Kissa laatikosta pöydälle

Tänään on vietetty aikaa muun muassa supersankarisarjakuvia hyllyyn
järjestäen. Samalla on keskusteltu supersankarileffojen ja -sarjisten
välisestä suhteesta. Leffoissahan on otetaan paljon vapauksia vastoin
kuin miten Oikeasti Tapahtui.


Olemme ennenkin keskustelleet paljon siitä, miten leffassa sitä ja
kuinka oikeasti tätä. Anoppini herkesi eräänä jouluna käkättämään
huvittuneena, kun vertailimme juuri nähtyä Sormusten herra -leffaa ja
sitä miten asiat menivät kirjassa. Keskustelussa käytettiin paljon
lausetta "oikeasti asia meni niin, että..." mikä huvitti anoppia
suuresti.

Mitä enemmän tapahtuu media-crossovereita, sitä
helpommin kieleen hiipuu tuo oikeasti tapahtuminen silloinkin, kun
alkuperäisaineistokin on ollut pelkkää sepitettä.

Toisaalta,
jälleen kerran palataan siihen peruskysymykseen: mikä on todellista tai
oikeaa ja mikä ei? Vai onko sillä edes aina merkitystä?


Otetaan nyt vaikkapa joku George W. Bush. Todennäköisesti en tule
koskaan tapaamaan kyseistä olmia, ja kaikki mitä hänestä tiedän on
kuulopuhetta, luettua tai telkkarista nähtyä. Onko hän oikeastaan sen
todellisempi kuin jokin suosikkielokuvani tai -sarjani hahmo?


Voidaan toki pohdiskella, että Bush on todellinen, koska hän vaikuttaa
minun edes välillisesti erinäisillä maailmanpoliittisilla
munauksillaan. Toisaalta, myös lempielokuvani tai -sarjani voi
vaikuttaa minuun esimerkiksi edesauttamalla henkistä kasvuani (tai
taantumustani), jos se käsittelee asioita, jotka ovat minulle tärkeitä
jonkin elämän osa-alueen edustajia. Erittäin suositut sarjat
vaikuttavat muuhunkin kuin vain katsojaansa - esimerkiksi kun Kauniit
ja rohkeat ratsasti suosionsa huipulla, kaupat olivat iltapäivisin
kyseisen roskan lähetysaikaan käytännössä tyhjillään.


Veronica Marsin ja Logan Echollsin kipeä suhde on minulle reaalisesti
aivan yhtä todellinen kuin yläkerran nuorenparin - itse asiassa paljon
todellisempikin, sillä en tunne yläkerran nuorta paria lainkaan. Sen
sijaan Veronicasta ja Loganista tiedän yhtä sun toista kiintoisaa, ja
olen kerran jos toisenkin turhautunut kumpaisenkin ääliömäisyydestä
tietyissä asioissa.
Yleinen konsensus varmaan kysyttäessä
vastaisi, että ensin mainitut eivät ole todellisia, mutta jälkimmäiset
ovat - siitäkin huolimatta, että jos jälkimmäiset ensi yönä lähtisivät
ufojen matkaan, minä sitä tuskin huomaisin. Ainakaan kovin nopeasti.


Niin, ainahan on kysytty että onko laatikossa oleva kissa todellinen
ennen kuin avaa laatikon kannen ja näkee kissan. Yhtä hyvin voisi
kysyä, ovatko yläkerran tyypit todella todellisia ennen kuin tutustun
heihin ja tiedän heistä jotain.

Läski tummuu

On ikitrendikästä valittaa milloin mistäkin mauttomasta vaatemuodista, jota itsekritiikitön teinilauma väärinkäyttää.

Toisaalta on myös jollain tapaa erittäin kunnioitettavaa se pokka, millä tiettyjä vaatekappaleita käytetään.


Joidenkin mielestä tämänhetkinen lannehousumuoti on kaameaa, kun
penskojen vauvarasvat pursuilevat housunkauluksen yli, ja ihra hyllyy
oikealla ja vasemmalla.

Mutta, mutta. Se on varsinkin
herkiltä teineiltä käsittämätön itsetunnon osoitus. Yhteiskunnassa,
jossa yhä enenevässä määrin ihmisiä kyykytetään ja sorretaan
ulkonäkönsä takia on jännällä tavalla mielenkiintoista, että läskin
annetaan näkyä. Mauttomasti, myönnetään, ehkä, mutta silti.


On ehkä yltiöpositiivista toivoa, että esimerkiksi tämän nykytrendin
avustuksella joskus raskausarpien raidoittama hyllyvä läski lakkaisi
olemasta niin rumaa.

Toivon silti.

Rahat tiskiin!

Onkohan kyse jostain kaupan alan yrittäjien salaliitosta, kun
kaikkialla vaihtorahoja antaessaan kassahenkilöt lätkäisevät aina
kolikot setelin päälle.


Mikäs siinä, jos on kaksi kättä jolla vastaanottaa, eli kaataa heti
kolikot toiseen kouraan. Usein kuitenkaan ei ole, ja kolikoiden
tasapainottelu setelin päällä sekä koko höskän lopullinen taitelu
taskunpohjalle tai lompakkoon on erittäin ärsyä.

Miksi ei voi
antaa kouraan ensin kolikoita, sitten vasta seteliä? Tiedän
kokemuksesta, että monissa paikoissa kassoille terästetään "korrektia
palvelua" mihin kuuluu tuo ensin mainitty älyvapaa vaihtorahojen
palautustapa, ja ihmetyttääkin mikä käytännön takana oikein on, koska
ainakaan se ei palvele asiakasta.

