Here comes the sun

Niin on jälleen kesäaika. Tiukkaa tekee tunnin siirtyminen, kun ei tietenkään illalla nukuta kellonajallisesti säälliseen aikaan, vaan yö venyy entistäkin myöhäisemmäksi ennen kuin silmä luppaa.

Henkilökohtaisesti olen silti sitä mieltä, että tämän mitä me kesäajaksi kutsumme pitäisi olla se ns. normaali aika. On aivan kakkasen haile missä päin taivasta se aurinko puoliltapäivin on, vaan enemmän on merkitystä sillä milloin täällä napapiirillä aurinko nousee ja laskee - varsinkin laskee, etenkin talvisin.

Talvisin tilanne on se, että normaaliaika on muka suosivinaan aamuja. Pah. Pimeää on joka tapauksessa siihen aikaan, kun ihmiset töihin menevät. Paska puoli on se, että pimeää on myös silloin kun ihmiset töistä pääsevät. Ja niin ei tarvisisi olla. Ainakaan niin pitkään, kuin mitä nykytalvina on tapana. Jos se, mikä on nykyään kesäaika olisikin normaaliaika, aamut olisivat toki pimeitä edelleen, mutta iltapäivävaloa kestäisi hieman pitempään. Sitä valoa, jossa ihmiset voisivat olla, kun pääsevät töistä ja kouluista ja käyvät asioilla - ylipäätänsä ovat hollilla sitä näkemässä.

Kun ottaa huomioon, että ilmasto lämpenee ja lunta on entistä vähemmän juuri pimeimpiin aikoihin vuodesta, tuntuisi jotenkin järkevältä yrittää ottaa se valo sieltä mistä sen saa helpoiten mahdollisimman monelle. Olkoon vain Moskovan aika. Moskovalta tämä maa talvisin tuntuukin.

Ja asiasta viidenteen. Ostakaa Lehti. Ostakaa, ostakaa!

Straight to the bank

Okei, olen ehkä jänishousu, mutta harkitsen vakavasti asiakassuhteeni vaihtamista Sammosta johonkin muuhun pankkiin. Siitäkin huolimatta, että olen ollut uskollinen asiakas jo ammoisista postipankkiajoista lähtien. Kun ei ole asuntolainoja, kulutusluottoja sun muuta höhää painolastina, vaihto on toteutuksellisesti helpohko juttu. Kunhan sen valinnan vain osaisi tehdä. Pankkeja kuitenkin riittää siinä missä puhelinoperaattoreitakin, ja vertailun vaiva tuntuu lähes samalta kuin puhelinliittymiä arpoessa - mikä lienee syy sille, että olen ollut Telen/Soneran asiakas 90-luvun alusta asti, vaikka se ei nykyään monetäärisesti mikään fiksu ratkaisu kai olekaan.

En ole kovin nirso mistään pankkieduista - ei kai kukaan Sammon asiakas voikaan olla - mutta yhtenä kriteerinä olisi kai ainakin toimiva ja järkevä verkkopankki. Esimerkiksi sellainen, joka antaisi tarkistaa saldon ilman hevoskuormallista erillisiä turvalukuja. Ja joka tukee Visa Electronia. Minulla on hämärä käsitys siitä, että OP ei tukisi Electronia tai olisi luopumassa sen tukemisesta, mutta en ole varma, sillä tieto on lähinnä pankin asiakkaana olevan sukulaisen ja pankkineidin välisen keskustelun perua, ja väärinymmärrysriski on suuri.

Vieläks Nooa-pankki on olemassa? Niin naurettava nimi, että melkein vetoaa.

Soitan sitten sinulle

Vaikka mielestäni suhteellisen nykyaikaisena ihmisenä arvostankin kovasti kaiken maailman nettipalveluja (kunhan ne on hyvin toteutettu) sun muuta elämää digitaalisesti, toisinaan ottaa päähän sellainen nettisuuntautuneisuus, joka jättää perusasiat netin ulkopuolella täysin ruotopuolelle.

Meille on tullut Aku Ankka vajaat 10 vuotta, siitäkin huolimatta, että siinä on liikaa hollantilaista skeidaa tyypeiltä, joiden suosiota ei voi herrojen piirustustaidottomuuden perusteella käsittää lainkaan. Noh, se on sivuseikka.

Koko vajaan 10 vuoden aikana useista muutoista huolimatta lehtitilaus on aina seurannut uskollisesti perässä niin, ettei kertaakaan ole jäänyt lehti tulematta. Esimerkillistä toimintaa kaikin puolin siis. Siispä kun nyt sitten ensimmäisen kerran kävi niin ettei lehteä tullut, asiallisin ja sovittelevin mielin odotimme pääsiäisen yli sen kummemmin murehtimatta - ehkä lehti on vain myöhästynyt, pyhät ja kaikki. Kuitenkin tuli jo uusi keskiviikko ja uusi Akkari ajallaan, joten asiakaspalveluun oli otettava yhteyttä.

