You're so like the lady with the mystic smile

Rakastan Jamiea ja Adamia. Ja diggaan kyllä Nvidiastakin yli ATI:n.





Adam and Jamie unveiled a 1100 barrel paintball gun and—in an instant—painted a pretty convincing (if slightly drippy) Mona Lisa.

[Via]

Ylös, alas vuoristorataa

Kesä lähenee loppuaan, minkä takia piti äkkiä käydä edes Linnanmäellä, Särkänniemi taisi nyt tältä vuodelta vähän jäädä.

Koska sää oli kaikkea muuta kuin toivottu, eli tämän kesän normaalista kulusta poiketen kesäinen ja lämmin, liian moni muukin oli saanut päähänsä vaeltaa mäelle huvittelemaan. Lievästi kylmän puoleinen, ehkä jopa pikkuripsivä sää olisi ollut optimaalinen. Hakaniemestä hyppäsimme kolmosen ratamatoon, joka oli myöskin tupaten täynnä huvittelemaan matkaajia, ja sulamiskuolema oli lähellä. Jokseenkin piti ihmetellä miten erään blogaavan pariskunnan turkulaisempi puolisko kykeni samaisessa ratikassa tyynenä istuskelemaan nahkatakki niskassaan. Mies ei joko hikoile mistään, tai sillä on tosi hyvä puuteri.

Väkeä siis riitti, ja siihen Lintsin uuteen härveliin, Salamaan, oli siis aivan liian pitkä jono, ja se sai jäädä ensi vuoteen. Noh, täähän on ihan hyvä systeemi, kävin nimittäin tänään ensimmäistä kertaa siinä viime vuoden uutuudessa, eli Kirnussa. Viime vuonna olisi tosin käyntikertojen puolesta tilaisuuksia ollut kai parikin, mutta kun sillä rakkineella oli koko ajan maa jäässä tai kärsä kipeenä. No, tänä vuonna se lienee toiminut hyvin, ja jonokin oli siedettävä. Ihan kivahan se oli, mutta tokikin aivan liian lyhyt. Samasta taudista tosin kärsivät kaikki Lintsin kokoisen tilkun ratalaitteet, minkä kanssa on vain pakko elää, kun ei se alue oikein siitä kykene leviämään oikein mitenkään ellei aleta panna Alppipuistoa sileäksi.

Lapsi elää aika hupaisaa vaihetta tällä hetkellä. Seitsenvuotias ei enää oikein pikkulasten laitteista innostu, mutta vaikka isot hurjasteluvehkeet selvästi kiinnostavatkin, pupu menee helposti pöksyyn. Ensin alkuun touhu oli mennä ihan turhaksi samoiluksi, kun joka laitteen kohdalla poika ilmoittaa, ettei halua mennä siihen eikä tuohon. Lapsen ehdoillahan perheen kanssa Lintsille toki mennään, mutta jossain vaiheessa homma ryhtyy aikuista hermostuttamaan. Varsinkin kun äiti huomaa käyneensä useammassa laitteessa kuin lapsi, joka haluaa vain Vekkulaan.

Mutta Vuoristorata, se ei ole pelkkä Lintsin signatuuri ja huvittelukulttuurihistoriallinen monumentti, vaan edelleenkin monen pikkupojan portti nuoruudenhurjasteluihin. Vaikka putkirakennehirviöt lasta pelottivatkin, perinteiseen puuvuoristorataan piti yllättäen päästä. Ja kun se oli jälleen käyty ja hyväksi todettu, padot aukesivat. Nopeassa tahdissa piti jonotella Tulireki ja Vonkaputous, ja Linnunratakin kelpasi. Pelkäämisestä ei tietoakaan. Viime kesänä Särkänniemen Korkkiruuvissa monta kertaa käynyt ja toissa talvena EuroDisneyn rokkivuoristoradassa kahdesti matkannut penska oli jälleen hurjapäinen itsensä.

Vuoristoradoissa lieneekin joidenkin pikkuihmisten silmään optinen harha: moni putkirakenteinen vauhtirata näyttää hurjemmalta kuin onkaan, koska rata on täysin esillä ja "tyhjän päällä". Perinteinen puuvuoristorata sen sijaan kätkee itsensä puurakennelmiensa huippujen ja laaksojen lomaan ja antaa itsestään järkälemäisen, tukevan, ei tyhjän päälllä menevän vaikutelman, vaikka kestävyyttä ei olisi yhtään sen enempää kuin putkirakennerimpulassakaan. Tulireki olikin Vuoristoradan jälkeen pojan mielestä lopulta aivan liian lyhyt ja ei ollenkaan pelottava.

Eli oikeastaan ihan hyvä päivä. Ruoka tosin tuntuu olevan vuosi vuodelta koko ajan huonompaa ja kalliimpaa. Nykyään ei saa makkaperunoihinsa enää edes majoneesia. Edes rahalla. Myös pikkaisen häiritsee koko se meininki, että ruokakojut on kaikki standardoitu myymään samaa kamaa. Ei siitä ole montakaan vuotta, kun yksi myi esim. makkaratuotteita, toinen hampurilaistuotteita kolmas jotain muuta. Roskaruoka on mielestäni ihan yhtä oleellinen huvipuistoelementti kuin ne laitteetkin, ja tuntuu hieman platkulta, että kojuja on enää turha kierrellä omia mieltymyksiään makustellen. Ei valikoimaeroja, ei lisuke-eroja, hemmetin tylsää. Tietenkin voi aina valita jonkun niistä ns. ravintoloista, mutta se ei ole sama asia, koska se ei tyydytä niitä napostelumieltymyksiä, mitä varten pystärikojut ovat.