Heti Helsingistä etelään on
mukavampi käytäntö, kunhan siihen tottuu, eli mitään ei anneta käteen.
Asiakas lätkäisee rahan tiskiin tai asianmukaiselle koveralle
alustalle, ja kassa myöskin lätkäisee vaihtorahat tiskiin tai sille
koveralle alustalle. Näppärää.

Itse asiassa Alepoissa,
ainakin parissa sellaisessa joissa itse käyn, on lähdetty harrastamaan
samaa meininkiä, mikä lämmittää mieltäni kovasti.

Vaanii se

Samalla tavalla kuin huomaan kevään kunnollisen tulon siitä, että
yhtäkkiä ilmassa kaikuu lokkien huuto, myös syksyllä on vaivihkaiset
ennusmerkkinsä.



Viime yönä Allia ulkoiluttaessa tajusin ensimmäistä kertaa pitkään
aikaan katsoa ylös. Siellä ne olivat, mun kaverit, tähdet. Hento oli
tuike, Cassiopeia erottui juuri ja juuri. Mutta näkyi kuitenkin.



Sillä hetkellä, kun tajuaa taas tähtitaivaan olemassaolon, vuosi on
vääjäämättä valahtanut iltapäivän puolelle. Lämpimiä ja aurinkoisia
hetkiäriittää varmasti vielä runsaasti, mutta syksy väijyy jo
lähistöllä hyökkäysarsenaaliaan inventoiden.




Delta-akvaridien eteläisen haaran maksimi on muuten tänään ja
alfa-capricornidien maksimi ylihuomenna. Syvällä pimeässä pöndelässä
kaukana sivistyksen valosaasteesta saattaa mättähällä loikoillessa
näkyä muutama tähdenlento. Ja kirkkaimmat satelliitit näkyvät jo nyt.

Haircuttia, niinku oikeesti

Tuntuu hassulta. 20-30 senttiä kuivunutta, hamppuista latvaa puuttuu.
Paljaalla selällä tuntuma aivan outo. Ihan kuin ois vieraissa.



Viimeksi taisin käydä oikealla naistekarvatupsuttajalla oikeasti
tupsutettavana noin 10 vuotta sitten. Vois ehkä kuvitella hieman
aikaistavansa seuraavaa käyntiä, kun tietyn mitan yli kuontalo ei
kuitenkaan enää kasva, vaan vain muuttuu horohampuksi.



Noh, vielä jäi toi perheen vara-Jeesus, josta on siistiä kyetä
tukistamaan itseään pakaroillaan ja vähemmän siistiä jos unohtaa nostaa
hiukset pois tieltä pa**alle istuessan.



Tietenkin Mies on se, jolla on ihanat luonnonkiharat. Mies on myös se,
jolla hiukset jaksavat kasvaa aina ja aina vain mitenkään huomattavasti
hamppuuntumatta. Mies on tietenkin, totta kai, myös se, jolla on
vaaksan mittaiset silmäripset.



Jos kerran naisten kuuluisi olla se kauniimpi sukupuoli, niin kertoisko
joku mulle, miksi Miehellä on kaikki se, mikä mulla kuuluisi olla,
siinä missä mulla on pää myös ulkoisesti täynnä heinää ja silmäripsiä
pitää etsiä mikroskoopilla.



En edes viitsi mennä siihen kumman takapuoli näyttää hyvältä farkuissa tai kumman sääret on hehkemmät minissä ja korkkareissa.

Houndini

Koko elämäni koiran omistaneena voin sanoa aika varmana asiana, että
koirilla on tunne-elämää. Ne osaavat selkeästikin olla iloisia,
masentuneita, ihmeissään, häpeissään, peloissaan jne. Mutta kuten
kaikki tiedämme, perustuntemuksillakin on ne hienostuneet variaationsa.


Eläimen käyttäytymistä pyrkii tahtomattaankin inhimillistämään, joten
tunteiden laadun arvioinnin kanssa pitää olla tarkkana, jos haluaa
pohtia asioita edes vähän objektiivisesti. Silti olen viime aikoina
miettinyt, että osaako koira esimerkiksi tuntea pilkallista
voitonriemua - osaako se taputtaa itseään tassulla olalle ja todeta
että "njännjännjää, vähänks tein sen ja vielä ihan kiusallani"?


Meidän nelikiloinen vanharouvamme Alli, 13 v, on erittäin pirteä
tapaus. Ainoa iän merkki harmaan naamataulun lisäksi on lievä
inkontinenssi. Siispä kun emme ole kotona, Alli asustaa makkarissa
omassa, kaikilla mukavuuksilla varustetussa usean neliön haassaan.
Koska aitaa on kuitenkin liian vähän, jotta sen saisi kulkemaan koko
haan ympärysmitan vaatiman noin 10 metrin matkan, on aidan reunat
yritetty nalkittaa parin tuolin avulla huoneen nurkkaan sekä piirongin
ja kirjahyllyn väliin.

Silti se perskuleen epeli väkertää
itsensä vapaaksi aidan jommasta kummasta päästä. Kyseinen metallinen
kennel-aita painaa varmaan reippaasti yli kolme kertaa Alli-kirppua
enemmän, ja silti likka siirtelee sitä kuin se olisi ilmaa vain.


Kun tulemme kotiin, Alli odottelee ulko-ovella naamallaan ilme, jota ei
voi kuvailla muuksi kuin pilkalliseksi voitonriemuksi. Hyvä ettei joka
kerran ota vielä hihasta kiinni ja taluta makkariin esittelemään
Houdininkin kateelliseksi tekevää saavutustaan.