Sen seurauksena koitti lievä yllätys. Lehti, jonka erheetöntä palvelua olemme arvostaneet tähän asti kovasti sai hetkessä roimat miinuspisteet täysin ala-arvoisesta asiakaspalveluinformaatiosta: apinalaatikossa oli asiakaspalvelun puhelinnumero ja sähköisen asiakaspalvelun osoite, mutta ei mitään muuta. Ei ollut asiakaspalvelun aukioloaikoja eikä puhelun hintaa, vaikka 030-numero indikoi mahdollista törkykallista soittoa - mutta kun ei edes tiedä kuinka kallista.

Lopputuloksena tuli ensimmäisen kerran soitettua 15 minuuttia asiakaspalvelun sulkeutumisen jälkeen. Ja toisen, onnistuneen soiton hinta on mysteeri ilmeisesti puhelinlaskun tuloon asti, koska asiakaspalvelutilanteessa puhelun hinnan kysyminen sitten kuitenkin lopulta unohtui.

Niin, www.asiakaspalvelu.fi:ssähän voisi hoitaa asioita ilmaiseksi. Ei se silti tarkoita, että oleellinen tieto nettiä jostain syystä käyttämättömille pitäisi jättää kertomatta. Kun ei sitä edes siellä www.asiakaspalvelu.fi:ssäkään ole. Eikä tulematta jäänyttä lehteä voi oikein tiedustella minkään webilomakkeen kautta muutenkaan, jos haluaa vastauksen mielellään samana päivänä.

On sinänsä huvittavaa, että esimerkiksi Journalisti-lehti kirjoitti taannoin varsin vittuilevaan sävyyn jutun siitä, kuinka vaikea on netistä löytää lehtien nettisivuilta toimittajien sähköpostiosoitteita (niin kuin olisi sähköpostiosoitteita imuroivien spämmirobottien takia mitään järkeä sellaisia julkaista netissä, kun ne on usein kuitenkin siinä itse painotuotteessa toimittajan nimen alla jutussa tai apinalaatikossa), mutta ei viitsinyt mainita siitä kuinka huonossa jamassa lehtien itsensä apinalaatikot ovat muunkin kuin sähköpostiosoitteiden osalta.

Journalistin jutun kieroutunut ja ennakkoasenteellinen pointti oli, että lehdet eivät mukamas halua palautetta. Pitäisikö siis ymmärtää niin, että Sanoma Magazines ei halua asiakaspalvella? Onneksi ei sentään niinkään. Asiakaspalvelutilanne itse asiakaspalvelijan kanssa oli kuitenkin nimittäin erittäin miellyttävää, ja huomasipa palveluhenkilö aivan oma-aloitteisesti että tilaus kannattaisi muuttaa halvempaan vaihtoehtoon pidemmällä laskutusvälillä kuin mitä se nyt on. Osasipa myös kertoa, että jos jatkossa lehti jää taas tulematta, myös postiin voi olla yhteydessä. Mikäpä siinä, se on onneksi sentään pvm/mpm, ja aukioloajatkin saa edes sieltä netistä selville.

Uusi Akkari on tulossa jälkilähetyksenä ja muutama muu pitkään roikkunut tilausta koskeva asia saatiin hoidettua. Enää hirvittää vain puhelinlasku.

Minä olen Sampo, joka tuo vaurauden

Hih. Ajattelin, että en heti änkeä kokeilemaan Sammon uutta verkkopankkia, vaan kuten kaikessa uudessa, maltan hetken niin että pahimmat rypyt ja systeemin hikat on jo ehditty korjata. Odotin siis tähän keskiviikko-iltapäivään, niin ettei mitään kamalia ongelmia syntyisi.

Hah!

Toimi hetken. Kaatui. Ennen kaatumistaan ilmoitteli hauskoja juttuja kuten että sähköpostiosoite, johon ilmoitin haluavani e-laskuni on väärä. Ai? Mistä kohtaa? Vai ovatko "oikeat" sähköpostiosoitteet mahdollisesti vain päätteitä inet, kolumbus, welho (arvailen vain) tai muuta vastaavaa?

Onneksi en yrittänyt maksaa mitään.

Noh, vakavasti ottaen. Esimerkiksi Tietoja koneesta kirjoittaa sinänsä ihan kiinnostavasti Sammon käyttämän tekniikan ongelmakohdista, ja olen vähän itsekin tässä miettinyt, että jos ei systeemi suoranaisesti ole rikki, miksi se pitää vaihtaa täysin uuteen? Suurin riski kuitenkin on edelleen siinä koneen ja tuolin selkänojan välissä eikä ohjelmistoissa ennen tai nyt.

Niin tai näin, itse systeemi käyttöliittymältään vaikuttaa silti suhteellisen fiksulta. Tai ainakin paremmalta kuin entinen. Tosin ei niin paljon paremmalta etteikö takaraivossa hilluisi se ihmettelijä kailottamassa, että eikö näitä uudistuksia olisi vanhallakin systeemillä voinut toteuttaa.

