Lokit Helsingin yllä

Kevät on mielentila. Asiaa tietysti auttaa kun vähän aurinko paistaa ja
kadut kuivuvat. Mutta enimmäkseen kevät on korvien välistä ja loppujen
lopuksi hyvin pikkuriikkisistä "tuki-ilmiöistä" kiinni.


Eilen Tehtaankatu oli kostean purevan kylmä. Auringosta ei ollut
tietoakaan. Vilu tunkeutui luihin ja ytimiin, ja kirkon tapuli oli
sumun peitossa. Silti oli kevät.

Tänä aamuna Myllypuro kylpi kelmeässä pilvisen päivän alakulovalossa, mutta silti oli kevät.


Lokit nimittäin kirkuivat, ja muutkin tiput komppasivat. Jossain
pääkoppani syövereissä lokkien huuto kuuluu kaikkeen mikä ei ole talvi,
ja kun ensimmäisen kerra keväällä tiedostaen kuulen lokkien ahnaan
iloisen kiljunnan, mieli nousee automaattisesti mukavaan
leijuntamoodiin lokkien lennon seuraksi.

Kevätmielentila
tuntuu vallanneen aika monen muunkin pääkopan. Jo eilen, purevasta
kosteasta kylmästä huolimatta näin kaduilla monta aika iloisen näköistä
ihmistä. Kun joku hymyilee, itsellekin tulee parempi mieli.


Tosin rajansa hymyilyllä. Stand-up-komedian kuuntelu pipodiskosta voi
aiheuttaa hillitöntä hymyilyä ja pyrskähtelyä, joka on lievästi noloa
julkisilla paikoilla kuten bussissa tai metroasemalla. Totesin tämän
eilen matkalla töistä kotiin. Siinä on oudonhauska itserääkin fiilis,
kun naurattaa aivan pirusti, mutta yrittää viimeiseen asti olla
hymyilemättä, jottei ihmiset pidä hulluna. Masokisteille oiva
urheilulaji tuijotusskabapartnerin puuttuessa.