Kuis sa soittama Viasat

Viasatin luulisi vihdoin lähteneen pieneen kilpailuun Canal Digitalin
kanssa. Siitä ainakin kielisi Welhon kanssa tehty kanavapakettisopimus
ja viime aikoina usein vastaantulleet kampanjaesitteet. Ja suurimman
paketin hintahan on hyvä.



No hyvinhän menee esimerkiksi Welhon asiakkaana, koska pakettia tilatessa tulee asioitua Welhon kanssa.



Entäs jos haluat hankkia puhelimitse sopimuksen, lautasantennin ja muun
tilpehöörin? Siinä paljastuu ensimmäistä kertaa asia, jossa Viasat
säästää ollakseen hinnoiltaan kilpailukykyinen. Naurattaa aika pirusti,
vaikka kuluttajanäkökulmasta myös ärsyttää aivan tuhottomasti.



Ystäväni kertomaa:

Ensin näppäilen numeron. ok. sinne meni.

Sit ne "paina ykköstä jos…" kysymykset. ok.



SITTEN puhelu on SELVÄSTI mennyt läpi, ni eikö toisesta päästä kuulu tuhinaa rapistelua ja kahvinjuontia…

…minuutin - kaksi.



"haloo? Haloo? HALOO!" huudan minä puhelimeen.

"Haloo. Kuis sa soittama Viasat, teretulemas kuinka voin auttab?"



Asiakaspalvelu on Virossa. Jep. Eikä se kieli siitä mihinkään muutu.



Ystävä jatkaa:



Ja se saakeli puhuu huonompaa suomea kuin keskivertotarjoilija Wanhassa
kaupungissa. Huomioi: Painoin alussa ykköstä saadakseni palvelua edes
kohtuullisella suomen kielellä suomalaiselta yritykseltä…



"Sa haluu siis tilata Viasat gulta pagett?"

"Kyllä"

"Sa et siis vanha asiagas"

Obviosly! "En ole."

"Saanko ma nauhottaa puhelun go se on go sopimus"

"Siitä vaan"



Sen jälkeen tentattiin ystävän henkilötunnusta pari arvauskierrosta,
jonka jälkeen osoitteen kirjaus oli sen tuntuista touhua, että kovasti
ihmettelen mahtoiko mennä oikein ollenkaan.



Sain lopulta tilattua jotain mikä kuulosti "lautasantenil, ganvapagettil, tikipoksil ja kortil"

Täytyy sanoa että hiukan hikoilutti puhelun loputtua.



Noh, ilmaista lounasta ei ole, sen tietävät kaikki. Toisaalta luulisi
oikeasti suomenkielentaitoisten virolaisten olevan taidostaan
huolimatta edelleenkin halvempia kuin suomalaiset asiakaspalveludaijut,
joten miksi ihmeessä on silti pitänyt palkata ne kielitaidottomat? Vai
luullaanko Viasatin päämajassa, että jokainen virolainen osaa
automaattisesti suomea?

Paarirapo

Voi kun oli ihana ja hauska ilta. Toivottavasti kaikilla osallistujillakin.



Ensin osuimme paikalle samaan aikaan Elma-täti ja minä. Sitten heti perään saapui Satujatar. Etsimme pöydän, johon saapui hetken päästä Helena. Siinä samassa myös äärest söpö Nikke. (edit: Itse
asiassa kävi niin, että Helena saapui ensin ja oli ihan yksin omassa
pöydässään kunnes tuli Nikke. Nämä kaksi tunsivat toisensa, mutta ei
meitä muita. Sitten Helena bongasi Elman, Satujatarin ja minut ja
yhytti Niken kysymään Ollaaks Me Miitinkiläisiä. Ja mehän oltiin.) Ja
hyvässä järjestyksessä tasaiseen tahtiin Veera, Hestia, Sun äitis, Zepanda, Marinadi, Helen ja lopulta (myöskin äärest söpö) PA.
Enhän unhoittanut ketään, enhän? Paitsi ihan illan viimeiset, muiden
paitsi Helenin ja Hestian jo poistuttua saapuneet rakkaan kommentoijani
Jiin ja lurkkerikollegansa Jaan (nimet ehkä muutettu), jotka
viihdyttivät meitä tyttöjä tuhmilla jutuilla ja... tuhmilla jutuilla.


Illan aikana koin Juttiksen klassisen kermaisen pyttipannun, joka on
lähes yhtä hyvä kuin Tampereen Plevnan pyttis. Eräänlaisena perinteenä
lähetin kuvan pyttiksestä Miehelle, joka onneksi näki sen vasta
syötyään jo itse massunsa täyteen jotain muuta, eikä ollut ihan niin
katkera kuin olisin toivonut.




Juttiksen kello juuttui jossain vaiheessa kello kymmeneen. Lienee joku
taktinen juttu. Joten yhtäkkiä huomasin että kello onkin puoliyö eikä
kymmenen, ja erosin Hestiasta ja Helenistä Hakaniemen torilla.
Suuntasin bussille, kun tytöt ilmeisesti lähtivät vielä kohti jotain
uutta mukavaa seikkailua Kallion suuntaan.

Illan aiheina oli
kaikkea taivaan ja maan väliltä... sekä BB. Vietin erittäin
verenkiertoa elvyttävän ja hedelmällisen mielipiteidenvaihtohetken
Helenin, Hestian ja Elma-tädin kanssa moraalista ja vastuusta. Lopulta
löysimme yhteisen sävelen. On jännää, miten jotkut asiat tarkoittavat
yksilöstä riippuen eri asioita, ja vasta suurten ponnistelujen jälkeen
löytyy se yhteinen kieli, ja yhtäkkiä valkenee, että ehkä olemmekin
tosiaan samaa mieltä, tapa käsitellä asioita on vain erilainen. Kivaa
ja kiintoisaa!