Kyseessä on
pilkan lisäksi myös omistajien häikäilemätön nöyryytys. Sillä mitäänhän
se inkontinenssivaivainen ei tietenkään tee sisään ollessaan yksin.

Ihan kiusallaan.

Legendaarista!

Tein sen, tein sen! Vietin kolme tuntia Ikeassa enkä ostanut yhtään
mitään! Olen kurko, ihan ässä ja kuulun vähintääkin parhaaseen
a-ryhmään.

Hyvä työ, jotakuinkin

Aamulla matkalla töihin Viikintien ja Itäväylän liittymän läheisyydessä
hortoili vanhempi, laiha mies sairaala-asussa keskellä tietä suunta
kohti Itäväylää.


Myönnän olevani kylmä, välinpitämätön kaupunkilainen - osaksi koska
pelkään erinäisiä hassuja asioita - mutta kadonneet, hylätyt tai
epämääräisesti hortoilevat ihmiset ja eläimet minun on aivan pakko
saattaa jonkun viranomaisen tietoon. Soitin poliisille ja annoin
sijainnin tuntomerkit niin hyvin kuin taisin. Lähistöllä on niin
sairaalaa kuin lukuisaa vanhustentaloakin, joten jossain niistä varmaan
joku olisi piakoin miestä kaivannut.

Puhelun tehtyäni toki
tunsin itseni heti paremmaksi ihmiseksi. Siitäkin huolimatta, että
olisi pitänyt pysähtyä - edes vähän matkan päähän - tarkkailemaan
tilannetta, eikä vain hurauttaa ohi ja pirauttaa pikaisesti
virkavallalle, koska pomo olisi hirttänyt jos olisin myöhästynyt
töistä.

Toisaalta ehkä parempi edes se soitto, se ei paljon
maksa. Tuli taas mieleen se perhetutun poika, joka Lordin torikeikan
ryöstöhakkauksen kohteeksi joutumisen jälkeen raahusti käytännössä
alasti ja verissä päin keskustasta Vuosaareen asti, eikä kukaan
pysähtynyt - tai edes ohi ajaessaan soittanut miehelle apua.

At the late night, double feature, picture show

Lisää hyviä puolia lapsivapaassa. Ehtii elokuviin.

Kaksi
leffaa yhden hinnalla tosin johtaa siihen, että olo on kuin
festareilla, mutta leffat on huonoja ihan tahallaan eikä vahingossa.


Hyvä että päätin olla jo puolitoista tuntia ennen ekan tarjokkaan alkua
lippuja ostamassa, sillä en ole varmaan ikinä nähnyt sellaisia jonoja
Tennarin aulassa. Kolmisen varttia siihen jonottamiseen sitten menikin.

Tulipahan tarkistettua rästiin jääneet X-Men 3 ja Poseidon.


On kaksi asiaa mitä en tajua. Ensimmäinen on se, että X-Meniä on
väitetty liian täyteen ahdetuksi. Eihän se ollut sitä yhtään, vaan
esimerkiksi jos vertaa tätä ekaan X-Meniin, niin eka oli aivan liian
avara. Tai sitten tosiaankin juon liikaa kahvia. Lisäksi on ihan
hupaisaa, että sarjiksien rasismiin viittaaminen on leffoissa muunnettu
yhä painavammin homoteemaksi.

Poseidonkin oli mainettaan
parempi. Toinen niistä mitä en tajua on että miten niin paperinohuet
stereotyyppihenkilöt? Koska siis TOTTA KAI paperinohuet
stereotyyppihenkilöt. Eikö nykypäivän leffakriitikoilla ja
tiedostavalla nuorisolla ole mitään käsitystä perinteisen
katastrofileffan perusluonteesta?

Su-doku

Hei kaikki, haluaisin kertoa teille siitä miten sudoku tuhosi elämäni.



Kaikki alkoi siitä, kun lehdestä löytyi sudoku. Olin pitkään
naureskellut niille hulluille, jotka antavat elämänsä sudokujen
vietäväksi - jotainhan niiden elämässä on oltava vakavasti vialla.
Kaverit olivat kuitenkin kehuneet, vähän painostaneetkin, ja niin
sitten tein sudokun.



Jäin koukkuun kerrasta. Seuraavan päivänä menin Akateemiseen norkoilemaan, jos jossain olisi sudoku-kirjaa myytävänä.



Hyvin nopeasti kyllästyin niihin tavallisiin sudokuihin. Piti saada
enemmän, monimutkaisempaa. Kokeilin kaikkea Salama-Sudokuista
Super-Sudokuihin. Lopulta narahdin täydellisesti Hyper-Sudokuun ja
palapeli-Sudokuun.



Aina ei hyperiä tai palapeliä ole saatavilla, ja sellaisen saadakseen
voi joutua ostamaan myös muita sudokuja. Välillä olen alentunut jopa
dyykkaamaan Metro-lehtiroskista sudokun toivossa.



Olen täysin vieraantunut elämästä. En saa välillä mentyä ajoissa nukkumaan, koska vielä
pitää täyttää pari numeroa. Streittariystävät yrittivät ensin alkuun
innostaa minua tavallisiin elämän iloihin kuten ryyppäämiseen ja
elosteluun, mutta suurin osa heistä on jo ajat sitten antanut periksi.



Huomaan valehtelevani lähimmäisilleni. Eilenkin sanoin työkavereille
meneväni tupakalle, vaikka oikeasti menin tupakkahuoneeseen tekemään
sudokua.