Laitepuolelta pitää lisäksi ihmetellä kahta asiaa:
1) Vonkaputoukseen päästetään vaahtosammuttimen kokoisia penskoja, mutta turvajärjestelyt eivät ole sen mukaiset. Selkänojat ovat matalat, eikä niiden yläreunoissa ole minkäänlaisia pehmusteita. Kun laite nytkähtää liikkeelle, täysikasvuisen takaraivon takana on ilmaa - mutta vaahtosammutin lyö takaraivonsa kipeästi selkänojan yläreunaan. Nytkähdys ei ole mikään pieni, joten tärskykin voi olla kova. Ihmetyttää pehmusteen puute, jos kerran vähän pienemmätkin mukaan pääsevät.
2) Taikasirkuksen gondolien ohjelmointi on vuodesta toiseen itsepintaisesti poskellaan. Suurin osa matkasta mennään niin, että pääasiallista katseltavaa joutuu kaulaansa kurkotellen kuikuamaan jommasta kummasta gondolin reunasta kun vaunun pääsuunta on kääntyneenä vähäpätöisiin pikkudetaljeihin. Vaunuissa on muka olevinaan jotkut liiketunnistimet. Ja kattia kanssa. Vaikka kuinka kurottelisi ja kääntyilisi, niin vaunu menee aina samalla tavalla. Olen ihmetellyt tätä parina aikaisempanakin vuotena jättämällä muun muassa palautetta, mutta ilmeisesti lienen sitten ainoa jota asia häiritsee, koska meininki on sama vuodesta toiseen.

Lintsi pitää kuitenkin pintansa vuodesta toiseen jollain kummallisella tavalla, vaikka itse koenkin sen monilta osin huomattavasti huonompana ja... geneerisempänä (!) kuin esimerkiksi Tampereen Särkänniemen - Lintsin missaaminen ei olisi tänä vuonna harmittanut, mutta Särkänniemen siirtyminen ensi vuoteen jopa hieman ketuttaa. Mutta kaipa tuo jälkikasvu tuossa puhaltaa uutta jaksaatia korvienväliseen lukinseittiviidakkooni sen verran, että hyvällä mielellä tuolta aina kotiin tulee.

Tosin jälleen on kova tarve käydä tarkistelemassa joko Pariisin Disneylandin talvikauden hinnasto ja Blue1:n helmikuun reitit on lyöty lukkoon. Ja kas, onhan ne. On aika kaivaa esiin taskulaskin...

Tähdenlento

Yhdysvaltain käsikirjoittajien lakko teki paljon tuhoa ja tappoi hyviäkin uusia sarjoja ennen kuin ne pääsivät edes vaipoistaan. Kotimaisia kanavia parjattiin muun muassa siitä että kauheasti tuulettelivat uusilla sarjoilla, jotka olivat tynkiä 8-11 jakson pakkauksia.

On totta, että Cashmere Mafia tai Naistenmiehet eivät ole kovinkaan mistään kotoisin, ensimmäinen oli Sinkkuelämää-ripoff, jälkimmäinen lähinnä brittiläisen Kypsymättömät-sarjan jenkkilämmittely. Mutta noin yleisesti ottaen onko sarja aina huono tai B-luokka, jos se ei selviä Yhdysvaltojen raa'assa sarjakilpailussa ensimmäiseltä kaudeltaan eteenpäin?

Alan suuremmassa määrin tulla siihen tulokseen, että joskus on konsepteja jotka voivat suorastaan hyvin siitä, että loppu tulee ensimmäisen kauden lopussa - ja että tekijät tietävät sen edes jokseenkin ajoissa. Sarjasta voi nimittäin tulla parempi kuin mitä se olisi ikinä ollut pitempänä, hamaan tuntemattomaan tulevaisuuteen jatkuvana virityksenä.

Esimerkiksi West Wing oli toki pitkään hyvä, mutta jossain kolmannen kauden jälkeen homma alkoi tuntua venytetyltä. Verbaalinen tennis piti toki kutinsa koko ajan, mutta ei enää pidemmän päälle jaksanut kiinnostaa. Tai joku Teho-osasto, mitä sitä nyt on tullut? 15 kautta tms? Mielenkiintoni alkoi rakoilla pahasti jo aikoihin, jolloin Carter taisteli addiktionsa kanssa. On muitakin, esimerkiksi ihan pikkaisen ihmettelen heitä, jotka jaksavat katsoa sinänsä ihan hyvää Sydämen asialla -brittisarjaa, mutta että mitä yli 16 kautta tai jotain. Juu ei, vaikka ihmiset vaihtuvat siinä kuten Tehiksessäkin.

Kun hyvä tiimi lopulta tajuaa lopun tulleen (joko pakotettuna tai omasta tahdostaan) se tekee yleensä sarjalle aivan suunnattoman hienoja asioita. Buffy vampyyrintappajan viimeisen kauden loppupuoli oli timanttikamaa. Tiimille järkytyksenä tullut tieto Angel-sarjan kesken lopettamisesta kanavoitiin viimeisiin jaksoihin tavalla, joka teki oikeutta myös katsojalle. Lost parani heti, kun saivat aikaiseksi lopullisen aikataulun jatkon loppukausille ja päätökselle. 24-sarja toimii suhteellisen hyvin koko ajan, koska kaudet tehdään omiksi tarinoikseen koko ajan.

Entäs sitten ne yksikautiset? Firefly. Ensin harmitti, että lopetettiin yhteen kauteen. Sitten piti tulla siihen tulokseen, että parempi niin. Serenity-leffa sitoi langat. Tällä hetkellä kelailen kovalevyn uumenista kevään ja kesän mittaan tulleita Studio 60 on the Sunset Stripin jaksoja, ja ilakoin nyt jo siitä, että sarja ei ehdi uuvahtaa, koska se kestää vain sen kauden ja menee siis loppua kohden vielä hullummaksi ja paremmaksi, koska Sorkin ja kumppanit saivat käsittääkseni suhteellisen ajoissa tietää että kausi kannattaa päättää sopivasti, sillä jatkosta ei ole kovinkaan paljon toivoa.

Vaikka aika kultaa muistot, niin lapsuuden lemmikeistäni esimerkiksi alkuperäinen Taisteluplaneetta Galactica eli vain yhden kauden. Tales of the Gold Monkey oli vain kauden. Kuten myös Bring 'em Back Alive. Uudesta Galacticasta pidän hyvänä asiana, että homma loppuu neljänteen kauteen. Se on ollut kovaa kamaa, mutta niin monimutkaista, että lässähdyksen uhka on päällä koko ajan.

On toki olemassa käsite minisarja. Mutta yleensä ne ovat vähän turhankin lyhyitä. Kun tyypit ovat hyviä ja käsis jees, niin katson kyllä mielelläni sen 22-25 jaksoa aivan intopiukeena, vaikka ilo sitten loppuisikin siihen.