Sain Zetalta synttärilahjan. Tsydeemin,
jolla väännetään kinkkupasteijatuubista viimeisetkin tiraukset
leivälle. Ihqu! Pitää heti ostaa tuubi jotain hyvää!




Kiitoksia teille kaikille, ihanaa oli nähdä tuttuja, mukavaa nähdä
täysin uusia kasvoja. Pian uusiksi, pikkujouluaikahan alkaa ihan
justpian!

Näin jäätiin henkiin

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea mulle, hum dum di dum dum daa!



Enpäs tarjoakaan kahvia tai kakkua, koska kakku lihottaa ja kahvi valvottaa, ja kello on sata!

Merkki lähestyvästä nukkumaanmenoajasta

- Istu kunnolla sohvalla!

- Väsyttää!

- No sitten nukkumaan niin kuin olis jo!

- Ei nukuta!





(Valokuvatorstai, aiheena viesti, merkki, logo, ikoni)

Tue lähikinoa!

Käytiin katsomassa Yli aidan (Over the Hedge) Itäkeskuksen paikallisessa. Erittäin viihdyttävä, parempi kuin pari viikkoa sitten katsottu Autot (Cars).


Sen näkee aika hyvin tuon viisivuotiaan reaktioista mikä puree. Autot
oli aikuisen mieleen, nostalginen ja kaikin puolin hieno, mutta
oletetulle kohderyhmälleen lapsille liian hidas. Täpötäydessä salissa
kiemurteli ja kitisi tuolloin penkeillään Pojan lisäksi moni muukin
nuori katsoja.

Yli aidan sen sijaan vangitsi lähes koko liki
puolitoistatuntisen kestonsa ajaksi. Pieni, loppukliimaksia edeltävä
suvanto puudutti pientä, mutta se olikin ainoa kyllästyksen hetki.


Huomaa kyllä, että animaatio elää digitaaliaikakauden myötä uutta
renessanssiaan. Ennen leffaa nähdyt mainokset olivat kaikki uusien
animaatioiden mainoksia, ja jokainen vaikutti ihan katsomisen
arvoiselta. Varsinkin pingviinileffa Happy Feet,
jossa revittelee Robin Williams sekä hillitön joukko muita suurtähtiä.
Ohjaus on George Millerin, siis Mad Max -miehen, eli lopputulos todella
kiinnostaa ainakin minua.

Renessanssin takia pitää kyllä
toki olla tarkkana, mikä on lastenleffa ja mikä ei. Autot meni
viisivuotiaalta yli hilseen - liikaa aikuisia puhuttelevaa "tylsää".
Ylettömät satiirit tyyliin Tapaus Punahilkka (Hoodwinked)
voivat myöskin olla vikatikkejä, ellei niissä mennä riittävästi tuhatta
ja sataa tai olla muuten riittävän hassuja ja selkeitä.



Yli aidan -leffaa on kritisoitu siitä, että hahmot ovat "yli", kun vertaa
Michael Fryn ja T. Lewisin alkuperäiseen sarjakuvaan,
jonka sankarit
ovat huumoriltaan kuivia ja ironisia. Mutta minä hyväksyn, koska
ratkaisussa on edelleen vielä riittävästi samaa henkeä, ja mikä
tärkeintä, hahmot kiinnostavat myös
lapsia, eikä leffa muutu liikaa pelkäksi aikuisten herkuksi. En taas
aloita iänikuista aikuiset on pöllineet lasten leffat -marmatustani,
vaikka mieli tekisi. :-)


Sen sijaan valitan Finnkinon törkytempuista. Menivät tekemään Isossa
Omenassa paremman vuokratarjouksen Jaseka-firmaan kuuluneen
lähiteatterin vuokrasopimuksen päättyessä, ja nyt sinne sitten tulee
Finnkino-riistopulju. Jasekan talous on kuulemma nyt hieman kiikun
kaakun. Sen vuoksi harkitsen jatkossa käyttäväni enemmänkin kuin vain
perheleffojen katsomiseen tuota paikallista teatteriamme.


Itiksessä oli aikaisemmin Finnkinon pulju. Sen ohjelmisto oli suoraan
sanoen huono, ja hinta sama kuin keskustassa. Jasekan myötä valikoima
parani, ja varsinkin lastenleffojen määrä on ollut todella kiitettävä.
Lisäksi hinnat ovat olleet keskimääräisesti huokeammat kuin
Finnkinolla.

Pelkään, että jos Finnkino jälleen kaappaa
Itäkeskuksenkin teatterin, niin joutuu taas siirtymään keskustassa
käyntiin myös lastenleffojen takia. Mikä tarkoittaa että leffassa
käynti vähenisi meillä selkeästi. Ja vähän aikaa toimintaa huonosti
pyöritettyään Finnkino toteaisi, kuten viimeksikin, ettei kannata ja
keräisi kimpsunsa ja kampsunsa. Ja olisiko ketään toiminnan jatkajaa
enää silloin?

Ikea-uskovainen

Heikotus helpotti, ja sain eilen Ikeasta ostamani työtuolin kasattua.
Nyt kelpaa olla, kun ei takapuoli hikoa. Entinen työtuoli on pelkkää
muovia, eikä siinä varsinkaan pelkästään kalsarisillaan mielellään istu.



