Tuli tongittua ihan muissa asioissa vanhoja kerrostumia äiteen fotokaapissa, ja mitä aarteita sieltä löytyikään.
Projektina oli etsiä vanhoja kuvia perheen erinäisiltä
maailmanmatkoilta, mutta käteen osui myös tukuittain omaa
henkilökohtaista historiaani.
Kahden eri leirikoulukeikan
kuvat ala- ja yläasteelta. Sykähdytin itseni muistamalla kaikkien
etunimet ja lähes kaikkien sukunimet. Jopa rinnakkaisluokkalaisten,
joiden kanssa en juuri ollut tekemisissä. Viimeksi näin heitä lähes 15
vuotta sitten luokkakokouksessa. Ei ole tullut pidettyä yhteyksiä. En
tosin koskaan olettanutkaan että tulisi.
Koulukuvia
sykähdyttävämpiä ovat kuitenkin 20 vuoden takaiset kuvat siitä oikeasta
nuoruudestani - koulun ulkopuolella. Ihmisistä, jotka oikeasti
vaikuttivat elämääni ja siihen, minkälainen minusta tuli. Jotkut ovat
kadonneet täysin tietymättömiin, toiset ovat edelleen osa elämääni
tavalla tai toisella.
Vaikka neljäänkymppiin on vielä
matkaa enemmän kuin mitä kolmekymppisistä on aikaa, kahden
vuosikymmenen takaisia iloisia (ja humalaisia) kasvoja on hurjaa
katsoa. Kaikki ovat niin nuoria, niin täynnä kujetta ja viatonta uhoa.
Jopa minä, joka en koskaan ollut nuori, olen kuvissa niin kovin nuori.
Ja melkein kaunis. Ja jopa hoikahko.
Pitkän matkan on yksi jos toinenkin kulkenut vekkuleista kotibilettäjistä ja liikennejakajaan törmäilijöistä.
Yhdessä kuvassa on Paloheinän huipulla ballerinamaisesti sateenvarjon
kanssa keikistelevä, kaksimetrinen pitkätukkainen naistennaurattaja ja
rattopoika. Näin hänet muistaakseni toissa kesänä. Kaljuuntuva,
siilitukkainen jo yli vuosikymmenen verran saman naisen kanssa yhtää
pitänyt. Pientä tytärtään palvova ylpeä perheenisä.
Isiksi (ja äideiksi) ja suhteellisesti ottaen menestyneiksi - ehkä
onnellisiksikin - päätyi moni muukin. Tämän mainitun korston tapaus
vain hymyilyttää minua kovemmin kuin mikään muu paksun kuvanivaskan
näpsäyksistä tuoma muisto. Vannoutunut, vapauttaan muka niin tiukasti
vartioinut poikamies hän oli silloin. Ehkä sateenvarjokuva viehättää
minua niin paljon siksi, että herkkä runopoikuus paistaa siitä läpi
kuin sata aurinkoa. Vannoututunut poikamies - phah! :-)
Tilastot eivät kuitenkaan meitäkään jättäneet rauhaan. Osa yritti - ja
epäonnistui. Tai tulevaisuudesta ei välttämättä muodostunut sitä, mitä
he siltä ehkä odottivat. Eroja. Huonoja elintapoja. Rikoksia.
Lapsettomuutta. Yksinäisyyttä.
Eniten tietysti miettii
kaikkia niitä niin kovin tuttuja kasvoja, joista ei enää tiedä mitään.
Jotka ovat olleet kateissa kymmenenkin vuotta, eivätkä vielä kuviossa
olevatkaan tyypit ole kuulleet heistä mitään.
Missähän on
tuokin varsin iso poika, joka kuskaili meitä tyttöjä eräänäkin lumisena
päivänä ties missä Loviisan takametsässä ja ajoi ojaan. Auto saatiin
ojasta, mutta nuorelta herralta housut repesivät. Niitä sitten illalla
paikkailtiin.
Tai ystävänsä, yhtä hoikka kuin kaverinsa lihaisa. Kuontalo toi mieleen siivousmopin. Hiljainen, mutta ovela huumorintaju.
Kunpa tietäisi.
Tekisi mieli laittaa kuvia näytille, mutta ehkäpä on silti ihan siistiä suojella viattomien yksityisyyttä.
Jos yksi, Karvinen saa luvan kestää julkisuuden.
Herranjestas että me kaikki oltiin niin nuoria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti