Love

Olen aina vähän naureskellut musiikin uudelleenjulkaisulle kaiken maailman superduper-monikanavamuodossa. Lähinnä olen ollut sillä kannalla, että vain dorka maksaa uudestaan levystä joka sillä jo on vain saadakseen jotain monikanavapörinää.

Enpä naura enää.

Cirque du Soleilin Beatles-henkisen spektaakkelin teosta kertovan dokkarin innoittamana otin kontaktia Love-levyyn 5.1-hengessä. Minä, joka en elämäni aikana ole Beatlesista edes juuri piitannut paitsi George Harrisonin tuotosten osalta, koin suuren ahaa-elämyksen. Sekä musiikillisesti että esitystavallisesti.

Rupesinkin miettimään, että miksi ihmeessä levy-yhtiöt julkaisevat lähinnä vanhaa jo useaan otteeseen julkaistua kamaa multikanavaversioina - eli lähinnä vain kuriositeetteja friikeille. Miksi ne eivät tee sitä automaagisesti jokaisesta uudesta levystä? Olisiko se iso ongelma ja vaiva?

Kun tarkastelen omaakin musiikin kulutustani, niin siitä on tullut yhä enemmän todellakin vain kulutusta - ämppäreinä pipodiskossa tai tietokoneelta taustahuminaksi ja seuraksi. Harvemmin enää istun oikein alas ja kuuntelen musiikkia omana ohjelmanumeronaan. Mutta nyt istuin. Pitkään ja hartaasti. Musiikki oli pitkästä aikaa kokonaisvaltainen kokemus.

Jos monikanavamusiikki yleistyisi, olisiko mahdollista että levymyyntikin nousisi taas nousuun, tai ainakin saisi syöksykierteen tasattua? Monikanavalevylle eivät pipodiskot ja niitä ruokkivat itunesit sun muut musiikkilataamot pärjää.




Tai ehkä olen vain nyt niin täynnä Rakkautta, että ajattelen taas turhan idealistisesti. Kun miettii millaisilla räkäklimppinappikuulokkeilla ja pahvilaatikoilla teinit musiikkiaan kuuntelevat, niin eihän ne varmaan edes huomaisi jos niille ne britneyspearsit myisi 64-kiloisina monofileinä.