Tulipahan sekin hankinta tehtyä, vaikka ei ollut tarkoitus. Eihän
Ikeasta koskaan ole tarkoitus ostaa mitään, ja silti kummasti tulee
takakontti täynnä takaisin kotiin. Tuolin lisäksi sain vihdoinkin
keittiöön kellon. Aikaisemmin pärjättiin mikron kellolla, mutta uuteen
kämppään muutettuamme rupesin kaipaamaan seinälle kodikasta
viisaritikutinta.



Ulos mennessä Ikean ovella oli joukko tyttöjä pyytelemässä
asiakastyytyväisyystukimukseen. Olin kiltti ja vastailin. Kysyivät muun
muassa että kuinka monta kertaa olen tänä vuonna vieraillut Ikeassa.
Pikaisen laskutoimituksen tulos yllätti itsenikin. Keskimäärin kerran
kuussa, kaksi parhaassa.

Memory lane

Heikottaa edelleen hieman. Vietin iltaa Eiran Poirotissa
Oktoberfest-hengessä, ja vaikka joinkin vain kolme tuoppia, niin
tuoppien koko oli tietenkin Oktoberfest-luokka. Ei hyvää päivää, ei
mullakaan järki toimi jos kittaan litrakolpakoita olemattomalla
viinansietokyvylläni.



Mutta mukavaa oli. Antisosiaalisena ihmisenä jaksan aina ihmetellä,
että vaikka en ole ollut missään yhteyksissä esimerkiksi kouluaikaisiin
kavereihin ja elämä on muutenkin heitellyt sinne sun tänne, minulla
tosiaan on ystäviä, jotka olen tuntenut jo 20 vuotta.



Yhtenä tapaamisen tarkoituksena olikin katsoa muun muassa niitä
kätköistäni löytyneitä vanhoja kuvia, joista kerroin vähän aikaa
sitten. Selailu oli kaikin puolin hupaisaa ("miksi me ollaan näissä
kaikissa kuvissa kännissä?") ja esimerkiksi Herra T:n (nimi muutettu)
kampaukset kautta aikain -näyttelyn saisi aikaan hyvin helposti.



Toisella seuralaisista oli myös oma albumi mukana, ja vaikka monet
kuvista oli samoja, mukana oli myös paljon materiaalia, jota en ollut
nähnyt. Ilmeisesti olen omaan varastooni valkannut aikoinaan vain niitä
kuvia, joissa en näyttänyt aivan karsealta, vähän vain.



Kuvakatsauksen perusteella myös epäilemme Olan olleen nuorena vampyyri, sillä herraa ei löydä koko satsista kuin yhdestä kuvasta, eikä siinäkään ole pääosassa.

Fairground attraction

Käväisimme kesän lopulliseksi päätteeksi Itäkeskukseen leiriytyneessä Suomen Tivolissa. Pienenä en koskaan saanut lupaa käydä tivolissa, äidin epäluulo laitteiden turvallisuudesta oli liian suuri.


Ehkä silloin se oli ihan viisasta. Tänäkin päivänä kyllä huvipuistojen
turvallisuusraivhulluuteen tottuneena katselee hieman ihmeissään, kun
astahtaa laitteeseen, eikä kukaan käy juuri tutkaamassa onko turvapuomi
oikein kiinnitettynä ja sen sellaista.

Lapsuudestani
tivolilaitteet ovat kyllä kehittyneet (siinä missä huvipuistolaitteet
yleensäkin, tietenkin). On jopa tivoliolosuhteisiin nähden yllättävän
asiallisia vuoristoratoja. Suomen tivolin minikokoisen vauhtihirmun
kaarrekäyttäytäminen suorastaan yllättää mukavuudessaan. Ja mukaan
pääsee hyvien turvakaarien ansiosta myös se alle 120-senttinen
pikkuherra, jolla pukkaa huvipuistoissa  lussumpiinkin vehkeisiin
pääsykielto. Itse asiassa Suomen tivolin pituus- ja ikärajakäytännöt
ovat hyvin keskieurooppalaista tasoa.

Ja toisaalta tivoleista löytää usein myös laitteita, jollaisia ei enää
missään huvipuistossa tapaa. Suomen tivolin suuria suosikkejani on
esimerkiksi painekattilatyyppinen Gravitron. Ei mitään turvavaljaita ja
muuta turhaa, eli maksimaalinen kokemusvapaus. Olkoonkin että eihän
siinä seinään liiskattuna juuri onnistuisi liikkumaan vaikka haluaisi -
mikä onkin homman pointti ja hauskuus.

Suomen
tivolin ansaittu ylpeydenaihe on 34 metriä korkea maailmanpyörä.
Vertailun vuoksi esimerkiksi Linnanmäen uusi maailmanpyörä Rinkeli on
vain metrin korkeampi. Suomen tivolin hankkiessa pyöränsä 1998 oli
ostos tuolloin peräti maailman suurin siirrettävä pyörä. Nykyään niitä
on isompiakin, lähes 40 metriä hipovia ilmestyksiä. Koko on silti
kunnioitettava.

Ennen Suomen tivolin pyörää Suomen suurin
siirrettävä maailmanpyörä oli - yllätys, yllätys - Linnanmäen n. 25
metriä korkea Helsinki-pyörä. Sitä ei helposti miellä liikuteltavaksi,
koska vehje on nakuttanut kuin tatti paikallaan sen 41 vuotta. Kouvolan
Tykkimäkeen myyty kunniakas vanhus on kuitenkin jo ennen Linnanmäelle
tuloaan pyörinyt Bremenissä, Münchenissä ja Hampurissa.

Lopultakin!

I'm outta here!

