiloja ollakseen peliterässä. Valtaosalla oli muutenkin urheilutausta.

Missä menee se sukupolviraja, jonka kupsahtamista pitää odottaa, jotta pelaaminen pääsee pannasta? Miten suhtaudun itse, jos seitsenvuotiaani osoittaa parin vuoden päästä pistämätöntä strategian tajua ja vakaata hiirikättä?

Eikä sen tarvitse edes olla niin radikaalia. Kuinka moni suomalainenkin vanhempi puhisee partaansa, kun lapsesta tuli pelitoimittaja eikä se mennytkään oikikseen. Menisi nyt edes toimittajakouluun! Kasvaisi aikuiseksi!

MMMBop

Kauan sitä mietittiin, mutta oli se lopulta pakko hankkia. Rattiohjain. Ei autolta voi kysyä haluaako se, että sitä kosketetaan sormilla. Kyllä mobiili vaatii kyytiä koko kehon voimin.

Hankimme Microsoftin oman Xbox360-ohjaimen. Parasta on force feedback. Ammoisina aikoina tuli vedettyä rallia pleikkarilla ja rattiohjaimella, ja jotenkin hommasta puuttui munakkuus, koska ei siinä meidän vimpaimessa moista ollut. Mutta nyt on fiilistä. Aijaijai, jää kyllä puutarhahoito toiseksi.

Ja minähän en siis edes pidä autopeleistä.

---

Lapsella on muuten tyttöystävä. Siis ystävä, joka on tyttö. Lisää sellaisia, on meinaan rauhallisia kyläilyjä ja pojastaan oppii ihan uusia asioita. Kun se tohottaa poikalauman seurassa, niin siitä on oksat pois ja kattokruunu vaarassa. Tytöille ollaan sensijaan kilttejä, luetaan yhdessä ja ollaan muutenkin yllättävän herkkiä, vaikka tyttö olisikin ihan hyvä jätkä.

Tytön vierailu herätti myös huvitusta. Pitkätukkainen Mies taisi ammoisina tapaamisemme aikoina ryhtyä kasvattamaan viiksiä ja partaa lähinnä siksi, että tytöt olivat yliopistolla nimitelleet Hansoniksi. Mutta paljastuipa tänään ettei moinen tainnutkaan auttaa. Ilmeensä oli rahanarvoinen, kun Pojan tyttövieraan isosisko tunki ulko-oven rakoon ja kysyi kovalla äänellä missä on se Ari Koivunen.

Luen

Olen nyt ahkerasti lueskellut kirjoja puhelimellani. Olen myyty. Ellei kännykkä tarvitsisi virtaa, se olisi aivan naurettavan ylivoimainen kirjaan verrattuna.

Fontin koon, sivun taustavärin ja tekstin värin voi itse säätää, niin että silmä ei rasitu. Kännykkä on kevyt ja pieni, joten lukeminen sujuu missä asennossa vain ilman että kädet tai muut jäsenet väsyvät. Kirjaa näkee kännykän näytön taustavalon ansiosta lukea missä vain, eikä esimerkiksi Miehen nukkuminen ja yhteisen makkarivalon sammuttaminen keskeytä lukuhetkeä.

Ja kun seuraavan kerran lähden matkalle, ei tarvitse miettiä mihin mahdutan matkalukemiset. Eikä matkalla tule fiilistä, että otinpa väärän kirjan mukaan, koska puhelimen muistiin mahtuu tarpeen vaatiessa valikoimaa vaikka pari kirjahyllyllistä.

Näin, juuri näin. Ei ole tullut viime aikoina töihin ja takaisin matkatessa telkkkarisarjoja katsottua, kun on ollut niin mukava lukea.

Poor Cow

Piti tuossa pääsiäisen aikana pelata ammatin puolesta Lost Via Domusta, tv-sarjan pohjalta tehtyä, törkeältä rahastukselta haissutta ja sellaiseksi osoittautunutta pelinkuvatusta. Se oli niin huono, että minimaalinen arvostelutila 700-800 merkkiä ei tuntunut riittävän niin millään.

Noh, oli siinä hyvääkin, mutta 50 euron hintaansa nähden oli silti enemmän täysi kusetus kuin rehellinen yritys tehdä oikeaa viihdettä.

Lyhykäinen arvostelutila harmitti enemmän kuitenkin siinä mielessä, että tuli mieleen ihan rakentavakin ajatus, jota ei ollut kuiteenkaan tilaa sanoa. Ymmärrän, että televisio-ohjelmista ja leffoista on houkuttelevaa tehdä lisenssipelejä, mutta miksi tehdä hirveällä kiireellä yksi ylihintainen paskaplöräys, sen sijaan että tekisi ajan kanssa kohtuuhintaan pieniä, paljon laadukkaampia plöräyksiä.

Nykyään jenkeissä myydään paljon tv-sarjojen jaksoja esimerkiksi iTunesissa muutaman taalan hintaan. Kauppa käsittääkseni vetää. Nykyään myydään myös isojen konsolien omilla nettimarketeilla paljon halpoja pikkupelejä, ja niidenkin kauppa käsittääkseni vetää. Vanhasta klassikosta, Sam & Max -pelistä ja sarjiksesta syntyi innovaatio jatkosarjamaisesta Sam & Max -tietsikkapelistä, joka on jo toisella ns. tuotantokaudellaan, eli ilmeisesti käy kaupaksi sekin. Ymmärrätte jo varmaan mihin olen ajatustani viemässä.

Lost-pelin kohdalla ajatus nimenomaan jäi kalvamaan, koska pelissä olisi hieman eri rakenteella ja pienellä rukkauksella ollut ainesta pilkottavaksi osiin ja myytäväksi omana jatkosarjanaan. Ihmetyttää että eikö kenellekään tullut mieleen, että näin voisi tehdä. Jos tuli, niin miksi päädyttiin mieluummin ultralyhyeeseen kakkakikkareeseen, jota ei sanan levitessä toivottavasti osta kukaan?

Voisin hyvin kuvitella maksavani sen neljästä kuuteen taalaa parin tunnin pikaviihteestä ja jääväni innolla odottamaan tarinalle jatkoa, sen sijaan että maksaisin viikon safkojen verran kertaturauksesta, johon ei pitkittämälläkään saa kulutettua kahta iltaa enempää. Nyt on siinä ja siinä jaksanko tässä tapauksessa suhtautua enää suopeasti edes koko Lost-tv-sarjaan, mitä sarjan markkinavoimat ja mainostajat tuskin kuitenkaan toivovat.

Lost-pelistä tuli liian eläväisesti mieleen hölmöläiset, jotka tappoivat ainokaisen lypsylehmänsä, koska teki mieli pihviä. Panivat ammun vartaaseen ja tulelle. Paistinkääntäjä nukahti ja koko ammuvainaa hiiltyi syömäkelvottomaksi.