Palatakseni vielä hetkiseksi siihen Studio 60:een. On toki yksi syy, miksi todella harmittaa ettei homma jatkunut: Matthew Perry. Jokaisella entisellä Frendit-staralla on Frendit-stigma, jopa Anistonilla. Studio 60 antoi Perrylle hienon mahdollisuuden osoittaa olevansa muutakin kuin Chandler Bing (Bing!), ja siihen mies on totisesti kyennyt. Lisäksi yhteispeli West Wingistä tutun Bradley Whitfordin kanssa toimii kuin se kuluneen proverbiaalinen junan vessa. Eli siis sarjan ei olisi pitänyt jatkua minun takiani, vaan näyttelijöiden - miten epäitsekästä. :-)

Dirty Window

Äitini on vannoutunut mac-käyttäjä ja oli salaa todella mielissään, kun lampunjalka-maccinsa virtalähde kosahti toissapäivnä ja täti sai tekosyyn ostaa uuden iMacin. Mahtaneeko nukkua ensi yönä uudella lelulla leikkimiseltään.

Symppaan leluillaleikkimisintoa, mutta lievästi vieroksun fanaattista käyttöjärjestelmäuskovaisuutta, joka tuntuu olevan suurinta nimenomaan ns. vaihtoehtoisten käyttäjien kuten macistien ja linux-virittelijöiden keskuudessa.

Aina välillä tulee ilolla antauduttua käyttissotaan ystäväpiirin kanssa, johon kuuluu mukavasti useita eri käyttäjäkuntia. Heissäkin macin nimeen vannojat ovat yleensä ne eniten nokkaansa pitkin muiden käyttisongelmia katsovat. Kun jonkun wintoosa kanittaa, voi olla varma siitä, että tilannetta vittuiluun ei koskaan jätetä käyttämättä. Hyvässä hengessä toki, mutta kuitenkin.

Itselläni on töissä vierekkäin sekä windows-pc että mac. Monen vuoden rinnakkainkäytön perusteella on todettava, että kummassakin on puolensa eikä mac ole mikään über-kone. Toimiva xp-ympäristö macin kaverina redusoi loppukäyttäjän näkökulmasta erot aika pieniin, usein pelkästään ohjelmistojen versioeroihin rajattaviin poikkeamiin. Esimerkiksi jotkut Adoben tuotteista toimivat fiksummin ja jouhevammin macissa, toisaalta Officea en käyttäisi macilla vaikka kirveellä uhattaisi.

En sinänsä väitä ettenkö ottaisi OS X:ää jos sen saisi 400-500 euron halpa-pc-rautaan, mutta en suoranaisesti koe suurta tappiota siitä, että 400-500 euron halpis-pc:n kanssa ei saa kuin sen Windowsin. Varsinkin kun olen pelaaja ja macille saa vain murto-osan pc:lle saatavista peleistä. Ja halvinkin pelaamiseen kelpaava mac maksaa kaksi kertaa sen kuin halvin pelaamiseen kelpaava windows-kone.

Mutta joku raja se kaiken sulattavana käyttisten multikulturalismin kannattajana se minullakin on. Nimittäin Windows Vista Home Edition, premium tai ei. Voiko joku selittää minulle mitä järkeä on esimerkiksi omissa profiileissa ja käyttäjätunnuksissa, jos loppupeleissä niillä ei ole oikeastaan mitään muuta virkaa kuin oma kotihakemisto perustiedostoille?

Käyttäjätilityyppejä on visvan home-versiossa tasan kaksi, järjestelmäoikeuksilla varustettu ja täysin ohjelmien käyttämisen tasolle rajattu peruskäyttäjä. Pelkkä peruskäyttäjä ei voi asentaa ohjelmia - edes itselleen. Järjestelmäoikeuksilla asentaessa ohjelmat asentuvat KAIKILLE. Tokikin siis on kiva, että ohjelmat ovat kaikkien käytettävissä, mutta tässä tapauksessa jos asennan vaikkapa Skypen tai Mesen, asennettu ohjelma ryhtyy kiusaamaan myös kaikkia koneen muita tunnuksia: Jos minulla on autostartissa jotain, se on muillakin. Jos minulla on ohjelman käynnistysikoni työpöydälläni, se on myös kaikkien muiden työpöydällä. Jos joku poistaa ikonin omalta työpöydältään tai ohjelman autostartistaan, se poistuu myös minulta. WTF?! Kuka helvetin ääliö tämän oikein keksi?

Vertailun vuoksi olen tutkaillut vanhan pöytäkoneen XP Home editionia, joka kyllä kunnioittaa tunnusten omia startupeja ja muita prefikoita vaikka ohjelma olisikin kaikkien käytössä. Jännä huomio on myös se, että jos haluaa XP-koneen tiedostojaon käyttöön, ei tarvitse kuin räppäistä kone päälle, sisäänkirjautumisesta viis. Visva vaatii väkisin jonkun käyttäjän sisäänkirjautumisen tiedostonjaon käynnistymiseksi. Jälleen WTF?

Joko olen totaalisen käsi ja EVO, mikä pitkän windows-käyttäjäuran ja varsinkin onnistuneen XP-käytön perusteella kuulostaa lievästi epäuskottavalta, tai sitten jokaisen uuden pc:n ostajan pitäisi saada lisäalennusta Visvan uhriksi joutumisesta ja ostohetkellä kissankorkuisilla kirjaimilla kirjattu disclaimer siitä, että koneen käyttöjärjestelmä ei tue kuin yhden käyttäjän koneita.

On vapaus kuin paholainen

Mielenkiintoinen huomio ekaluokkalaisen koulutien alusta:

Viime viikolla oli havaittavissa huomattavaa koulunaloitusahdistusta, joka tuntui tänään lähes poispyyhityltä. Mahdollinen syy on se, että ensimmäisellä viikolla pienillä koululaisilla ei ollut suoranaisesti ennalta tiedossa olevaa struktuuria koulupäivissään kellonaikoja lukuunottamatta. Vasta tänään saivat lukujärjestyksen ja aapisen lisäksi muitakin kirjoja. Yhtäkkiä poika osoitti innostusta ja selaili tyytyväisenä matikankirjaansa.