Hyvänä ihmisenä siivosin sentään pöytäni, ettei lomittajan tartte työskennellä kakkendaalin keskellä. Että yhdessä viikossa voi muuten kertyä ryönää pöydälle. Tai puolessa vuodessa.



Harmi ettei näy kunnolla yksityiskohdat. Post-it-lapussa lukee tissit.

Tunnit hupenevat

Vajaa kuusi tuntia, ja loma alkaa. Vapauttava fiilis.



Pysyköön sää huonona koko ajan, jottei tule mitään mielitekoja lähteä
ulos kirmailemaan, vaan voi hyvällä omallatunnolla vajota sohvannurkaan
kolmeksi viikoksi. Poislukien Juttutupa 29.9, kaikki mukaan!



Tosin laiskotuksesta huolimatta tekisi kovasti mieli johonkin sillä
periaatteella, että ei se päämäärä, vaan se liike (ja tapa).
Esimerkiksi laivamatka. Pieni piipahdus jossain. Mutta ei Tallinna.



Tietenkin postilaatikkoon on viime aikoina ilmaantunut vain tarjouksia
nopeista yhteyksistä Tallinnaan. Sen lisäksi, että en juuri pidä
Tallinnasta, en halua mihinkään kovin nopeasti.



Nyt kipeästi joku hyvä tarjous Tukholmaan kiitos. Haluan kelluvaan
ravintolahelvettieriöön, josta en pääse edes pois yli puoleen
vuorokauteen. Lisäksi haluan Burger Kingiin. Tukholmassa ois. Bonuksena
nukun laivalla jostain syystä aina todella hyvin.



Pitemmällekin voisi, mutta jos nyt sitten panttaisi sitä rahaa
tammikuulle ja Eurodisneeyn. Kyllä. Olen päättänyt. Talvella
huvipuistoon. Urheiluhenkeä. Ja hyvä hotelli, jossa voi lötköttää
kylpylän altaassa, vaikka ulkona tulisi mummoja ja ukkoja alas
taivaalta.



Pitää varmaan soitella perään matkatoimistoon. Pyysin hinta-arvion
reissusta melkein viikko sitten, kun eivät viitsi netissä informoida
minkäänlaisista hinnoista. Vielä ei ole mitään kuulunut, ilmeisesti
kauppa käy, kun ei vaivauduta vastailemaan vähäpätöisiin
perhematkauteluihin. Vihaan matkatoimistoihin soittelua, mutta kai se
on pakko.

Kriisilandia kuusi vuotta sitten

Siitä on tänään kuusi vuotta, kun astelin harvinaisesti hamoseen
pukeutuneena ja korkkarit jalassa Bulervardia pitkin Helsingin
maistraattiin Miehen kanssa. Minulla oli vatsa hiljaksiin jo pystyssä,
viides kuukausi raskautta menossa, ja tietenkin turvonneet jalat
pursuilivat kivuliaasti korkkareiden laitojen yli.



Mutta hienosti ja herraskaisesti astelimme, tai ainakin Mies asteli ja
minä vaapuin, avioliiton satamaan. Koska tiesimme, että sietäisimme
toisiamme myös ilman maistraattivirkailijan siunausta, toimenpide oli
lähinnä järkisyiden (ja hassujen tekojen tarpeen) ajama (lapsi ja
juridinen turva, ju nou). Ja siksi emme kertoneet kenellekään.



Tai ainakaan melkein kenellekään.



Päivää ennen maistraattiin astelua Mies haki sormukset kaiverruksesta
ja törmäsi puodin ulkopuolella isäänsä. Koska Kymen suunnalla asuva
herra ei kovin usein Helsingissä käy, oli tapaus tietysti jo sinänsä
yllättävä. Appiukkoni vitsinheitto "ai kihlatko ostit" sekoitti
Mies-paran pasmat lopullisesti, ja ennen kuin huomasikaan, suusta oli
valunut sanat "ei kun vihkisormukset".



Puoli tuntia myöhemmin asioista tiesi varmasti jo koko Miehen puoleinen
suku. Appiukkoni on nimittäin sille päälle sattuessaan erittäin
lahjakas ja tehokas juorukello.



Koskaan ei ole kukaan kehdannut ihaan suoraan sanoa, että olimme
sikamaisia luopioita, kun emme järjestäneet häitä. Epäilen kuitenkin,
että anoppini ei ihan tykännyt.



Itse olen tyytyväinen. Vihkiseremonian jälkeen äitini tarjosi
häälounaan itisläisessä lounaskuppilassa ja lahjoitti vävylleen
myötäjäisiksi lauman karjaa - laatikollisen lehmä-jääkaappimagneetteja.
Eiköhän siinä ollut ihan riittävästi perinnettä. :-)

Käteen veto

Tulevien päivien ostoslistalle seuraavaa:

• Rahastajan sormikkaat


• Korvalämmittimet


• Lämmin tuulitakki

Jep, syksy tuli. Työpaikalle. Sisään. Työpisteeseen.


Työpisteessäni oikeasti tuulee niin että post-it-laput lepattaa. Vasen
puoli kropasta aivan jäässä, ja korvatulehduksen riski ihan oikeasti
olemassa. Käteen vetää, rystyset valkoiset.

Panisivat nyt patterit päälle pian.

Lumisotaa Mikin kanssa

Pääkopassa kytee hullu ajatus.



Eurodisneyyn!



Tammikuussa!