Ja tärkein kuitenkin puuttuu edelleen: saldontarkistusmahdollisuus ilman avainkorttia. Olisko se muka tosiaan ollut niin vaikeata ja tietoturvatonta? Jos kerran tossa avainkorttiluvun kyselyruudussa osataan kertoa mulle milloin viimeksi käytin verkkopankkia ja kuinka hemmetin vähän mulla niitä turvalukuja kortilla on jäljellä, niin eikö vehjes perkele voisi armollisesti kertoa mulle myös tilini saldoa?

Ninja survive!

Kahjot ninjat! Ihan loistava! Alkoi pyöriä JIM-kanavalla aika vastikään. Oli kertynyt niitä jo kovalevylle pari, ennen kuin pääsi katseluun asti, ja hyvä niin, sillä ei tarvinnut tyytyä yhteen annokseen kerrallaan. Todella koukuttavaa hupia.

Japanilaisillahan on ties minkälaisia hulluja kisoja, joista aikaisemmin JIM-kanavalla on nähty jo Takeshi's Castlea. Kahjot ninjat nimestään huolimatta on kuitenkin aika vakavaa viihdettä - esterata on oikeasti vaativa ja edetessään todella sadistista kamaa, eikä ole yhtään epätavallista, että neliosaisessa kisassa kaikki skabaajat putoavat jo kakkosvaiheessa.

Kuten Takeshi's Castlessa myöskään Kahjoissa ninjoissa voitto ei ole homman suola. On itse asiassa jännää miten näissä jutuissa länsimaissa on vahva "pakko leipoa voittaja"-perinne, jos ei muuten niin katsojien takia, mutta Japanissa ei niinkään. Se on piristävää, koska se asettaa todellisen jännitysfiiliksen myös kotikatsomoon. Ei enää jännäile triviaalia "kukahan näistä hulluista voittaa", vaan ylipäätänsä sitä, että voittaako kukaan, jolloin kotikatsomokannustus on tasapuolista ja pettymys jokaisen epäonnistumisen kohdalla suloisen karvas. Varsinkin jos epäonnistuminen tapahtuu aivan esteradan lopussa, kotisohvan uumenista kantautuva myötäelämisen mouru kuuluu varmaan naapuriin asti.

Lisää tällaista!

And easter here again, time for the blind to see

Voi ärsytyksen ärsytys. Onhan tää nyt perkeleellinen pääsiäinen, että pitää oikein viettää sitä pääsiäistä. Kun intttternetttti on rikki.

Ongelma ei ole edes omassa palveluntarjoajassa, vaan palveluntarjoajalle yhteyksiä välittävässä Elisassa. Yhteydet ovat tässä vajaan viikon aikana olleet pydessä noin kaksi-kolme tuntia vuorokaudessa. Enimmäkseen yöllä.

No, eipähän tarvitse kiroilla sitä, ettei verkkopankki toimi Sammon uudistustoimien takia, kun ei toimi koko verkko.

Paskempi puoli netin toimimattomuudessa on oikeastaan, että koska jouduttiin vaihtamaan xbox, mitkään marketplacelta ostetut pelit eivät toimi uuden vehkeen kanssa ilman nettiyhteyttä. Tosin sen nettiyhteydenkään kanssa eivät toimi kuin profiililla, jolla ne on ostettu. Koska koneen vaihto oli ystävänpalvelus, en ole kauhean hanakasti asioiden korjaamisen eteen viitsinyt tahoja patistaa, mutta tämä yhteydettömyys on saanut kyllä toisiin ajatuksiin. Täytyy ilmeisesti tiistaina vähän ponnekkaasti mutta nöyrästi ajaa asiaa.

Toimii sentään 3g-verkko ja puhelin, joka on auttanut minut näkemään valon.

Olen nimittäin nettiaddiktion sijaispuhdetoimena tutustunut kirjojen lukemiseen kännykällä. Itse asiassa perin kätevää, vaikka perheen toinen aikuinen osapuoli nostelee kulmakarvojaan ja kuulostaa epäuskoiselta.

Olen niin pitkään kiroillut, että työmatkoille unohtuu aina ottaa joku kirja mukaan (puhumattakaan, että jaksaisi niitä käydä sieltä Akateemisesta kuikuamassa). Tai jos muistuu, niin se nuhjaantuu laukussa kun kannan sitä mukana seuraavat 2 kuukautta. Mutta nyt on aina jotain matkassa. Eikä mene paperback-parat mössöksi laukun pohjalla.

Olen tietysti joutunut nyt nielemään ylpeyteni ja luopumaan periaatteesta, että haluan omistaa kaikki kirjani hyllyssä räplättävinä. Mutta ehkä tämän kanssa voi elää. Pieni nettikatko näemmä murtaa kovemmankin muutosvastarinnan, kun pitää keksiä itselleen pseudotekemistä.

Word up

Olen tietoisesti jättänyt kansalaisjournalismi-kuumaperunan rauhaan ja lähinnä heittänyt pari lonkkaletkausta erinäisiin kommenttilaatikoihin. Silti nyt kun on juonut oluen, nauttinut lomasta, käynyt ulkomailla (kotimaassa?) ja muutenkin voinut hyvin, keskarin hämärtämässä mielessä jää pilkunnusintavaihde pörräämään päälle (sillä ihmisen ollessa liian tyytyväinen syntyy väkisinkin jotain ärsytyksen aihetta tasapainottamaan euforiaa).