Näin aikuisenakin tuntuu jotenkin mukavammalta, että on jokin käsitys siitä mistä lapsen koulupäivät koostuvat. Viime viikko tuntui omituiselta limbossa lillumiselta, kun ei ollut mitään tietoa seuraavasta päivästä, eikä lapsikaan oikein osannut sanoa koulupäivän rakenteesta jälkeenpäin yhtään mitään. Ainoa konkreettinen päivittäinen asia oli tieto siitä, mitä ruokaa oli ollut ja oliko se hyvää. Myös ensimmäistä kertaa ekaa luokkaa ohjaavan opettajan ulosanti vanhempainillassa oli sen verran rönsyilevä ja sekava, ettei aikuinen tullut juuri hullua hurskaammaksi.

En nyt sitten tiedä onko tällainen "pehmeä aloitus" välttämättä hyvä asia. Ainakaan pinnan alla kytevät pelot useista uusista, aikuisen korvaan yllättävistäkin asioista eivät välttämättä struktuurin puutteesta parane. Koulupäivästä on vaikea keskustella lapsen kanssa, kun ei ole mitään mihin voisi tarttua.

Noh, kyllä se tästä, varsinkin kun aloitusluokan koko on suhteellisen siedettävä, 20. Onhan se toki paljon, kun vertaan omaan koulualoitukseeni: yhdistetyllä ekalla ja tokalla luokalla oppilaita oli yhteensä noin tusina. Ja tämä siis pääkaupunkiseudulla. Pitkälle on tultu niistä ajoista.

Ekan luokan aloituksesta ei näemmä ihan turhaan sanota, että se on shokki myös lapsen vanhemmille, ei pelkästään lapselle.

Kahleesi puristaa

En olettanut joutuvani koskaan kiittämään Suvi Lindéniä mistään, mutta proverbiaalinen sokea kana jne... Syy kiitokseen on täysin järkilausunto siitä, että puhelimen pakkonaittaminen liittymään ei ole hyvä asia. Ainoa ärsytyksen aihe on, että lausunnosta saa sellaisen kuvan että Lindén on reagoinut asiaan vasta kun häneen on ottanut omasta elinkeinostaan huolestuneina yhteyttä muut matkapuhelinmyyjätahot. Ilmeisesti kuluttajan polkeminen itsessään ei herätä Lindénin kiinnostusta?

Kiinnostaisi kyllä itse asiassa tietää kuinka paljon esimerkiksi Kuluttajavirastoon on tullut mahdollisesti taviskansalaisten mielenilmauksia iPhone-myynnistä? Aikaisten omaksujien marginaali-ilmiöhän se puhelin sinänsä on, mutta aikaisilla omaksujilla on myös tapana olla kiitettävän kovaäänisiä.

57 channels (and nothing's on)

Maikkari halusi käytännössä panna MTV3 Faktan lihoiksi ja lätkäistä tilalle Avan, kertoo muun muassa tämä uutinen. Sitä en ihmettele, että Faktaa ei katso kukaan, mutta pakko kyllä ihmetellä, että Avaa muka katsoisi kukaan täysissä järjissään oleva, oli nainen tai ei. Miksi siis Faktan paikalle Ava, miksi ei Sarja, jolla ei ole niin paha sukupuolihuuhaakanavan leima? Scifin toki itse ottaisin mieluiten, mutta suostun hyväksymään, että siitä lienevät kiinnostuneita lähinnä vain kaltaiseni friikit - ja kuusikymppinen äitini :-)

Tositelevisio- ja huuhaatalkshow-buumin toivoisi joskus laantuvan, mutta tuntuu että se vain vuosi vuodelta yltyy ja kanavat löntystävät sen talutusnuorassa. Tämän lisäksi kanavayhtiöt tarjoilevat iänikuisia leffa- ja urheilukanaviaan. Puhelinmyyjät varsinkin luulevat että urheilu on jokin taikasana, jolla myydään mitä vain. Hyi hemmetti. Ymmärrän vielä, että urheileminen itsessään - ihan itse omilla pikku lihaksillaan - on kivaa, mutta että maksaisi useasta urheilukanavasta voidakseen katsoa jotain suopotkupallokisoja sohvalla röhnöttäen ja keskiloluttölkkiä keskikehonsa päällä tasapainotellen?

En jaksa ymmärtää, ja todella ärsyynnyn aina kun yli-innokkaat myyntidroidit yrittävät myydä asioita minulle urheilulla. Ja leffoilla. Sillä vaikka pidänkin elokuvista, elokuva vaatii aina sen 1,5-2,5 tunnin ajallisen kertapanostuksen. Mikä ihmeen avain onneen on puoli tusinaa leffakanavaa, kun illassa ei ehdi tai edes jaksa katsoa kuin sen yhden? Sen sijaan sarjapainotteisilla viihdekanavilla ehtii katsoa useita eri ohjelmia illassa, mutta niitäpä ei juuri ole, koska elokuvat ja urheilu ovat muka jokin ihme tie onneen.

Tai jos aivan vahingossa joku hyväkin kanava olisi tarjolla, on tietysti ihan varmaa ettei sitä saa kuin kaapelissa tai paskayhtiöiden monopolisoimissa iptv-palveluissa, ja silloinkin vain hankkimalla hirveällä hinnalla korillisen muuta täysin hyödytöntä skeidaa (kuten sitä urheilua) kylkeen. Kanavapakettiajattelu ei millään lailla palvele asiakkaita, ainoastaan jakeluyhtiöitä itseään. Ja iptv on lisäksi vitsi niin kauan kuin se vaatii jonkin tietyn palveluntarjoajan nartuksi ryhtymistä, sen sijaan että voisi valita nettipalveluntarjoajansa itse ja tehdä katseludiilin suoraan kanavayhtiön kanssa.

Lienen marmattanut asiasta muutaman kerran ennenkin. Ehkä joskus 50 vuoden päästä vanhainkodissa voin vihdoinkin katsella digitelevisiota kunnon hd-kuvalla ja aidolla pay-per-view-periaatteella ja marmatus loppuu. Ei minulla ole mitään katsomisen maksullisuutta vastaan, mutta haluan tosiaankin maksaa vain siitä mitä todella katson - sen lisäksi, että haluan katsoa milloin itse haluan ja juuri sitä mitä haluan.