Perushiustenleikkuu

Tänään olen:

• Ihmetellyt miksi BBC:n
  toimittajat eivät saisi osaston sisäisesti tehdä läksiäisiä viettävälle
  kollegalleen ihan millaista läksiäislahjaa vain, kunhan kohde ei siitä
  itse loukkaannu. (Muslimeja irvaileva video Al-Jazeeraan siirtyvälle toimittajalle.)


• Taivastellut miten niin
  muka potilaan on itse tiedettävä mitä lääkkeitä saa ja ei saa ottaa
  ennen leikkausta, vaikka lääkäri itse ei ohjeistusta anna. (Verenohennuslääkkeitä
  syönyt mies kuoli leikkauksen aiheuttamiin komplikaatioihin, ja
  hospitaali yrittää vetäytyä vastuusta väittämällä että vuonna nakki
  Neuvostoliitossa sairaanhoitajaksi koulutetun miehen olisi ihan itse
  pitänyt tietää että verenohennuslääkkeen otto pitää lopettaa muutama
  päivä ennen leikkausta.)


• Ihastellut että pikatapasin työpaikan hississä en vain yhden vaan peräti kaksi blogittajaa. (Vai blogaajaa, vai bloggaajaa?)
  
  

Iso poks, hurja räks!

Ajattelin, että kun miettii mikä päivä on, niin en noteeraa koko asiaa
lainkaan. Koska kaikki sentimentaalinen vuodatus asiasta ottaa minua
hieman hermoon. Asia sinänsä on tietysti muistamisen arvoinen
monellakin tapaa ajateltuna, mutta liika on aina liikaa, vähän niin
kuin Dianan hautajaisissakin.



Mutta okei, vähän sanon. Silläkin uhalla, että joku haluaa tahallaan
moralisoida, ymmärtää väärin ja muutenkin vain ryhtyä känisemään:



Puhtaasti visuaalisena tapahtumana
näyttää todella hienolta, kun lentokone iskeytyy pilvenpiirtäjään tai
oikein iso pytinki sortuu. Lisähienoutta myös antaa se, että tietää sen
olevan oikeasti eikä digitaalisesti. Se nyt vain on niin. Paheksukaa
jos haluatte.

Kaamee kapula, osa ties mitä

Väitän että olen kohtuullisen hyvä henkilökohtaisen elektroniikan
käyttäjä. On kuitenkin asioita, jotka ihmetyttävät, ja olen liian
laiska ryhtyäkseni miettimään kunnon googlen hakulausekkeita, kun
ensimmäiset yritykset eivät oikein tuottaneet tulosta.

Tietääkö joku mistä tämä johtuu:


Laitan kännykän USB:lla kiinni tietokoneeseen. Jos valitsen niin, että
kone kohtelee foonia vain eksternaalina muistina, tiedonsiirto koneen
ja foonin välillä on oikein sutjakkaa ja mukavaa. Jos taas annan foonin
mukana tulleen softan (hienoine käyttöliittymine ja härpäkkeineen)
hoitaa asian, tiedonsiirto on huomattavan hidasta.

Tilanne
on tismalleen sama sekä Sony Ericssonin w550i-foonin että Nokian
9300i:n kanssa. Ensin alkuun käytin commua ilman softaa, ja sitten tein
sen virheen, että asensin sen softan. Nyt commun kanssa softa valtaa
areenan väkisin, enkä edes tiedä mitä voisin tehdä sen eteen, että
windows käsittelisi foonia vain ulkoisena muistina (paitsi tietysti
uninstalloida softan).

Tiedän kyllä, että Nokian softat ovat aivan peruskuraa.

SE:n softien kuraisuudesta en tiedä, mutta ainakin isot fileet pitää
siirtää ilman softaa, koska se ei tunnu kykenevän yli 10-megaisten
failien siirtoa ilman virheilmoitusta. Nokian softa nyykähtelee
tietenkin myös isojen siirtojen kanssa, mutta ilkeämmin - koko softa
menee solmuun.

Vuh 2

Paljon odottelua. Ja lisää odottelua. Sitten kierähdys pari kehässä. Ja taas odottelua. Lopulta isoon kehään ja K.O. (Kiitos Osallistujille, tosin voihan se joillekin olla Knock Out, jos on liian kovat odotukset) Tuli sentään hieman muutakin kuin lämmintä kättä. Äiteen söpöliinin ROP-vetskun tittelillä irtosi autokuskina toimineelle kenneltytölle sievä kermansaven aamiaissetti. On ne koirat kivoja, kun pitävät ihmiset krääsässä. Omalle kotiveteraanille tuliaisiksi kaksi vinkuvaa possua. Myöhempi edit: Lisätty se aamiaissetti. Kyljessä hiaaano Porvoo-logo. Taustalla myös välillisesti koirilla ansaittu Aalto-vaasi, keskiluokkaisuuteni nolo symboli. On tosin ältsin hieno, kun sen täyttää piripintaan Candy Kingin hymiö-hedelmämerkkareilla.

Atlantis is a go

Sukkula pääsi kiertoradalle. Olikin viime hetket, koska muuten olisi jouduttu odottamaan lokakuulle. Hieno lähtö. Nasa-tv kertoo lisää.

Suojattu elämä

Keinotekoisessa uomassaan lipuvat

tyhjät paatit


(Valokuvatorstai, aiheena uoma)

Tylsät rahatyypit

Otsikko Katson kannessa:

Salonoja lennätti Ruotsista alastonmalleja

Juttu kertoo, että oikein kopterilla.

Onhan se toki hienoa, että mies on vihdoinkin tajunnut, että rahaa voi tuhlata muuhunkin kuin ylinopeussakkoihin.

Toisaalta. Hitto että nää rahassa rypijät on mielikuvituksettomia.