Erinäisissä kommenttilaatikoissa, kirjoituksissa sun muissa on nyt jääty kiertämään kehää sen kysymyksen ympärillä, että "millä nimellä sitä pitää kutsua?" Onko kansalaisjournalismi hyvä laisinkaan? Mikä sen sellaisen määritelmä pitäisi olla? Entäs bloggaaja, pitäisikö siitä päästä eroon vai pitäisikö sitä sittenkin korostaa ja blaa blaa blaa blaa.

Naurattaisi, ellei jostain käsittämättömästä syystä vaivaisi. Jos se journalismi nyt on niin hirveä punainen vaate, mutta halutaan olla muutakin kuin häpeällisiä blogaajia (niin, siltä tuntuu joidenkin kommenteista, että blogaus on joku häpeällinen nimike kuten nisti ja hörhö), niin entäs sitten kansalaisjulkaiseminen?

Olen kansalainen ja julkaisen. Enimmäkseen viihteellistä sköntsää, joka on jopa laadutonta viihteeksi, mutta julkaisen silti. Valehtelisin, jos väittäisin, että eih, kirjoitan vain itselleni ja iih, ihanko tätä joku lukee. Totta hemmetissä julkaisen, totta hemmetissä on ihan kurkoa, jos se jollekulle kelpaa. Ja aivan erinomaista, jos siitä on jollekulle vielä joko a) hupia, b) hyötyä tai c) kumpaakin. Ja että välillä julkaisenkin. Syksyisin julkaisen urakalla, kun on oikea aihekin.

Vai tuleeko nyt kirjailijat kimppuun valittamaan, että etsä mitään julkaise kapinen tavis ja wannabe, se sana on varattu meille? Ja sitten paikalle saapuvat tiedehenkilöt mäkättämään kirjailijoille siitä mitä julkaiseminen oikeastaan on?

Ja sillä aikaa menen syömään taas muun muassa reseptijulkaisijana toimivan Maurelitan ohjeistamaa suklaapiirakkaa, jota modasin tällä kertaa M&M-karkeilla (pari kourallista suoraan taikinaan sekaan vain!)


---
(Edit 1:19)
Jotta en tekisi tänä yönä kiljoonaa erillistä entryä (tätä se poissaolo teettää) niin sanon vielä sanasen Arthur C. Clarkesta, josta olen viime vuosina jo ihmetellyt, että onko vielä hengissä, vai joko kupsahti.

Clarke ei ehkä ollut se ensimmäinen kirjailija, joka minut scifin poluille johdatteli, mutta kylläkin yksi niistä eniten vaikutteita jättäneistä. Klassikot kuten 2001 tai Rama ovat tietysti oma lukunsa, mutta luulen, että minulle rakkain Clarke on The City and the Stars. Idividualismin ylistyslaulua, johtolankojen seuraamista, romanttista totuuden etsintää, kaikkea mitä vajaa kymmenvuotias vastarannankiiski tarvitsee.

Luonnollisesti olen myös käynyt läpi pakollisen Ayn Rand -kauteni ja kuuntelen Rushia edelleen, mutta siitäkin huolimatta The City and the Stars on edelleen hieno eikä yhtään korni, ja toivon mukaan jälkikasvukin löytää sen muutaman vuoden päästä, kunhan päästään muumeista ja Risto Räppääjistä vähän etiäpäin.

Clarke on myös jättänyt minulle lapsesta saakka haaveen haluta päivieni päätteeksi David  Bowmaniksi.  Ja kun Clarkea on lukenut vähän enemmän, tulee vähän sellainen fiilis, että jostain samantapaisesta on Clarke itsekin saattanut haaveilla. Olisi mukava ajatella, että mies on tällä hetkellä nuuskimassa itselleen kiinnostavinta osaa tätä tai jotain toista universumia. Olisi sen ansainnut.

Du gamla du fria

Tulipahan sitten taas Tukholmassa käytyä. Pikakeikka jälleen kerran, vaikka viime syksynä manailinkin päivän lyhyyttä ja toivoin voivani seuraavalla kerralla olla yön, jotta ehtisi tehdäkin jotain. No tulipa kuitenkin sitten tällaisella lähes 15 vuoden viiveellä koeajettua Siljan "musiikkipaateista" se Symphony.

Plussaa: promenadi, avaruus, ei niin perinteinen laivojen kansirakenne (esim. verrattuna Vikingeihin ja Tallinkeihin), promenadihyttien vaatekaappi johon oikeasti sai mahdutettuakin asioita, ystävällinen palvelu, loistava penskojen leikkihuone.

Miinusta: hyvä ruoka mutta kurja valikoima.