Tällä hetkellä varsinkin meillä antennikatsojiksi pakotetuilla on niin huvittava tilanne, että kanavamäärällisesti muka tarjotaan paljon, mutta loppujen lopuksi se tarjonta on erittäin yksipuolista, koska alan kilpailevat toimijat tarjoavat paketeissaan runsaasti päällekkäisyyksiä - ja loput ovat käytännössä urheilua ja elokuvia.

Ja sitten vielä ihmetellään, miksi jengi latailee laittomasti uusia sarjoja netistä. Mistäpä niitä muualta saisi ainakaan ilman vuoden-kahden viivettä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Winds of change

Tulinkohan koko päivänä koskeneeksi tähän tietsikkarakkineeseen? Enpä muista. Voipunut olo kun on huseerannut koko päivän olohuoneprojektin kanssa. Kuvittelin aloittavani sen heti kun loma alkaa, mutta tässä on tullut otettua pari viikkoa aika relasti - ja housunkaulus kiristää. Siitä huolimatta jäin eilen uneliaana sohvalle röhnöttämään, vaikka kovasti patistettiin pelaamaan ultimatea. Tänään siispä katumusharjoituksiksi rivakkaa hyllyjen siirtoa ja kirjojen uudelleenjärjestelyä.

Loppujen lopuksi se huonekalujen siirtely on se iisein homma. Kaikein kertyneen roinan sun muun purkaminen hyllyistä ja uudelleenjärjestely (tai poisheitto? hah, vitsivitsi!) on se todellinen urakka. Hyllyissä lymyilee  kirjojen lisäksi kaikenlaisia aarteita, kuten Non Stopien vuosikertoja, vuosikerta-akuankkoja, supersankariklassikkoja sun muuta, mutta myös aimo määrä hillitöntä skeidaa ihan millä tahansa mittapuulla mitattuna. Mutta eihän sitä silti raski heittää pois. Jälkikasvun ois paree innostua vanhemmiten muistakin sarjakuvista kuin akkareista, tai on pakko ruveta miettimään miksi tätä sanallista kuvataidetta on hyllyt väärällään, vaikkei sitä ei itse tajua tulla lukeneeksi muuten kuin silloin kun pitäisi siivota niitä nimenomaisia hyllyjä.

Myös levyhyllyn siirtely ja järjestely oli mielenkiintoista puuhaa. Kaikkea sitä ihmisellä onkaan. Ja milloinkohan olen viimeksi koskenut fyysiseen cd-levyyn muutoin kuin arkistoidessani sitä tietokoneen kovalevylle? Ja miksi en ole arkistoinut kaikkea? Olin jo unohtanut nuoruuden syntini kuten Def Leppardin ja Scorpionsin. Ihan pakko kuunnella pitkästä aikaa. Ihanan kamalaa, kamalan ihanaa!

Olohuone on kaikesta muistojen poluilla taivaltamisesta huolimatta kuitenkin jopa jo puoliksi valmis. Jäljellä on kuitenkin se kaikkein kamalin homma, eli tietokonenurkkauksen raivaus ja uudelleensiirtely. Kuten tiedämme, vaikka johdot asettelisi alun perin kuinka hienosti, ne luikertelevat öisin umpisolmuun ja pitävät taukoamattomia orgioita villakoirapimujen kanssa. En odota huomista kovin innolla. Kaiken lisäksi oma pimeä osuuteni tietokonenurkkauksesta on viimeisen puolen vuoden aikana ryhtynyt muistuttamaan tohtori Frankensteinin kompostia. It lives! Ilmankos tuli hankittua läppäri, että voi tulla sohvalle karkuun.

Piuhapainajaisesta puheenollen, päätettiin panna kuntoon ainakin pelihelvetin piuhat. Taloon muutti Yamaha RX-V463 -viritinvahvistin. Syö siististi kaikkien konsoleiden ja digiboksin ulostulot, eikä varsinkaan tarvitse enää olla jatkuvasti vaihtelemassa piuhoja television takana. Ja se tärkein on vihdoin: kuulokeulostulo, eli tervetuloa takaisin keskiyön kitarasankarointisessiot.

Kytkentää edeltää kuitenkin olkkariraivauksen saattaminen loppuun.

Noh, onhan se hyvä, että ihmisellä on päämääriä.

Monsters in the parasol

Toveri X:llä on pari vaahtosammuttimen kokoista mukulaa, jotka on varsin söpöjä. Toveri Y poksauttaa parin esikoisia talvella. Ulkoryhmä Z:ssa on pari toveria, joilla on kakkos- ja kolmospullat uunissa. Välillä huomaan henkisen tilani hilluvan ajatuksissa siitä, että oliko nyt ihan fiksua jättää oma meininki tuohon yhteen. Täytän ensi kuussa 36. Vielä ei olisi liian myöhäistä.

Jag tycker om Lennart, han tycker om mig

Olympialaiset, jääkiekon MM-kisojakin pahempi vitsaus, taisivat näemmä alkaa. Luojan kiitos olen lomalla, eikä tarvitse mennä ihmisten ilmoille kuuntelemaan sitä vouhotusta.

Vaikka eihän sitä kohkausta karkuun pääse oikeasti mitenkään, kun jo jossain World of Warcraftissakin vietetään olympiabileitä. Kuka tuollaisen on antanut tapahtua? Eikös WoW ole kuitenkin perinteisesti pakopaikka oikean elämän kurjuudesta, ja kyllä se kurjuus jumalauta sisältää myös maanpäälliset helvetinpesäkkeet kuten kansainväliset urheilutapahtumat.

Ja jos ei koto-Suomen joka tuutissa kohkata suomalaisten huonosta/keskinkertaisesta/satumaisesta menestyksestä ja muusta turhasta, niin sitten ainakin ölistään dopingista, ja kuinkahan monta tänä vuonna jää kiinni. Veikkaan että about viisi. Ne tyhmimmät siitä useampisatapäisestä laumasta, joka kuitenkin jotain käyttää. Hemmetti kaikkihan ne nyt jotain käyttää, ja ne, jotka eivät ihan kehtaa mennä sääntöjen väärälle puolelle, etsivät kuumeisesti harmaata aluetta, jota ei ole vielä ehditty kieltää.

Kansainvälisestä huippu-urheilusta on jo ajat sitten tullut sellaista sirkusta ja pelleilyä, että voisivat aivan hyvin unohtaa koko doping-säännöstön ja antaa jengin käyttää mitä käyttävät. Kansa on aina halunnut leipää ja sirkushuveja, eikä siellä Colosseumillakaan gladiaattorit pelkällä pyhällä hengellä taistelleet. Kun kerran janotaan ennätyksiä ja huumaavaa tuuletusta, niin tiikeriä tankkiin vain. Urheilutohtorishenkilöt voisivat tyytyä revähtymien hoitoon ja yleiseen terveydentilan tarkkailuun - lienee kuitenkin järkevää, että vahtivat ettei tädeistä tule liian setiä.

Ärsyttää myös kaiken maailman muut lieveilmiöt kuten nämä Kiina on paha -hipit, jotka ahtavat Facebookini täyteen boikotti- sun muita mielenilmauskiertiksiä. Kätellään toisiamme globaalisti, tsippaduudaadei. Ei jumalauta kätellä. Eikä sytytellä kynttilöitä eikä harrasteta mitään muutakaan digitaalista anekauppaa, josta ei tarvitse edes maksaa sitä aneen hintaa. Kiinan ongelma ei ole mitkään ihmisoikeudet, vaan se että se on jo itsensäkin kannalta epäterveellisen iso, kuten niin moni muukin maa. Palataan niihin ihmisoikeuksiin sitten, kun kaikki yli 20-miljoonaiset maat on pilkottu osiin.

Kaikkein eniten minua tässä touhussa ärsyttää se, että minua ei ole lahjottu Beijing 2008 -pelillä. EM-futispelin kyllä sain, vaikka jalis on paskaa ihan kaikin mahdollisin tavoin. Paitsi Mario-futis. Mihinkään ei voi näemmä luottaa.

Ei voi.

Ei edes suomenruotsalaisiin stereotypioihin.

Metrossa kolme vanhempaa svenska talande bättre herraa ylipunertavissa rusketuksissaan, vaaleanpunaisissa pikeepaidoissaan, kipparikotsissaan, suorissa vaaleissa puuvillahousuissaan ja kaulalle sidotuissa villapaidoissaan olivat selvästikin, myös puheista päätellen, matkalla venesatamaan. Herrojen noustessa ylös jäädäkseen pois odotin näkeväni perinteiset nahkapurkkarit, ehkä jopa kaksiväriset, tietenkin nauhat rullille nyperrettyinä.

Ja vielä mitä.

Mihinkään ei voi luottaa.

New York, New York

Peleillä on mielenkiintoinen vaikutus kulutustottumuksiin ja elintapoihin. Siis muunkin kuin sohvalla jäkittämisen ja pelivälineurheilun lisäksi. Pelaaminen lisää kulutusta myös muilla osa-alueilla, jos homma osataan hoitaa oikein.

Jokin aika sitten sain lisättäväksi Ikean kamasetin Sim 2 -massiiviini. Setti sinänsä on aika surkea, ja myyntihinta kaupoissa saisi olla huomattavasti alempi kuin mitä se on, sillä sisältöä ei ole kovin paljon. MUTTA! Sai se kuitenkin aikaiseksi sen, että jälleen kerran rakensin yhden iteraation omasta huushollistani Sims-maailmaan, sillä meillä tosiaan on aika Ikea-koti jo muutenkin ja monet kamasetin kamoista meillä on jo. Ja mitä tapahtui? Takaraivossani alkoi kyteä ajatus siitä, että järjestäisin olohuoneen uusiksi. Mies tutisee jo punteissaan, sillä kenen on perinteinen huonekalujen siirtelyn osa :-) Mies syyttäköön pelejä.

Pelit tekevät myös meillä sen, jota mikään matkailuohjelma tai matkatoimistoesite ei onnistu tekemään: halun mennä paikkoihin, joihin normaalisti ei tulisi mieleenkään mennä.

Taustaksi voin kertoa, että vihaan New Yorkia. Tiedän, että monet varsinkin shoppailuhullut rakastavat sitä, mutta vähä muutaman tunnin kokemukseni paikasta ja ihmisistä hieman yli 10 vuoden takaa sai minut pitkään kokemaan vilunväristyksiä aina kun ajattelinkin Isoa Omenaa. Perinteisesti nyrpeinä paskiaisina mainostetut pariisilaiset ovat maailman vieraanvaraisimpia ja ystävällisimpiä ihmisiä verrattuna New Yorkin populaatioon.

Noh. Nyt olen kovasti ryhtynyt miettimään, että jos sittenkin joskus antaisi Nykille uuden tilaisuuden. Minkä ansiosta? Hulk-, Spider-Man- ja etunenässä GTA IV-pelien ansiosta, vaikka GTA:n Liberty City ei edes ole New Yorkista mikään suora kopio.

Kun GTA IV valmistui, New Yorkin hallinto valitti suureen ääneen kuinka peli saattoi kapungin huonoon valoon. Turhaan valittavat, sillä mikä on parempi matkailumainos kuin mahdollisuus saada kierrellä huolella rakennetussa virtuaaliympäristössä imemässä tunnelmaa, tutkimassa paikkoja ja toteamassa, että jos sittenkin... ihmisistä huolimatta... ja jos kaupunkia yrittäisi ymmärtää, saattaisi ymmärtää niitä ihmisiäkin. GTA:n Liberty City antaa esikuvastaan yllättävän kiehtovan kuvan paikkana, jonka tenho avautuu, kun ei ole ihmisiä kohtaan liian kriittinen.

Sillä esimerkiksi pariisilaiset ovat mielestäni ihan mukavaa sakkia - saattaa johtua siitä, että pidän heidän kaupungistaan ja yritän olla vaivaamatta heitä liiallisella turreudella. Liiallisen turreuteen sortuu usein niin, että ei edes yritä oikeasti ymmärtää koko paikkaa, vaan katsoo oikeudekseen olla turisti paikallisten kustannuksella. Pariisissa ei tietenkään haittaa se, että osaa myös muutaman sanan ranskaa.

GTA IV ei siis aja suhteellisen täysjärkistä immeistä ryöstömurhaamaan taksikuskeja, vaan haluamaan avartamaan maailmaansa. Asia, josta minkään kaupungin matkailuviranomainen tuskin on kovin tyytymätön. Pelikehittäjien tuhannen taalan paikka onkin se, miten saada kokemukseen integroitua komponentteja, jotka hyödyntäisivät muitakin tahoja kuin pelinkehittäjiä, -levittäjiä ja pelissä dedikoituja mainospaikkoja ostaneita.