Mitä ne tekee? Ne ryyppää, käy huorissa, ostaa kämppiä, autoja ja veneitä.

Kamoon hei! Kuka tahansa voi ryypätä, käydä huorissa, ostaa kämppiä, autoja ja veneitä.
Miljonääreille pitäisi olla joku pääsykoe. Jos ei rahoille keksi mitään oikeasti luovaa käyttöä, niin rahat pois.

Lamauttaakohan raha jotenkin aivot, koska tavallisten köyhisten joukosta löytyy aivan loistavia ideoita.


Esimerkiksi duunikaveri hankkisi pari amerikkalaista Apachea ja pitäisi
Kremliä panttivankina kunnes hänet julistettaisiin Venäjän tsaariksi.
Tämä siksi, että maailma on täynnä kuninkaita ja sheikkejä sun muita,
mutta tsaareja ei ole yhtään.

Tsaariksi julistamisen jälkeen
tyyppi rakentaisi leveän, lämmitetyn piikkisuoran tien halki koko
Siperian, jota se pärräisi avoautolla ökyturkki päällä, kuminauhalla
leuan alta sidottu karvareuhka päässä posket ja kieli lepattaen.
Änänänänänänäääääääääääääääääääääääääääääääää!


Vaihtoehtoisesti voisi kuulemma ryhtyä kalifiksi ja rakennuttaa
samanlaisen tien Saharan halki. Sen pitäisi olla kevyesti jäädytetty,
jotta jännitys pysyy yllä. Leuan alta kuminauhalla kiinnitetty turbaani
olisi sitäpaitsi ehkä jopa päheempi kuin venäläinen karvareuhka.

Ja veri lentää!

Argh! Kutian! Todella ikävistä paikoista! Raavin itseni verille jälleen.



Helteiden ansiosta sai koko kesän olla rauhassa niiltä iniseviltä pikku
paskiaisilta, mutta annas olla kun tuli kosteaa ja viileää.



Jos kerran uhkealla ruhollani pitää käydä salaa aterioimassa, niin
toivottavaa kuitenkin olisi, että ateriointi tapahtuisi helposti
kyhnytettävillä alueilla. Mutta ei.



Ovat jostain syystä tikanneet sormien nivelet ja akillesjänteet täyteen
paukamia. Moiset kohdat kutiavat tsiljoona kertaa pahemmin kuin
perinteinen kyynärtaive tai sääri. Ja raavi nyt siinä sitten kunnolla
muutenkaan, kun sorminivel on tollainen ärsysti muotoiltu pieni möhkyrä
ja akillesjänne pitkänsuiruna rimpsuna vailla kunnon kyhnytyspintaa
sekin. Kyllä ihon rikki saa, mutta kyhnytyksen tuoma nautinto on
raivostuttavan vähäinen.

Ah, haikea nostalgia

Tuli tongittua ihan muissa asioissa vanhoja kerrostumia äiteen fotokaapissa, ja mitä aarteita sieltä löytyikään.


Projektina oli etsiä vanhoja kuvia perheen erinäisiltä
maailmanmatkoilta, mutta käteen osui myös tukuittain omaa
henkilökohtaista historiaani.

Kahden eri leirikoulukeikan
kuvat ala- ja yläasteelta. Sykähdytin itseni muistamalla kaikkien
etunimet ja lähes kaikkien sukunimet. Jopa rinnakkaisluokkalaisten,
joiden kanssa en juuri ollut tekemisissä. Viimeksi näin heitä lähes 15
vuotta sitten luokkakokouksessa. Ei ole tullut pidettyä yhteyksiä. En
tosin koskaan olettanutkaan että tulisi.

Koulukuvia
sykähdyttävämpiä ovat kuitenkin 20 vuoden takaiset kuvat siitä oikeasta
nuoruudestani - koulun ulkopuolella. Ihmisistä, jotka oikeasti
vaikuttivat elämääni ja siihen, minkälainen minusta tuli. Jotkut ovat
kadonneet täysin tietymättömiin, toiset ovat edelleen osa elämääni
tavalla tai toisella.

Vaikka neljäänkymppiin on vielä
matkaa enemmän kuin mitä kolmekymppisistä on aikaa, kahden
vuosikymmenen takaisia iloisia (ja humalaisia) kasvoja on hurjaa
katsoa. Kaikki ovat niin nuoria, niin täynnä kujetta ja viatonta uhoa.
Jopa minä, joka en koskaan ollut nuori, olen kuvissa niin kovin nuori.
Ja melkein kaunis. Ja jopa hoikahko.

Pitkän matkan on yksi jos toinenkin kulkenut vekkuleista kotibilettäjistä ja liikennejakajaan törmäilijöistä.


Yhdessä kuvassa on Paloheinän huipulla ballerinamaisesti sateenvarjon
kanssa keikistelevä, kaksimetrinen pitkätukkainen naistennaurattaja ja
rattopoika. Näin hänet muistaakseni toissa kesänä. Kaljuuntuva,
siilitukkainen jo yli vuosikymmenen verran saman naisen kanssa yhtää
pitänyt. Pientä tytärtään palvova  ylpeä perheenisä.