Valikoiman kurjuudella tarkoitan lähinnä sitä, että kaiken maailma ylikalliita teemaravintoloita kyllä on buffetin lisäksi yllin kyllin, mutta Vikingiin tottunut matkailija jäi kaipaamaan lounaskahvilaa, josta saa kolmioleivän lisäksi myös sen arkisen lämpimän safkan tyyliin lihapullat. Kahvila kyllä oli, mutta se oli ihan puhtaasti kylmätavaraa. Ja sanalla sanoen, siinä vasta ankea kahvila olikin: kaksi erilaista leivosta/kakkupalaa ja pari erilaista pullaa tai viineriä. Eikä ilmeisesti kolmioleipien tilaaja ole tiennyt, että maailmassa on muitakin sortteja kuin tonnikala. Ei tässä nyt mitään Fazerin konditoriaa kaivata, mutta siis kermakakkua, mustikkapiirakkaa, korvapuusteja ja känttyä viineriä? Sinänsä hupaisaa, että laivan muut paikat ovat suhteellisen tasokkaita, mutta kahvila häviää Myllypuron shellille.

Joku saattaa ehkä kyseenalaistaa lounaskahvilavalitukseni köyhän länkytyksenä, mutta ei kyse ole aivan siitäkään. Buffetissa syöminen vaatii kunnon nälän ja hienostelupaikat ovat pidemmän päälle turhankin fiinejä. Ensimmäinen ristelyilta menee helposti herkuttelussa pitkän kaavan mukaan, mutta jälkimmäisenä iltana on kaupungissa porsastelun jälkeen vatsanpohjassa kyllä reikä patonkia isommalle ruualle, mutta kuitenkin siansorkkia arkisemmalle annokselle. Sellaista ei lapsiperhe Siljan paatilla yhdestä paikasta oikein saanut, vaan olisi pitänyt jakautua useaan eri puljuun sen mukaan mitä kukakin jaksaa. Eikä kunnon jälkiruokaa saanut siis edes kahvilasta.

Mitä Tukholmaan itseensä tulee, niin siellä se armas synnyinkaupukini taas möllötti as usual. Kylmänä ja lumisateisena tällä kertaa. Säästä ei tosin juuri mitään nähty, sillä vietettiin Tekniikan museossa koko päivä. Hieno paikka, pakko sanoa. Pysyvissä perusnäyttelyissä oli niin ilmailun, avaruusmatkailun, maakulkuneuvojen kuin voimaloiden historiaa varsin kattavasti. Ja kaivostointa ja metallin käyttö ja ja ja ja.... Ajan jo käydessä vähiin löysimme vielä ylemistä kerroksista viestinnän historiakattauksen puhelimista televisioihin ja tietokoneiden aikakauteen. Kepeästi siellä olisi viettänyt parikin päivää. Jalat olivat tosin yhden päivän jälkeen jo aivan maksat.

Ja hyvä että tuo peruskama oli niin hienoa, sillä päälimmäisin houkutin, ruotsalainen pelaamisen historiikki oli aivan hanurista, ja ilman museon yleistä erinomaisuutta visiitti olisi ollut pettymys. Ruotsalaisuutta pelinäyttelyssä ei ollut oikeastaan lainkaan, historiikkia yhtä vähän. Pikemminkin Guitar Heron, Wiin ja shootereiden mainostusta kankealla tekosyyllä. Seassa pari vanhaa NES:iä ja Commodore-tuotetta. Blaah.

Mutta kyllä nämä Tukholman täsmäkäynnit saisivat nyt luvan riittää. Jo pelkkä pikapiipahdus keskustassa Burger Kingissä (piru, Starbucks ja Burger King Suomeen!!!!!!!!) herätti sisäisen marinan siitä, että kyllä siellä nyt mielellään pitkästä aikaa päivän jo pelkästään dallailisi ympäriinsä sen lisäksi, että oikeasti käy jossain. Kun saavuimme bussilla takaisin museolta Sergelin torin kupeeseen ja suuntasimme kohti T-centralenia, jalat olisivat mielellään väsyneisyydestään huolimatta kantaneet minua Drottninggatania pitkin palloilemaan.

Eli seuraavan kerran kun alan täällä mietiskellä jotain risteilyä, niin viitsisittekö läväyttää verbaalisella kämmenellä takaraivooni ja muistuttaa, että yö maissa on pakko, muu on tuhluuta.

Ennen oli laivat puuta

Okei, alan hiljaksiin ymmärtää miksi nämä Silja Linen Ruotsin paattien risteilyhinnat ovat normaalisti niin paljon Vikingiä kalliimmat. Johan näissäkin paateissa alkaa ikä näkyä, mutta puitteet ovat silti jotain aivan muuta kuin punaisten laivojen ruumisarkuissa. Vielä kun valitsee hiljaisen arkipäivän, tilan tuntu on oikein mukava. Kelluva Itäkeskus, kyllä, eikä aivan halveksittavassa mielessä.

Nuorempana muuten ei tullut mieleenkään että menisi risteilylle arkena, koska eihän silloin tapahdu mitään, on tyhjää ja laivoilla on pelkkiä mummoja ja lapsiperheitä. Nyt näin vanhempana arkilähtö on aivan ässä, koska mitään ei tapahdu, on tyhjää ja täällä on vain mummoja ja lapsiperheitä.