Paljon puhutaan pelien sisäisestä mainonnasta, mutta todella hyvä mainos ei ole se McDonaldisin logo Forza- tai PGR-radan kupeessa, vaan pelikokemus, joka saa vaikkapa ihmisen janoamaan sinne, missä pelialue on olevinaan ja tuomaan rahansa koko alueen yritysten kilpailtaviksi, ei vain niiden, joilla on ollut rahaa panostettavaksi pikselibanneriin. Varsinkin kun mitä järkeä on lypsää vain rahaa joltain Mäkkärin tyyppiseltä, jonka kultaiset kaaret tunnetaan joka tapauksessa pahaisimmassa alkuasukaskylässä asti.

Ja jos palataan takaisin räikeään mainontaan ja tuohon Sims 2:n Ikea-kamasettiin, niin minkä mainosarvon Ikea menettääkään sillä, että peliä ei ole saatavissa myös Ikea-liikkeistä esimerkiksi alennettuun hintaan jos ostaa tietyllä rahamäärällä oikeita Ikea-tuotteita (tai suurostajalle tietenkin ilmaiseksi). Puhumattakaan lisäsisällöstä. Siinä missä Kinder-munista saa nettikoodeja, aivan hyvin riittävästi Ikea-shoppailleen kuitissa voisi olla nettikoodi, jolla voisi käydä lataamassa lisäsisältöä Ikea-kamasettiinsä. Sama pätee tietenkin H&M-kamasettiin.

Suorastaan häiritsee miten puolitiehen jätetään hyvät rahastusmahdollisuudet, kun ei ymmärretä miten suuri vaikutus pienen pilppeen keräyshimolla voi olla.

Kitara, taivas ja tähdet

Pelaaminen on pelaamista, eiksje? Ei, se on myös välineurheilua. Mitä suurimmassa määrin. Luonnollistahan on ainakin konsolien vertailu ja pad- ja rattiohjainten kuolailu. Kiitos musiikkipelimanian, välineurheiluhulluus on saanut valikoimaansa myös soittimet.

Monet PlayStation 2:n uskolliset omistajat vannovat edelleen alkuperäisen Guitar Hero -kitaran nimeen, eivätkä suostu käyttämään kakkosen ja kolmosen mukana julkaistuja muoviskeboja. Ymmärrän kyllä. Se on Hyvä, ja ero on ollut huomattava pleikkarilla pelatessa ja xboxilla uudempia Guitar Heroja sillä &%¤/%¤/¤/%¤&%¤:n kurjalla Gibson Les Paul -muovikopiolla soitellessa. Se on ollut myös todella kestävä, apinanraivolla läpi paukutettujen ykkösen ja Rocks the 80'sin jäljiltä vain kammesta on jousi lauennut, mutta muuten toimii edelleen kuin unelma.

Koska kuitenkin arvostan ladattavaa lisäsisältöä, en tullut hankkineeksi GH kakkosta, kolmosta tai Aerosmith-painosta PS2:lle, vaan Xboxille. Ja olen tähän päivään saakka kironnut sitä, etten ostanut niitä tuossa järjestyksessä, vaan kolmosen ensin ja samassa huumassa kakkosen tietenkin vain pelinä, en kitara+peli-bundlena. Sillä kolmosen kitara on aivan kakka irrotettavine kauloineen (lue: kontaktihäiriöineen) ja yliherkkine potentiometreineen (lue: star power päälle aina kun liikkuu vähänkin, esimerkiksi hengittää). Mutta kun sit on jo se GH II pelinä, ja sen kitaraa ei saa erikseen mistään uutena, niin minkäs teet?

Sen teet, että lopulta annat periksi, ostat sen GH II -bundlen ja panet mukana olleen pelin kiertoon. Ajatus karsasti, karsastaa edelleen. Mutta näin tein. Täysin iskemättömästä pelistä saanee sentään pari ropoa enemmän etua kuin tuosta vanhasta, käytössä rähjääntyneestä levystä. Onneksi en siitäkään monta ropoa aikoinaan maksanut, joten rahallinen häviö jäänee minimaaliseksi.

Ja kyllä. On tuo kakkosen Gibson X-plorer huomattavasti noita kolmosen muoviritsoja parempi. Painoa on toki hieman vähemmän kuin Les Paulilla, koska vehje on langallinen. Mutta se langallisuuskin on etu. Les Paul syö akkuja/pattereita kuin karkkia, eikä minulla ole kotonani langattomuudesta ollut etua kuin korkeintaan siinä liikkumavapaudessa, että voi käydä jääkaapilla kitara kaulassa.

Les Pauliin verrattuna X-plorerin strummeri on miellyttävästi jäykempi, ja napit eivät ole niin "platkut". Platkuudessa on sinänsä hyötyä nopeiden juoksutusten soitossa, toisaalta platkuus tarkoittaa myös kunnon painallusvasteen puuttumista, jolloin sermien mennessä sokaisin takaisin menoon kiinni pääsy ei suju samalla "sormituntumalla" kuin X-plorerissa. Eikä tarvitse X-plorerilla todellakaan pelätä, että Star Power pärähtäisi vahingossa päälle.

Kaikkihan on toki hyvin mustatuntuu-osastoa, kun näistä puhutaan. Joku, jolle on heti ekalla osunut yksi niistä harvoista hyvistä Les Paul -yksilöistä, voi olla ihan eri mieltä. Itse taas olen tavannut vain jo valmiiksi rikkinäisiä ja muuten laaduttomia tapauksia. Sen sijaan, että jälleen kerran kävisin vaihtamassa kitaraa, mieluummin sitten hankin sellaisen vehkeen, josta tiedän entuudestaan, että susia ei ole juuri raportoitu.