Lapset, ajatelkaa tulevaisuuttanne, pysykää erossa sudokuista. Elämässä on ihan riittävästi loogista haastetta muutenkin!

Ja jatkuu

Puolivallaton lapsivapaa jatkuu. Onnistuin jopa puhumaan itselleni
loppuviikoksi aamuvuorot niin, että pääsee joka päivä ajoissa kotiin
lööbaamaan. Ihan kuin kesäloma vielä jatkuisi.

On ihanaa olla itsekäs!


Ja vähän vähemmän ihanaa, jos tämä blogi on vielä muutaman vuoden
päästä pystyssä, kun arvoisa Lapsi surffaa netissä ja löytää äiteensä
häpeilemättömän ilakoinnin.

Ensin se saa raivarit siitä, että
nolaan sen kertomalla tyttöjeniskujuttuja (kts. edellinen entry).
Seuraavaksi se saa trauman, kun äiti ilakoi lapsivapaasta.

Ei se mitään. Odottakaas vain, kun Poika tuo ensimmäisen tyttöystävän kotiin. Silloin kaivetaan esiin Pojan vauvakuvat!


Sopiskohan sillä uhkailu kasvatuskeinona sitten kun Poika on teini?
Minuun se ei tehonnut, mutta olinkin kaappiekstrovertti ja nautin
siitä, kun vauva-aikaisia kahtatoista michelin-rengastani esiteltiin
kaiken maailman teinihairahduksille, joiden herkät mielet tuskin ovat
tänä päivänäkään toipuneet ennalleen.

Tikanpoika, luonto, tiedättehän...

Hyvät tyttöjen isät. Teillä on vajaa 10 vuotta aikaa hankkia kunnon suolapanoshaulikko.

Poikani, 5v, on perussosiaalinen, mutta ihmisiä kohdatessa ujoushetki on vielä kohtuullisen iso. Poikkeuksia kuitenkin on.


Päivänä muutamana Pojan matkustaessa isänsä kanssa metrossa Pojan
viereen istui mieshenkilö, ja pikkuherra liiskautui karkuun aivan
penkin toiseen laitaan ikkunanvierykseen kiinni. Sitten mies jäi pois,
ja tilalle istui noin kuusivuotias tyttö.

Tiedättehän
piirretyt, joissa kiintoisan kohteen nähnyt (miespuolinen) piirroshahmo
liimautuu vips tikkana penkille neidon kylkeen? Samanlainen ilmiö
tapahtui. Myös iskurepliikit on Pojalla jo hallussa:

"Oletko yksin täällä?"

Mikä harmi, että tyttö puhui vain ruotsia.

Pitänee vielä miettiä sitä ruotsinkielistä koulua.

Ammattina aikuinen

Perheen nuorimmainen on viikon mummolassa. En kuulemma ole poikkeava
äiti - vaikka outoa huonoa omaatuntoa tunnenkin - siinä, että melkein
hypin tasajalkaa tyytyväisyydestä, kun hyvästelimme Pojan ja mummon
juna-asemalla.


Ei aikuiseksi koskaan kasveta. Aikuisena olo on selvästikin vain työ.
Heti kun aikuisena olon syy on poissa, kolmekymppiset muka-vastuulliset
vanhemmat valahtavat teiniasteelle.

Nyt olemmekin sitten
Miehen kanssa onnellisesti rappiolla. Pelataan pleikkarilla ja
katsotaan supersankarileffoja yömyöhälle. Herättiin tänään kolmelta
iltapäivällä. Viinilaatikostakin hupeni jo neljännes. Vielä puuttuu
vastuuton teiniseksi ilman varmuusvälineitä. No jos vielä pari lasia
viiniä...

Valheellinen totuus

Viime päivinä olen törmännyt siellä sun täällä mainintoihin Kohti itsemurhaa -blogista,
joka onkin tällä hetkellä Blogilistan luetuimpien ja kuuman listan
kuuminta hottia. Kommenttilodjussa törmää spekulointiin kyseisen blogin
ja blogaajan todenmukaisuudesta, joitain se jopa ärsyttää.


Todellisuus askaruttaa minua. Mikä on totta, mikä ei ja miksi? Onko
itse asiassa edes olemassakaan mitään, mikä ei olisi totta?


On hyvinkin mahdollista, toki, että itsemurhablogin pitäjä ei
todellisuudessa ole sitä mitä väittää, ja että blogi itsessään on vain
hyvin muotoiltu mielipideblogi yhteiskuntamme tabuimpiin kuuluvasta
aiheesta. Mutta tekeekö se siitä silti vähemmän totta? Onko ikeensä
alla nääntyvän työläisen tai vammaisen lapsen äidin blogi jotenkin
enemmän totta? Jos kummassakaan tapauksessa emme koskaan näitä blogien
taakse kätkeytyviä ihmisiä tapaa, ne voivat kaikki olla aivan yhtä
sepitettä kuin tottakin, mutta loppuunpalaneiden ja omaishoitajien
blogeissa ei koskaan käy kukaan epäilemässä blogin todenperäisyyttä.


Blogimaailmassa kaikki on aivan yhtä suuresti totta kuin sepitettäkin.
Kokonainen persoona ei mahdu yhteen blogiin, joten kaikki ovat
vajavaisia - valheellisia. Mutta kuitenkin totuus on koko ajan läsnä
siltä osin, kun lukija saa mielikuvan eletystä elämästä, maailmasta
jonkun muun silmin.