You ain't nothin' but a hound dog

Sankarit Nuutti ja viikonloppuvieraansa Sepe

Det gör ont

Ruotsissa sitten valittiin viisuedustajaksi Charlotte Perelli, myös koko kansainvälisen höskän kertaalleen 1990-luvun lopussa voittanut täti. Biisi oli sitä ruotsalaista perushuttua, jota ne lähettävät aina kun ei ole mitään kiinnostavaa tarjolla (klikatkaa vain omalla vastuulla). Eli siis yhdeksän kertaa kymmenestä. Siltikin ne lähes aina pärjää sietämättömän hyvin (Carola perkele). Salaisuus piillee osaksi maan aiemman menestyksen tuomassa itsevarmuudessa. Ja toisinaan aivan härskissä esillepanossa.

Sama itsevarmuus näkyy myös yleisessä osallistujien tasossa. Kaikki osaavat poikkeuksetta laulaa, esiintyä ja kosiskella yleisöä. Asialle kaikessa tekopirteydessään ja laskelmoinnissa voisi sinänsä olla helppo hymähtää, mutta ammattitaitoa ei voi ohittaa olankohautuksella. Ruotsalaisiin verrattuna suomalaiset "pitkän linjan ammattilaisetkin" ovat lähes poikkeuksetta nukkavieruja harrastelijoita, joista vain harva ylipäätänsä edes osaa laulaa, esiintymisestä nyt puhumattakaan.

Sanottiinpa Teräsbetonin poikien käytöksestä mitä tahansa (Suomen karsintafinaalin pressitilaisuuden sikailu lienee lehdistössä jokseenkin liioiteltu), niin asenne on heillä suhteellisen oikea. Pelkkä osaaminen ei hinttipoikien ja silikonitissien seassa riitä. Ruotsin kaltaisten, vasemmalla pikkurillilläänkin 99% suomalaisia ammattilaisia paremmin edustavien viisujyrien seassa on osattava osoittaa myös aimo annos röyhkeyttä ja pöyhkeyttä kuitenkaan vetämättä hommaa överiksi niin kuin Islannin Silvia Night pari vuotta sitten - vitsi oli liian karkea mennäkseen läpi.

Kaiken järjen mukaan pelkän biisin ja tädin itsensä muovisuuden perusteella Perellin kuuluisi hävitä Teräsbetonille 6-0. Aika monet muiden maiden osallistujabiisit jo kuulleena uskallan todeta, että kaiken perushutun ja laulavien kalkkunoiden seassa Teräsbetoni on jokeri, jolle voi käydä miten vain, vaakakuppi voi heilahtaa aivan kumpaan suuntaan vain.

Eikä se muuten ole huono asia, se nimittäin tekee ainakin osallistumisesta kiinnostavaa. Pakko ihmetellä onko viisuhulluilla ruotsalaisilla oikeasti kovin paljon jännäämisen iloa silloin kun lähettävät kisoihin jotain, joka on niin laskelmoitua ja varman päälle vetoa kuin jälleen tänäkin vuonna.

Mitä ruotsalaisten viisuhulluuteen sinänsä tulee, niin FST5 teki tänä vuonna kulttuuriteon ja lähetti Ruotsin finaalin suorana. Toivottavasti moni älysi katsoa ja verrata sitä hulabaloota suomalaisiin karvahattuskaboihin. Ei meillä mitään megabileitä tarvitsisi järjestää, mutta oikeasti voisko sieltä YLE:n johdosta lukita viisukauden ajaksi kellariin kaikki ne päättäjät joiden mielestä viisuohjelma ei saa olla viihdyttävä?

Ruotsin viisumeiningeistä kannattaisi panna merkille asiat kuten Show isolla ässällä, paikallaan polkemattomuus ja turhan osallistujien kanssa löpisemisen minimointi. Varsinkin viimeksi mainittu kannattaisi ottaa vakavasti. Pieni asia, jonka opettelu ei edes maksa mitään. On jotenkin outoa, että Suomen kv-skaboissa homma osattiin suorastaan käsittämättömän hyvin, mutta yhtäkkiä kaikki opit oli tänä keväänä jo unohdettu.

Freedom

Kello on viisi. Olen vapaa! VAPAA VAPAA VAPAA!

Vapaa seuraavat 11 päivää. Estotonta röhnötystä, rietasta lorvailua.

Laivalle. Vieraita. Kaikkea mitä ei muka normaalisti muuten ehdi.

Ennen kello viittä ehtikin jo ärsyttää kaikki. Ihan kaikki. Pienimmätkin asiat. Päänsärky. Hartioiden jumitus. Alaisten kädettömyys ja omavaltaisuus väärissä asioissa. Taksikeskuksen automaattivastauksen väärä ruotsin kielen painotus (vittu se on SAM-talet eikä sam-TALET). Se, ettei saa punkkupulloa auki viimeisiä sivuja työstäessä.

Mutta nyt. Nyt on autuas hiprakka. Ja autuas kotiin pääsy ja vapaus. Nyt rakastan kaikkia. Teitäkin. varsinkin teitä.