Myöskin sellainen jännä huomio: Guitar Heroa pojat soittavat seisten, tytöt usein istuvat. Luulin pitkään olevani poikkeava mieluummin istuen soittavana yksilönä, mutta kun on kierrellyt paikkoja, jossa GH:ta soitellaan isolla otoksella, nimenomaan likat istuvat tai vähintään nojaavat johonkin, jos voivat. Selitys? En tiedä. Mutta yksi syy voisi olla kevyen muovivehkeen ja naisanatomian sovittamisongelma. Les Paul on kaikkein pyörein ja kömpelöin seisaallaan soitettava. Sen sijaan X-plorerin saan sovitettua tissinalusen ja lantioluun väliin nalkkiin niin hyvin, että kykenen soittamaan mukavasti seisaallaan jopa ilman hihnaa.

Black velveteen

Huushollin lelumäärä kasvoi taas yhdellä, kun laitehyllyyn muutti kiiltävän musta, norja ja hoikka Japanian hirmu, Sony PlayStation 3 -konsoli.

Olkoon vain 21. vuosisadan unelma, mutta on se silti aika rohjake, sillä rohjakkeena aiemmin pitämäni Xbox360 näyttää sen rinnalla melkeinpä sirolta. Vieressä nököttävä Wii on ihan chiahuahua.

Noh, ulkonäkö ei ole tärkeää kuin korkeintaan yhden yön suhteissa, joten olkoon vain rohjake, kunhan olisi aina heti valmis tanssimaan: sillä eikös konsoli yleensä hankita sen takia, että on kyllästynyt PC:llä asentelemaan pelejä ikuisuuden? Tuossa tuo Heavenly Swordin gigainen demo on asentunut jo vartin, ja vielä 22 prossaa jäljellä asennusta. Xboxilla olisin pelaillut jo sen samaisen vartin, kun ei XBLA- ja demotuotteita tarvitse kuin ladata ja se on siinä.

BlueRay-leffojen on paree näyttää hyviltä, jahka jonkun sellaisen raaskii joskus ostaa.

Pride and joy

Olen niin lomalla, että en edes ehdi blogata. Noh, asiaan kai vaikuttanee sekin, että olen ollut hetken aikaa poissa maasta. Ja nyt jossain maaseudulla.

Tukholmassa oli aivan halvatun kuuma, mutta löytyi hyvää ruokaa, oli kiva maleksia ja kuvasin muun muassa Crocseja vesialtaassa (kuva omistettu Elma-tädille).



Ennen kaikkea oli kiva olla liikenteessä aivan kaksistaan Miehen kanssa, luksustuokio josta ei ole muutamaan otteeseen tullut nauttineeksi. Yleensä ollaan reissussa aina koko perhe, tai jos saadaan Lapsi lykättyä johonkin vähäksi aikaa, niin yleensä sitten vain elbataan jossain sohvannurkassa.

Laivareissulla tuli tuhlattua niin pahasti, että lätkäisivät kouraan etusetelin, jossa toivottivat tervetuloa uudestaan ilmaiseksi tuhlaamaan vielä enemmän. Pitänee pian mennä. Ja ottaa lapsikin mukaan, ettei penska parka ihan katkeroidu.

Laivalla oli jälleen kerran leppoisaa. Ja paljon pekonia.

Tuli pidettyä myös kolmen minuutin ex-tempore-miniblogimiitti, kun aurinkoisella kannella käveli tuttu mies vastaan. Sen enempää ei ollut aikaa miitata, sillä oli kiire päihittämään 10-vuotiaita penskojen Guitar Hero -kisassa.

Kisaa vahtivat piraatit Palle ja Kalle (tai mitä niiden nimet nyt olivatkaan) katsoivat hieman pitkään, mutta totesivat että jaa, kaipa isotkin lapset saavat osallistua ja kirjasivat kohteliaina nuorina miehinä tädin mukaan, ja arvelivat että täti on noin 16-vuotias. Näin kauniin kohteliaisuuden jälkeen ei edes hävettänyt, kun tuhosin jonkun vaahtosammuttimen tulevaisuudenunelmat muovikitaristina, eikä harmittanut, kun hävisin joukolle muita vaahtosammuttimia.

Söin muuten aivan liikaa. Ihan, aivan liikaa. Vanhasta kaupungista löytyi italialainen ravinteli Agaton, jonka turistihintaisuudesta on vaikea mennä sanomaan, kun ruotsalaiset käyttävät tuota liiran ja jenin nollamääriä lähentelevää lelurahaansa. Mutta todella hyvää oli. Pizzat noin 120 kruunua/kappale, ja maku perustui todellakin täytteiden yhteispeliin eikä niiden määrään.

Niin ja siellä laivalla oli sitä pekonia. Ja hampurilaisia, joiden koko lähenteli lähes sitä 14 euron arvoaan ja ylikin. Johti myös siihen, ettei tehnyt pätkääkään mieli Burger Kingiin, vaikka olin vouhottanut BK-tarvettani viikkotolkulla.

BK:n sijaan käväisimme biodynaamisesti valmistetulla porkka-appelsiini-tiesmitämehulla ja oluella kulttuurikeskuksen kattobaarissa, joka oli todella makea paikka. Hyvät näköalat ja varsin jännä kattoympäristö. Humuksesta sun muusta ja luomumeiningistä päätellen kelpaa myös tiedostaville.



Olen myöskin iloinen, että ei ollut matkassa ketään sikaniskasuomalaista, joka ei suostu uskomaan, että kaikki ruotsalaiset ei ole homoja. Sillä. Noh. Kaupunkihan oli täynnä homoja.



Siinä on kotosuomalaiset pride-festarit aika pientä, kun miettii minkälainen markkinahulabaloo Euro-Pride tuolla lahden takana on. Joka ostosgalleria ja tavaratalo tuntui mainostavan pridea ja tarjoavan pride-aleja. Paitsi ne, jotka tarjosivat lutka-alea (slut-rea). Hienoa meininkiä, vaikka vähän huvittaakin, että mitä kaikkea pride-alesta saakaan. Olikos mopossa jotain symbolista?

Paluumatkalla löysimme laivalta turvaohjeita, joiden kieliasu sai meidät toivomaan että lähestyvä ukkosmyrsky ei aiheuta vaaratilanteita, tai varsinkaan tulipaloja. Kuvaotos on vain jäävuoren huippu, ja kukkaset kuten "när man sänder..." -> "kun mies lähetetään..." aiheuttivat hillitöntä hihitystä.



Edellämainituilla käännöskukkasäännöillä päättelimme, että seuraava lienee hoitoryhmän runkkurinki.