On itse asiassa hyvin harmillista, miten
todellisuus halutaan rajata niin tarkasti, koska oikeasti tärkeätkin
aiheet joutuvat siksi usein vastaamaan turhiin syytöksiin, jotka syövät
itse asialta voimaa - kuten itsemurhablogissa, jonka tärkeys ei ole
autenttisuudessa vaan itse aiheessa. Aihe on karmaisevan tosi useille
tuhansille suomalaisille vuosittain, eikä siitä blogaaminen ole pelkkää
sosiaalipornoa.

Tabuista aiheista yhtä lailla on hienoa,
että monet huumeidenkäytön kanssa painiskelevat ovat löytäneet tiensä
blogimaailmaan. Harmillista on kuitenkin se, että vaikka näitä
toipumis- ja katkollaolotarinoita riittää, hyvin vähän, jos lainkaan,
on niitä, jotka uskaltaisivat kirjoittaa päihteisestä elämästään
silloin kun se on vielä päällä, eikä välttämättä edes oikeasti ole
ongelma. Kaipaisin myös itsemurhablogin sukulaisia - eutanasiablogeja.


Edes hypoteettisina ilmentyminä niitä olisi hyvä nähdä. Niistä
kuitenkin muotoutuu pala todellisuutta, vaikka ihmiset niiden takana
eivät loppujen lopuksi olisikaan sitä, mitä antavat ymmärtää. Niin
harva ihminen on loppujen lopuksi halukas puhumaan vaikeista asioista,
joten on ihan hyvä jos heidät saa ajattelemaan asiaa edes
"huijaamalla".

Ei pahaa ilman hyvää

Jollain perverssillä tavalla jotain hyvää on aina huonoissakin asioissa.


Libanonista paenneet länsimaalaiset ovat osaksi joutuneet hankkiutumaan
turvaan kulkuvälineillä, joiden perustarvikkeetkin puuttuvat. Ruokaa ei
ole ollut, vettäkään ei juuri. Kylmää on koettu, paljaalla lattialla
ilman peittoja on nukuttu.



Ruotsalainen nainen kertoo iltapäivälehdessä, että hänen äitinsä kuoli
matkan aiheuttamiin rasituksiin. Nyt hän sanojensa mukaan ymmärtää
paljon paremmin maailman pakolaisia.

Ikävää näille ihmisille,
mutta silti hyvä. Muutaman päivän ahdinko on kuitenkin hyvin pieni
kurkistus kurjuuteen, kun vertaa siihen, että jotkut pakolaiset ovat
olleet tien päällä ja luvattoman puutteellisissa oloissa jopa vuosia,
mutta hyvä että edes se pieni kurkistus. Ehkä se joskus jopa auttaa
niitä, joilla on hätä vuodesta toiseen.

Jyrkkä ei hyville lomille!

Tiede-lehdessä 5/2006 työterveyslääkäri Juhani Seppänen toteaa, että
loma on tehnyt tehtävänsä, jos loman jälkeen työtehtävät ovat
unohtuneet ja ammattitaito on ruosteessa. Hän kertoo itse olevansa joka
loman päätytyttä sitä mieltä, että hänestä ei ole enää hommiinsa.


Jep. Tosi hienoa. Muttei yhtään hauskaa. Olen ainakin itse uudestaan
täysin loman tarpeessa, jos loman jälkeen mokailen jatkuvasti niin
alkeellisesti kuin mitä tällä viikolla on tullut töppäiltyä. Varsinkin
kun pomoilta on kuitenkin turha odottaa mitään ymmärrystä sille, että
on juuri tullut lomalta - vielä vähemmän, jos eivät ole itse päässeet
vielä lomille.

Lomat pitäisi tyystin lakkauttaa työmoraalia ja ammattitaitoa rappeuttavina kansakunnan selkärangan mädättäjinä.

Mikä minä oikein luulen olevani?

Skrubu heittelee nykyään viikkovitosia, hyvä niin. Tässä aiheena mikä minusta tuli tai ei tullut.

1. Mikä sinusta piti tulla pienenä?
Ensin pianonopettaja, myöhemmin englannin- tai ruotsinopettaja.

2. Mikä sinusta sitten tuli?
Toimittaja. Joidenkin mielestä nykyään peräti tyhjäntoimittaja. Toisaalta, miljoona kärpästä jne.

3. Miksi juuri se? Mikä vaikutti?
Laiskuus ja kiinnostus joutaviin asioihin sekä riittävä sivistys olla sekaantumatta tärkeisiin asioihin.

4. Oletko samalla alalla kuin (jompikumpi/molemmat) vanhempasi?
Olen.

5. Onko sinulla alan koulutusta?
Elinikäinen, katso edellinen vastaus.

Porno!

On aina harmittavaa kun hyvä ja mukava vaate menee rikki.



Mutta näyttääpä Miehinen takamus hyvältä uusissa mustissa rantapummishortseissa.

Decent people don't live here anymore

Loma loppuu, ja aamulla pitäisi taas olla ajoissa nussimassa pilkkuja.

Kunnon ihminen menisi ajoissa nukkumaan.

Valitettavasti meillä ei asu sellaisia. Ainoastaan sellaisia, jotka
kiroavat että tänä yönä ei ehtinyt katsoa kuin kolme Veronica Marsia.

Puhetta ilman käsiä

Poliisilla on kuulemma tällä hetkellä tehovalvonnassa kännykkä korvalla ajelevat liikenteen vaarantajat.