Isiksi (ja äideiksi) ja suhteellisesti ottaen menestyneiksi - ehkä
onnellisiksikin - päätyi moni muukin. Tämän mainitun korston tapaus
vain hymyilyttää minua kovemmin kuin mikään muu paksun kuvanivaskan
näpsäyksistä tuoma muisto. Vannoutunut, vapauttaan muka niin tiukasti
vartioinut poikamies hän oli silloin. Ehkä sateenvarjokuva viehättää
minua niin paljon siksi, että herkkä runopoikuus paistaa siitä läpi
kuin sata aurinkoa. Vannoututunut poikamies - phah! :-)


Tilastot eivät kuitenkaan meitäkään jättäneet rauhaan. Osa yritti - ja
epäonnistui. Tai tulevaisuudesta ei välttämättä muodostunut sitä, mitä
he siltä ehkä odottivat. Eroja. Huonoja elintapoja. Rikoksia.
Lapsettomuutta. Yksinäisyyttä.

Eniten tietysti miettii
kaikkia niitä niin kovin tuttuja kasvoja, joista ei enää tiedä mitään.
Jotka ovat olleet kateissa kymmenenkin vuotta, eivätkä vielä kuviossa
olevatkaan tyypit ole kuulleet heistä mitään.

Missähän on
tuokin varsin iso poika, joka kuskaili meitä tyttöjä eräänäkin lumisena
päivänä ties missä Loviisan takametsässä ja ajoi ojaan. Auto saatiin
ojasta, mutta nuorelta herralta housut repesivät. Niitä sitten illalla
paikkailtiin.

Tai ystävänsä, yhtä hoikka kuin kaverinsa lihaisa. Kuontalo toi mieleen siivousmopin. Hiljainen, mutta ovela huumorintaju.

Kunpa tietäisi.

Tekisi mieli laittaa kuvia näytille, mutta ehkäpä on silti ihan siistiä suojella viattomien yksityisyyttä.


Jos yksi, Karvinen saa luvan kestää julkisuuden.






Herranjestas että me kaikki oltiin niin nuoria.

Keskiyön jännitysnäytelmä

Lukuisista taksiblogeista viisastuneena tuntuu suorastaan pahalta (ja
vainoharhaiselta) tilittää itselle epämieluista taksimatkaa.

Pakko kuitenkin on.


Työpäivä venyi reippaasti päälle kellon ympäri, ja oli uupuneena pakko
tilata taksi. Yhdentoista maissa tiistai-iltana niitä ei keskustassa
juuri tarvitse odotella.

Mutta, ensinnäkään asiakassuhde ei
ala hyvin jos turvavyön kanssa räplätessäni kuski kysyy mairealla
äänellä "pitääkö taksisedän tulla auttamaan".

Seuraavaksi
lähtee ajamaan kohti länttä niin päistikkaa väärään suuntaan, että
mielessäni käy kusetuksen yritys. Helsingissä ei juuri yritetä
kusettaa, mutta ei se aivan tavatontakaan ole.

Tänne itäiseen
Helsinkiin on mahdollista kaartaa Tehtaankadun kupeesta noin
puolentusinasta kohdasta, eikä Mechelininkadun kautta ole mitään syytä
tai järkeä kiertää. Bussin kökkiminen kaksi sekuntia risteyksessä heti
matkan alkuvaiheessa on lievästi huono tekosyy lähteä kilometritolkulla
väärään suuntaan.

Tarjoutuu sentään huomauttaessa itse sammuttamaan mittarin hetkeksi.


Taksi tuoksuu omituiselle - epämiellyttävälle. Ummehtuneelle. Ehkä se
ei yrittänytkään kusettaa, vaan on vetänyt tötsyjä takapenkillä koko
alkuillan. Tai sitten sillä on raato takakontissa

Kuski tasapainoilee liian tunkeilevien kysymysten rajoilla ja äänensävy on epämiellyttävän lipevänhäilyvä.


Harmitti, että oli tullut annettua saman tien tarkka osoite. Olisin
muuten voinut jäädä pois kyydistä vaikka lähimmällä huoltamolla. Tyyppi
oli jotenkin niin "creepy", että ajatus siitä, että osoitteeni on
sellaisen tiedossa ei tunnu yhtään kivalta.

Onneksi on aidattu ja vartioitu piha ja poliisit viettävät yönsä munkkikahveella tuossa näköetäisyydellä.


Onneksi myös onnistuin pysymään kohteliaana ja asiallisena. Sillä
hävettää, jos se olikin vain tavallisen sosiaalisesti lahjaton tyyppi,
joka on muuten vain elämästä niin pihalla, että ihan vilipittömästi
valitsee reitit päin honkia ja puhuu himmeästi. Hävettäisi vielä
enemmän, jos olisin ruvennut rähisemään.

Toisaalta,
epäilyttäville tyypeille ei ylipäätänsä kannata rähistä. Ikävimmässä
tapauksessa jos niillä ei vielä ollut sitä raatoa takakontissaan, niin
pian olisi saattanut olla.

Pitäkää pakkauksenne

Rakkaat einesvalmistajat. Olen tästä teille palautetta antanut, mutta
ilmeisesti ymmärsitte minut täysin päinvastoin, kun ongelma tuntuu vain
lisääntyvän ja laajenevan.

Kirjoitan nyt hitaasti, jotta tekin ymmärrätte:


Olkaa ystävällisiä, ja siirtäkää einesten pakkaussuunniteluosastolta ne
kaikki armeijahenkiset fakki-idiootit pois. En halua, että minulle
kirjaimellisesti pakkosyötetään asiat-erillään-ideologiaa.
Kun
hankin einesaterian, haluan repiä siitä pahvit pois (nekin ovat muuten
turhia), nakata sen mikroon ja ryhtyä syömään. En todellakaan misään
vaiheessa halua kauhoa eri ainesosia pikkuisista syvennyksistään ja
sekoittaa itse niitä yhteen - en ennen lämmitystä, en sen jälkeen.