Yub nub, eee chop yub nub

Niin, tiesinhän mä, että Soul Calibur IV:ssä on ns. pellehahmoja. Mutta että Yoda? Ja Vielä Darth Vaderkin.

Soitteleekohan George Lucas päivittäin maailman puhelinluetteloita läpi kauppaamassa yhteistyötä?

- Moi, George täällä, mitens ois yhteistyö.... no mites toi Jar-Jar B... Ai no Ewokit s.... No hei olen hyvällä päällä, saatte Yodan, jos saan 50 pross.... No helvetti pannaan se Vader siihen kaveriksi, mutta siitä hyvästä annat mulle viiden sun parhaimman rahoittajan puhelinnumerot. Ja siskos numeron kans. Ja kutsut mua isäksi. Helvetti mähän olen sun isäsi!

Oh shit

Pääsiäissunnuntaina alkaa Subilla Ari "Paska" Peltosen sarja Paska reissu. Siinä Ari kiertää suomalaisissa persläpikaupungeissa ja -kunnissa esittelemässä ns. todellista Suomea. Niinpä, eivät kaikki asu idyllisessä Itä-Helsingissä.

Mutta matka alkaa Kouvolasta. Kouvolako persläpi? Loukkaantuisin, ellen ihailisi Aria kaukaa ja arvostaisi varsinkin hänen takapuolesta revenneiden farkkujensa paljastamaa kalsarimakuaan.

No, totuuden nimissä, Kouvola on varmaan persläpi monelle. Omakin aviosukulaiseni on kai jollain tapaa ollut kovin mielissään muuttaessaan sieltä aikoinaan Helsinkiin opiskelemaan ja nauttimaan Orion-leffateatterin opintotukibudjetille ystävällisestä elokuvatarjonnasta.

Minulle Kouvola on kuitenkin eksoottinen, miellyttävä ja hyvällä tahalla rauhallinen paikka. Vietin tosin lapsuuteni Turussa, mikä selittää varmastikin erinäisiä asioita omalaatuisista mielihaluistani.

Vakavasti ottaen, jokaisessa paikassa on myös hyvät puolensa, ja se on Peltosenkin sarjan pohjimmainen hyväsydäminen (onhan?) ajatus - esitellä niitä sikolätin skeidaläjien seassa himmeästi hohtavia helmiä.

Sarjassamme "pakko katsoa". Jo niiden kalsareidenkin takia.

Hän hymyilee kuin lapsi

Ai kauheeta, lääkitys, lääkitys nyt heti!

Tässä kun kevään mittaan on katsellut kollegaa, joka alkaa söpösti pyöristyä ja jää kuukauden päästä äityslomalle, niin iski yhtäkkiä aivan hirveä mahakateus! Jos miesten peniskateus on huolestuttavaa, niin synnyttäneiden naisten mahakateus se vasta onkin psykologin paikka.

Rupesin miettimään ja muistelemaan, että ai kun oli kivaa maata Jabbana sohvalla sisäisen jalkapallomatsin temmellyskenttänä. Ja voi kun oli hupaisaa sekin ja tääkin ja tuokin asia (joo, se oli helppo ja hieno raskaus silloin se).

Älkää nyt helvetti väittäkö että joku kello tikittää. Mä olen edelleenkin liian nuori vanhemmaksi ja liian vanha äidiksi, eikö korvienväli ota sitä nyt jo tajutakseen, hä?

Pitää varmaan mennä kotiin Lost-pelin ääreen leikkimään teiniä.

Pulu

Toisinaan harmittaa, että bussi on ajoissa. Näin tänään, vaikka taivaalta tuli inhaa nöyhtää ja tuuli päin naamaa.

Odottaessani Hakaniemessä bussia, hieman kauempana pitkään seissyt koirankusettaja tuli naama loistaen bussipysäkille. Taivaalta oli hyökännyt haukka pulun kimppuun. Ja siinä se sitä pulupoloa sitten jäysti kitusiinsa. Hieno on tuollainen peto.

Ihastelimme täysin pelotta ja katseista välittämättä ruokailevaa taivastorpedoa ja olin siinä vihdoinkin tilanteen hienouden tajuttuani kaivelemassa kameraa. Ja juuri silloin se halvatun bussi tuli. Ajallaan. Kerrankin. Piru.

Se mikä tällaisissa asioissa on hauskaa - sen lisäksi että on hienoa nähdä tuollainen siivekäs noin läheltä - on se, miten toisilleen tuntemattomat ihmiset ottavat innokkaasti kontaktia silloin kun on jotain jännää tekeillä. Niin kuin tuo koirankusettaja, nuori mies, leveä hymy naamallaan.

Toivottavasti joku sai ruokailijasta kuvan.

Pieni punatukkainen tyttö

Haircuttia, haircuttia, melkein oikeaa aitoa haircuttia (jos keittiösakset lasketaan)!

Mulla on uusi pää. Kyllästyin blondeiluun ja hankin tekoälyn.