Tutkimusten mukaan kännykkään puhuminen siis vastaa sakotettavaa
humalatilaa, mikä tuskin on enää kenellekään uutinen. Sinänsä
kiinnostavaa on se, että sama vaikutus saavutetaan myös hands-freellä.



Hands-free on ainakin minun mielestäni samaa kuin jos juttelisi jonkun
autossa istuvan kanssa. Pitäisikö tästä päätellä, että jokainen
matkustaja on vaaratekijä, ja ennen ajoon ryhtymistä kyydittävien suut
pitäisi teipata varmuuden vuoksi kiinni?

Miehinen ongelma

Mies on ehkä inansa kade.



Monilla naisblogaajilla on kolmijalkaisilleen hauskoja nimiä. Esimerkiksi Herkulla on Heppu, Llamalla on Juippi ja Sun Äiteellä Gorba.



Erityisen kateellinen Mies on Elma-tädin Elma-sedästä.



Ja hän on vain Mies.



Pitäisikö tuntea pistos omatunnossa? Onko Miehellä oltava Nimi?

Ajetaan me tandemilla...

Minulla ei ole ollut pyörää sen jälkeen, kun edellinen varastettiin
muutama vuosi sitten taidokkaasta seinään pulttaamisesta huolimatta.
Vaikka se oli ehdottomasti pyöräkellarin rumimpia ja vanhimpia
yksilöitä, juuri siihen kuitenkin piti kajota. Todennäköisesti juuri
taidokkaan lukitsemisen takia - haaste vorolle, ammatillisen
taidonnäytteen paikka.

Mutta jos minulla olisi pyörä, arvostaisin kovasti tätä.
Tai siis, arvostan siitäkin huolimatta, että minulla ei ole pyörää.
Tietäen että moni lukemani blogin pitäjä on innokas fillaristi, niin
lämpimät ajatukseni kulkevat heille.

Valuvat aivopurilaiset

Mistä tietää että aivot on sulaneet? Siitä, että soittaa Barry Manilow'ta muutenkin kuin kiusallaan. Maaaaandyyyyy!


Sulaneista aivoista tulee luontevasti mieleen Hesburgerin
hampurilaiset. Kuinkahan monta kertaa niille on jo ehdotettu, että
oikeasti siinä räkäriepujen ja ketsuppitörtsien kohdalla pitäisi olla
tarjolla myös paperilautasia sekä muovihaarukoita ja -veitsiä.


Joskus eilen kun olin teini, Tukholman T-centralenin lähellä oli yksi
kappaletta Pohjolaan eksynyttä Mr. Wimpy's -hampurilaisravintolaa.
Muualla maailmassa Wimpyt olivat aivan samanlaisia hamppismestoja kuin
mäkkärit ja burgerkingit, mutta Tukholman Wimpy oli Erilainen.


Sisään astuessa tarjoilija ohjasi pöytään. Sitten tehtiin tilaus -
tarjoilijalle - joka myöhemmin toi hampurilaisen pöytään lautasella. Ne
eivät siis olleet mitään "ravintolahampurilaisia", vaan sitä samaa
kamaa kuin mäkkärin ja hesen pullat. Mutta tarjoilu oli ensiluokkaista.


Mäkkärin pullat ovat sen verran kuivaa kamaa, että jos
niistä jotain varisee tarjottimelle kesken syömisen, niin ihme on. Hese
on kuitenkin niin niljakasta kamaa, että jos ne kerran viitsii pitää
yllä muutamaa Carrolls-puljua, niin mikseivät saman tien myös
kehittäisi muutaman "tarjoilu"-Hesen.

....Tai ainakin jakelisivat niitä paperilautasia ja aterimia tiskillä.

Pysähtyy - Stannar

Ei tule paljon busseja käytettyä. Sen voinee päätellä ainakin siitä,
että vasta tänään minua alkoi häiritä ettei pysäytysnappia painaessa
missään enää mikään sano pling. Miksei? Ärsyttää, että joudun
kuikuilemaan bussin etuosaan, että kai se pysähtyystannar-taulu nyt
tosiaan palaa.



Ja vaikka ne napit onkin varmaan tehty kestämään, niin joku käyttöikä
niilläkin kai on. Kuinkahan paljon sitä lyhentää se, että ihmiset
painelevat runsaasti turhaan sitä nappia, kun eivät kuulleet, että sitä
painettiin jo. Älytöntä.

Hyvää yötä ja huomenta

Dudii. Ja näin on vuorokausirytmi reilassa. Meniskö tunniksi nukkumaan, kunnes lapsi herää, vai ei.



Olisinpa keksinyt tämän viikko sitten, enkä niin, että nyt on aivan
hirveän sairas kiire yrittää viikossa kääntää vuorokausirytmi taas
työmoodiin.



Ei sen puoleen, näillä säillä yöllä eläminen on ainoa järkevä vaihtoehto.

Soft Pop Hallelujah

Ei kuulkaa, lakatkaas nyt siellä takarivissä ylistämästä Jeff Buckleyn ylidramaattista vinku-Hallelujaa tai Rufus Wainwrightin pooppera-makeilu-Hallelujaa. Sillä täten teille julistan, että on vain yksi ainoa oikea Hallelujah-cover: John Calen Hallelujah.
Tämä teille opiksi ja esimerkiksi loistavasta musiikillisesta saarnasta
vailla syyllistyksen häivää tai säälin vonkausta - myös Leonard Cohenille.



(Rufus on silti hyvä jätkä, ja Jeff kuoli liian nuorena.)



Hämrää on se, että John Calen versio soi Shrek-leffassa, mutta leffan soundtrackille on tungettu Rufus Wainwrightin versio. Öh?

