Word up

Olen tietoisesti jättänyt kansalaisjournalismi-kuumaperunan rauhaan ja lähinnä heittänyt pari lonkkaletkausta erinäisiin kommenttilaatikoihin. Silti nyt kun on juonut oluen, nauttinut lomasta, käynyt ulkomailla (kotimaassa?) ja muutenkin voinut hyvin, keskarin hämärtämässä mielessä jää pilkunnusintavaihde pörräämään päälle (sillä ihmisen ollessa liian tyytyväinen syntyy väkisinkin jotain ärsytyksen aihetta tasapainottamaan euforiaa).

Erinäisissä kommenttilaatikoissa, kirjoituksissa sun muissa on nyt jääty kiertämään kehää sen kysymyksen ympärillä, että "millä nimellä sitä pitää kutsua?" Onko kansalaisjournalismi hyvä laisinkaan? Mikä sen sellaisen määritelmä pitäisi olla? Entäs bloggaaja, pitäisikö siitä päästä eroon vai pitäisikö sitä sittenkin korostaa ja blaa blaa blaa blaa.

Naurattaisi, ellei jostain käsittämättömästä syystä vaivaisi. Jos se journalismi nyt on niin hirveä punainen vaate, mutta halutaan olla muutakin kuin häpeällisiä blogaajia (niin, siltä tuntuu joidenkin kommenteista, että blogaus on joku häpeällinen nimike kuten nisti ja hörhö), niin entäs sitten kansalaisjulkaiseminen?

Olen kansalainen ja julkaisen. Enimmäkseen viihteellistä sköntsää, joka on jopa laadutonta viihteeksi, mutta julkaisen silti. Valehtelisin, jos väittäisin, että eih, kirjoitan vain itselleni ja iih, ihanko tätä joku lukee. Totta hemmetissä julkaisen, totta hemmetissä on ihan kurkoa, jos se jollekulle kelpaa. Ja aivan erinomaista, jos siitä on jollekulle vielä joko a) hupia, b) hyötyä tai c) kumpaakin. Ja että välillä julkaisenkin. Syksyisin julkaisen urakalla, kun on oikea aihekin.

Vai tuleeko nyt kirjailijat kimppuun valittamaan, että etsä mitään julkaise kapinen tavis ja wannabe, se sana on varattu meille? Ja sitten paikalle saapuvat tiedehenkilöt mäkättämään kirjailijoille siitä mitä julkaiseminen oikeastaan on?

Ja sillä aikaa menen syömään taas muun muassa reseptijulkaisijana toimivan Maurelitan ohjeistamaa suklaapiirakkaa, jota modasin tällä kertaa M&M-karkeilla (pari kourallista suoraan taikinaan sekaan vain!)


---
(Edit 1:19)
Jotta en tekisi tänä yönä kiljoonaa erillistä entryä (tätä se poissaolo teettää) niin sanon vielä sanasen Arthur C. Clarkesta, josta olen viime vuosina jo ihmetellyt, että onko vielä hengissä, vai joko kupsahti.

Clarke ei ehkä ollut se ensimmäinen kirjailija, joka minut scifin poluille johdatteli, mutta kylläkin yksi niistä eniten vaikutteita jättäneistä. Klassikot kuten 2001 tai Rama ovat tietysti oma lukunsa, mutta luulen, että minulle rakkain Clarke on The City and the Stars. Idividualismin ylistyslaulua, johtolankojen seuraamista, romanttista totuuden etsintää, kaikkea mitä vajaa kymmenvuotias vastarannankiiski tarvitsee.

Luonnollisesti olen myös käynyt läpi pakollisen Ayn Rand -kauteni ja kuuntelen Rushia edelleen, mutta siitäkin huolimatta The City and the Stars on edelleen hieno eikä yhtään korni, ja toivon mukaan jälkikasvukin löytää sen muutaman vuoden päästä, kunhan päästään muumeista ja Risto Räppääjistä vähän etiäpäin.

Clarke on myös jättänyt minulle lapsesta saakka haaveen haluta päivieni päätteeksi David  Bowmaniksi.  Ja kun Clarkea on lukenut vähän enemmän, tulee vähän sellainen fiilis, että jostain samantapaisesta on Clarke itsekin saattanut haaveilla. Olisi mukava ajatella, että mies on tällä hetkellä nuuskimassa itselleen kiinnostavinta osaa tätä tai jotain toista universumia. Olisi sen ansainnut.