Houndini

Koko elämäni koiran omistaneena voin sanoa aika varmana asiana, että
koirilla on tunne-elämää. Ne osaavat selkeästikin olla iloisia,
masentuneita, ihmeissään, häpeissään, peloissaan jne. Mutta kuten
kaikki tiedämme, perustuntemuksillakin on ne hienostuneet variaationsa.


Eläimen käyttäytymistä pyrkii tahtomattaankin inhimillistämään, joten
tunteiden laadun arvioinnin kanssa pitää olla tarkkana, jos haluaa
pohtia asioita edes vähän objektiivisesti. Silti olen viime aikoina
miettinyt, että osaako koira esimerkiksi tuntea pilkallista
voitonriemua - osaako se taputtaa itseään tassulla olalle ja todeta
että "njännjännjää, vähänks tein sen ja vielä ihan kiusallani"?


Meidän nelikiloinen vanharouvamme Alli, 13 v, on erittäin pirteä
tapaus. Ainoa iän merkki harmaan naamataulun lisäksi on lievä
inkontinenssi. Siispä kun emme ole kotona, Alli asustaa makkarissa
omassa, kaikilla mukavuuksilla varustetussa usean neliön haassaan.
Koska aitaa on kuitenkin liian vähän, jotta sen saisi kulkemaan koko
haan ympärysmitan vaatiman noin 10 metrin matkan, on aidan reunat
yritetty nalkittaa parin tuolin avulla huoneen nurkkaan sekä piirongin
ja kirjahyllyn väliin.

Silti se perskuleen epeli väkertää
itsensä vapaaksi aidan jommasta kummasta päästä. Kyseinen metallinen
kennel-aita painaa varmaan reippaasti yli kolme kertaa Alli-kirppua
enemmän, ja silti likka siirtelee sitä kuin se olisi ilmaa vain.


Kun tulemme kotiin, Alli odottelee ulko-ovella naamallaan ilme, jota ei
voi kuvailla muuksi kuin pilkalliseksi voitonriemuksi. Hyvä ettei joka
kerran ota vielä hihasta kiinni ja taluta makkariin esittelemään
Houdininkin kateelliseksi tekevää saavutustaan.

Kyseessä on
pilkan lisäksi myös omistajien häikäilemätön nöyryytys. Sillä mitäänhän
se inkontinenssivaivainen ei tietenkään tee sisään ollessaan yksin.

Ihan kiusallaan.