Ekoteko jäi palkitsematta!

Vajaa kolme vuotta sitten edellistä sähkösopimusta solmiessani sain
hienon ympäristöpenni-kunniakirjahärpäkkeen ja päheen
jääkaappimagneetin. Tällä kertaa jäin ilman magneettia. Harmittaa!

Kiitokset ikäville ihmisille

Noin. Loma on vihdoinkin tehnyt tehtävänsä. Unohdin mikä viikonpäivä
tänään on. Ei ettäkö sillä olisi mitään merkitystä, en ole siis jäänyt
mistään paitsi.


No olihan se jo aikakin, lomasta sentään on jo kulunut karvan verran
yli puolet. Toisaalta nopeaa toimintaa, sillä tuntuu, että loma alkoi
vasta viime sunnuntaina, kun pääsi lopullisesti vanhasta kämpästä eroon
ja pystyi aloittamaan täysipainoisen uudesta asunnosta nauttimisen.


Pakko sanoa, että on se hyvä että elämässä tapahtuu ikäviä asioita.
Moni hyvä asia jäisi muuten tapahtumatta. Kiroilin kun turkkilainen
edellisen vuokranantajan halpamaista käytöstä, ja olin kovasti
harmissani jo etukäteen uuden asunnon etsimisestä ja muuttamisesta
aiheutuvista kustannuksista ja päänvaivasta. Toisaalta olisi pitänyt jo
osata luottaa sairaan hyvään tuuriini, mikä ei tälläkään kertaa siis
pettänyt.

Muutto maksoi aika lailla, uusien huonekalujen
muodossa lähinnä, ja kuukauden mittaiseksi venynyt muuttopuuha söi
sielua. Mutta nyt on kaikki niin totaalisen paremmin.

Uusi
kämppä on ihana. Tilaa on runsaasti, piha on messevä, kellaritiloihin
majoittaisi vaikka pienen valtion ja lähin 24h kauppa on
kirjaimellisesti kivenheiton päässä - ja kannattaa muistaa että minä
olen todella kurja kivien heittelijä. Okei, ne viiskytykstoista
tv-kanavaa puuttuu, mutta se nyt on aika pieni murhe kuitenkin.


Joten kai sitä on pakko kiittää kaiken maailman ikäviäkiä tyyppejä
siitä, että pakottavat minut tekemään elämästäni aina vain paremman.
Silloin kun on tasapaksusti hommat reilassa, niin harvemmin tulee
viitsineeksi. Mutta kun oikein ketuttaa, niin huomaa tekevänsä
melkeinpä ihmeitä.

Int' kan ruåtsalainen ha så hyvä jakelu!

Mieleen sattuu.

Tällä hetkellä meillä näkyy neljä
tv-kanavaa. Juu, ei edes SVT Europa, mikä herättää epäilykseni antennin
laadusta ja talon antenniverkon kunnosta - digiboksi pitää hommata
palautusoikeudella.

Noin 22-23 tuntina päivästä näiltä
neljältä näkyvältä kanavalta ei tule minulle mitään. Silloin kun meillä
oli 50 kanavaa, ei niiltäkään välttämättä tullut mitään, mutta
kanasurffailuun kului reippaasti pitempi ja rattoisampi aika.


Se, miksi mieleen sattuu on se, että jos asuisin niinkin kaukana kuin
Ruotsissa, minun ei tarvitsisi kärsiä. 24 megan piuhallani ottaisin
iloisesti vastaan Ruotsin Canal Digitalin laajakaistatelkkarin runsasta antia. Ai milloin Suomessa? Musta tuntuu, ettei ikinä.


Olin lähes vuosi sitten tilaisuudessa, jossa Canal Digitalin Suomen
konttorin toimitusjohtaja puhui laajakaistatelevision saapumisesta
mahdollisesti jo ennen vuodenvaihdetta. Vuodenvaihde tuli ja meni.
Eräässä toisessa Canal Digitalin tilaisuudessa kevättalvella kysymys
hönkäistiin varovasti ilmaan, mutta sitäkin varovaisemmassa
vastauksessa ei uskallettu enää puhua edes teoreettisista päivämääristä.


Tietenkin mietityttää, että jos kerran homma on pydessä Ruotsissa ja
vielä tuossa skaalassa, ja esimerkiksi Suomessakin ON vastaavaa
toimintaa (Maxinetti trokaa laajakaistakanavia, valikoima vain on
määrällisesti ja valikoimallaisesti onneton, siis
hinta-laatusuhteeltaan huono), niin mikä Canal Digitalilla nyt oikein
maksaa?

Entäs jos PlusTV
saa aktinsa pydeen? En sano kun, vaan jos, sillä olen toki vähän
skeptinen. Mutta jos oletetaan, että marraskuussa alkaa laajemman
sorttinen digianti terrestriaalissa, Canal Digital menettää etunsa. Se
on minusta vähän noloa. Sama toki pätee myös Viasatin toimintaan.


Kun miettii missä hinnoissa adsl-kaista näinä päivinä on, on vaikea
käsittää että suuret kanavien välittäjät eivät ole jo apajilla.
Tietysti neuvottelut maan suurimpien laajakaistajakelijoiden kanssa
voivat olla tuskaa.

Mutta esimerkiksi Suomen markkinoilla
selkeässä altavastaajan asemassa olevan Viasatin tapauksessa tuntuisi
maallikon mielestä kauaskantoisemmalta panostaa laajentumiseen
laajakaistaverkkoja pitkin kuin kauppailla kanavapaketteja staattisille
kaapeliyhtiöille.