Suosittelen muuten välillä ajanvietteeksi rohkeaa väreillä leikkimistä (kevytsävyillä, jos ei pokka kestä), lopputulos voi olla mielenkiintoinen. Kuten esimerkiksi mitä saadaan, kun yhdistetään L'Orealin Recital Preference sävy 5.3 Virginie (vaaleanruskea kulta) ja vaalea saman merkin sävy 8.34 Florence? Saadan väri, joka oli eilen keskiruskea ja tänään reippaasti punertava ruskea. Väri kuin väri näemmä "kypsyy" vuorokaudessa jonkin verran.

Ei sen puoleen, ihan siisti, eikä aivan suoraan värikartasta. Ja ilmeisesti suht luonnollinenkin, kun ei kukaan mummeli bussissa edes tuijottanut. Kahjokodin pysäkiltä tulevat kahjot toki tuijottaa aina.

Väittävät että blondeilla on hauskempaa, mutta emmä jaksanut sitä kuin viisi vuotta (höpöhöpö, enhän mä kestänyt edes neljää vuotta, kun tarkemmin lasken). Punapäänä kevyesti sitä edeltävät 15 vuotta. Blondeilla on ehkä hauskempaa, mutta punapäillä tuhmempaa. Which was nice.

(Edittinä kuva paikalleen, ei se nyt niin ooh aah erilainen ole)

Love

Olen aina vähän naureskellut musiikin uudelleenjulkaisulle kaiken maailman superduper-monikanavamuodossa. Lähinnä olen ollut sillä kannalla, että vain dorka maksaa uudestaan levystä joka sillä jo on vain saadakseen jotain monikanavapörinää.

Enpä naura enää.

Cirque du Soleilin Beatles-henkisen spektaakkelin teosta kertovan dokkarin innoittamana otin kontaktia Love-levyyn 5.1-hengessä. Minä, joka en elämäni aikana ole Beatlesista edes juuri piitannut paitsi George Harrisonin tuotosten osalta, koin suuren ahaa-elämyksen. Sekä musiikillisesti että esitystavallisesti.

Rupesinkin miettimään, että miksi ihmeessä levy-yhtiöt julkaisevat lähinnä vanhaa jo useaan otteeseen julkaistua kamaa multikanavaversioina - eli lähinnä vain kuriositeetteja friikeille. Miksi ne eivät tee sitä automaagisesti jokaisesta uudesta levystä? Olisiko se iso ongelma ja vaiva?

Kun tarkastelen omaakin musiikin kulutustani, niin siitä on tullut yhä enemmän todellakin vain kulutusta - ämppäreinä pipodiskossa tai tietokoneelta taustahuminaksi ja seuraksi. Harvemmin enää istun oikein alas ja kuuntelen musiikkia omana ohjelmanumeronaan. Mutta nyt istuin. Pitkään ja hartaasti. Musiikki oli pitkästä aikaa kokonaisvaltainen kokemus.

Jos monikanavamusiikki yleistyisi, olisiko mahdollista että levymyyntikin nousisi taas nousuun, tai ainakin saisi syöksykierteen tasattua? Monikanavalevylle eivät pipodiskot ja niitä ruokkivat itunesit sun muut musiikkilataamot pärjää.




Tai ehkä olen vain nyt niin täynnä Rakkautta, että ajattelen taas turhan idealistisesti. Kun miettii millaisilla räkäklimppinappikuulokkeilla ja pahvilaatikoilla teinit musiikkiaan kuuntelevat, niin eihän ne varmaan edes huomaisi jos niille ne britneyspearsit myisi 64-kiloisina monofileinä.

On kunnia ja miehuullisuus suorittaa velvollisuus

Teräsbetoni onnistuneesti äänestetty Belgradiin. Hyvä näin. Oikein hyvä näin. Ja mukavaa että viisufaneilla oli järkeä antaa Mikael Konttiselle lohdutuspalkinto. Konttinen on seuraava Sillanpää. Tai oikeastaan, Kerkko voisi vähän sävellellä Sillanpäällekin juttuja.

Mutta perkele mitä rahastusta. Ensin piti ihan yleisen henkilökohtaisen ammattitaidon kunnioituksen takia kannustaa Vuokko finaaliin. Sitten piti äänestää Teräsbetoni kolmen sakkiin. Ja sitten vielä kerran äänestää Teräsbetoni Belgradiin. Rahaa paloi. Mutta oliko muka vaihtoehtoa - joka leikkiin lähtee se leikin kestäköön.

Käyttäisivät nyt Ylellä edes ne rahat sen parhaimman mahdollisen SD-kuvan tuotantoon, sen sijaan että pakottavat katsomaan normaaliakin rähjäisempää kuvaa, jossa pakkausartefaktit ja juovat vellovat jopa paikallaan seisovien ihmisten päällä ja vaatteissa. Ei saatana sentään. Hirttäkää Jungner munistaan. Vai ykskö niitä nykyään vain on?

Olisiko mitenkään mahdollista, että Ylen seuraava pomo (mielellään pian) olisi kerrankin ihminen, joka olisi nörtti sanan hyvässä merkityksessä?