Jos haluan ruokaa armeija- tai vankilatarjottimelta, menen intialaiseen
ravintolaan. Jossa minulla ei ole kiire. Jossa minulla on tarvittaessa
käytössäni esimerkiksi lusikka. Jossa erillissyvennyksissä on oikeasti
vissi järki.

Ei ole mitään järkeä, että kanapastassa on pasta
erikseen ja kastike erikseen. Turha selittää, että pasta jotenkin voisi
hyvin, kun se ei lillu kastikkeessa. Kun ei se voi. Se menee mössöksi
joka tapauksessa. Al denteä nähnykkää. Ei tarviikaan nähä. Antakaa sen
kastikkeen piru vie lillua siinä pastassa, kun siihen se joutuu joka
tapauksessa.

Tai joutuisi, jos viitsisin ostaa kädettömiä pakkauksianne, joissa ei ole järjen häivääkään..

Elefantit!

Okei. Tiedän, että elämä - tai siis minä itse - on lellinyt minua
liikaakin. Eikä yhden penskankan pykääminen ole suoranaisesti auttanut
vyötärön solakkana pitämistä.

Olen pyllerö. Myönnetään.


Mutta silti, rakkaat housuvalmistajat, jos mahdun 34 tuuman
normaalivyötäröllisiin farkkuihin, sen pitää tarkoittaa sitä, että
mahdun myös 34-tuumaisiksi merkattuihin matalavyötäröllisiin
pissishousuihin. Ne 34 tuumaa ovat perinteisesti merkanneet VYÖTÄRÖN
mittaa, eivät lantion.

Miksette suoraan jo merkkaa niihin mainoksiinne, että
"Elefantit älkää vaivautuko! Sillä sitähän te olette. Ja koska te elefantit ette kuitenkaan suosiolla mene pussihousuosastolle, hieromme naamaanne elefanttifaktaan panemalla teidät valkkaamaan kokonumeroltaan kaksi numeroa normaalia suuremmat farkut, jotta te elefantit saatte ahdettua ihraisen elefanttiahterinne siihen ainoaan farkkumalliin, mitä me suostumme nykyään valmistamaan."

*kele, *tana, *ttu!

Uutiskatsaus

Ilta-sanomien päivän pääkansi:

Orava teloi oopperatähden tajuttomaksi!

Mielleyhtymä 1:
Orava sanoo: *ittu mä niitä rupisia pähkinöitä sulta otan, tosta saat ja tosta!

Mielleyhtymä 2, luettuani jutun läpi:
Voi orava-parka.

Mielleyhtymä 3:
Valtakunassa lienee asiat kohtuullisen hyvin, jos tämä on iltapäivälehden pääkansi.


Eläinmaailmasta vielä sen verran, että Crocodile Hunter Steve Irwin kuoli. Aika julmasti vieläpä. Työnsä touhussa kuitenkin, mikä lienee onnellista miehelle itselleen. Uutinen via Elefanttipuhetta.

Hoetli Bayblon

Luen varsin vähän käännöskirjallisuutta. En olisi varmaan Hotelli Babyloniakaan lukenut suomeksi, ellei käännösversiota olisi varta vasten nakattu kouraani.



Kirja sinänsä on ihan viihdyttävä. Herkullisia faktoja
hienostohotellien arkipäivästä ja starojen omituisuuksia. Tuplavuoroon
joutuvan vastaanottovirkailijan silmin kerrottu tarina kattaa yhden
vuorokauden verran tapahtumia, jotka on puffikannen mukaan kerätty
anonyymin alan konkarin kymmenen vuoden uran varrelta. Hauskaa
ajantappoa.



Mutta käännös. Voi äky. Readme.fi:n kustantama julkaisu on ilmeisesti
ollut kiire panna pihalle - ja halvalla. Käännös on, jos ei nyt aivan
surkea Bauhaus-manuaali,
niin vähintäänkin ärsyttävä. On ikävää, kun lukiessa kirjasta jää
viimeistelemätön olo. Kyse ei ole pelkästään huonosta kielestä ja
käännöskukkasista, vaan myös lyöntivirheiden määrä on suuri.



Yleensä kiroilen mainoskanavien tv-ohjelmien kääntäjien kädettömyyttä -
varsinkin Subtv:n (pitävätkö ne kääntäjiään kanalahäkeissä vedellä ja
leivällä, vai mistä on kyse?) - ja ajatus siitä, että sama ilmiö
hiipisi kirjoihin tuntuu ikävältä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on
tullut luettua ehkä viisi käännösromaania, joten en itse osaa lainkaan
sanoa ovatko kirjojen käännökset huonontuneet ihan yleisesti, vai
osuiko kouraan onneton poikkeus. Toivottavasti poikkeus.



p.s. Kappas, kirjan innoittamana on tehty kahdeksanosainen brittidraama, ja näemmä jatkoakin on luvassa.

Niksi-Pirkka-katsaus

Lampun kohdistaminen on joskus
hankalaa sängyssä lukiessa. Laita lippis päähän, niin lamppu ei
häikäise silmiä, mutta valaisee tekstin.



Jeps. Voin vain kuvitella näyn, jossa tavalliseen tapaan lojun nakuna sängyssä - Sonera-lippis päässä.



Toinen:

Näytä ihmiseltä, joka noudattaa
terveellistä ruokavaliota: Sujauta ostoksiasi pakatessa päälimmäiseksi
purjosipuli. Kauppakassista pilkottava vihreä komistus huomataan
varmasti, eikä sinun tarvitse hävetä eineksistä koostuvaa
ruokavaliotasi.



Toimituksen sikailuseula taisi tällä kertaa pettää.