Olen liian vanha 2

Dikki.



Siis, hei, dikki!



Suomen kielessä on ties kuinka monta todella oivallista nimitystä miehiselle genitaalille.



Mutta dikki?



Hopparien vika kai tämäkin.



Yo, ho, ime mun dikkii!



Voi itku.



Nostakaa edes housunne ylös, mä en jaksa teidän äässejä yhtään sen enempää kuin dikkii.

Olen liian vanha

Löydä sisäinen huonekaluhullusi

Niin. Nyt tää sit toimii. Olenkin odottanut että toimisi, jotta
pääsisin muun muassa käyttämään nettiä kaupalliseen tarkoitukseen eli
trokailemaan vanhoja kamojani.


Kuinka ollakaan, olisin silti voinut tehdä sen kapulalla, kun enhän mä
sit kuitenkaan ottanut niistä objekteista kuvia ennen kuin kun olin
ruuvannut ne osiin.

No, silti. Jos joku sattuisi olemaan
kepeiden pienten tietokonepöytien tarpeessa, niin tarjoilen niitä nyt
täällä blogissakin. Kummatkin ovat Ikeaa, mutta toista ei enää
valmisteta. Se, jota valmistetaan, on mallia Krister.
Ei ole uutenakaan hinnalla pilattu, joten halvalla lähtee. Se, jota ei
valmisteta enää on rakenteeltaan saman mallinen kuin Krister, mutta
kirjoitus- ja monitoritasot ovat pyökkiviilun väriseltä näyttävää
puuta. Uutena ei ollut Kristeriä kalliimpi sekään.

Eli nyt on hyvä tekosyy järjestää ex-tempore salatimpuritapaaminen tai anonyymit ikeaholistit -istunto.

(Perhana, ajattelin, että nyt se gmail pitäis vihdoin ottaa. No, eihän sitä niin yksinkertaisesti saakaan.)

Maksimissaan 95 tuhatta

No niin. Röykkiöt on vihdoin setvitty, vanha kämppä kiiltelee. Varmasti
paremmin loppusiivottu kuin mitä meidän nykyisemme oli (jota ei
ilmeisesti ollut siivottu lainkaan).



Kämppä siis on ollut mukamas myynnissä jo huhtikuusta lähtien, mutta
missään etuovi.comissa tai vastaavassa en ole sitä nähnyt
ilmoiteltavan. Ennen kuin nyt. Vihdoinkin ilmestynyt etuoveen ja myös
iggloon (tuossa).



Tuossa siivotessani mietin, että teki kyllä vuokranantaja aikamoisen
mokan, kun ei edes yrittänyt myydä kämppää niin, että me asumme siellä,
sillä veikkaan, että huonomman hinnan se siitä nyt saa. Tyhjänä ja
siivona jokaikinen millimetri kämpän huonokuntoisuudesta iskee silmään
todella pahasti. Silloin, kun kalusteet olivat paikallaan, ei ikinä
olisi voinut arvata todellista kuntoa, sillä meillä oli neliöt erittäin
tehokkaassa käytössä :-).



Kämpästä pyydetään 113000 euroa. Mahtaa olla varsinainen remppausintoilija, joka mukisematta sen hinnan maksaa.



Keittiötä ei ole rempattu ikinä. Kaikki lattiat pitäisi vaihtaa.
Ilmeisesti tapetitkin ovat 60-luvulta. Vessan on rempannut joku tumpelo
- kaakelit vinossa, kaikki putkien ja pöntön lattialiitokset nauravat
ja vuotavat, kalusteiksi valittu materiaaleja jotka eivät kestä
kosteutta. Talon 80 asunnosta lähes se viimeinen, jonka parveketta ei
ole viitsitty lasittaa.



Lisäksi vielä muutaman vuoden päästä väkisinkin iskevä talon
putkiremppa ja kahden vuoden päästä ikkunan alla alkava massiivinen
rakennustyömaa.



Paljon siellä nyt oven ulkopuolella kuulemma parveilee porukkaa, mutta
asuntovälittäjä ei ole vaivautunut vielä saapumaan paikalle, vaikka
näytön olisi jo pitänyt alkaa.



95000 euroa maksimissaan, sanoisin. Ottaen huomioon miten tökeröä oli
vuokraemännän asiainhoitajan käytös, niin toivottavasti ei sitäkään.

Kesäyö

Mikään ei ole kauniimpi kuin Suomen kesä, sanotaan. Mutta itse asiassa, tarkemmin ottaen, mikään ei ole kauniimpi kuin suomalainen keskikesän yö. Viime yönä kolmen maissa ajoin kotiin vierailulla olleen ystävän. Kehä ykkönen oli käytännössä tyhjä, oli puolivaloisaa ja puiden yllä hehkui oranssinpinkki kajo. Autostereo soi hiljaa ja rupattelimme niitä näitä. Siinä oli jotain harrasta, jota ei oikein kykene edes sanoin kuvaamaan. Juuri sellaiset hetket jäävät pääkoppaan muhimaan, ja ne pulpahtelevat esiin kesken pimeintä talvea tai ikävää. Viikon päästä ystävä lähtee takaisin kotiinsa toiselle puolelle maapalloa. Jos en näe häntä enää ennen sitä, niin se oli ainakin hyvä hetki, vaikka älyt eivät leiskahdelleet eikä maailma parantunut kohinalla. Kuitenkin se vahvisti jälleen päätöstä siitä, että reissurahat on vuoden sisällä saatava kasaan.