Televisioni, rakkaani

Kun olin pieni, katsoin Galacticaa ja Ritari Ässää. Vähän isompana jumitin Ihmemiehen ja Star Trekien (ja Next Generationin) ääressä.

Sitten tapahtui jokin outo lama tai henkinen murroskausi. Televisiosta ei tullut mitään sellaista sarjaa, joka olisi minua viihdyttänyt. En nyt väitä että pitäisi olla koukussa johonkin, mutta muistan lapsuudestani sen iloisen odotuksen - pian ne kivat pitää taas seuraa mulle vähän aikaa, ja Starbuck ja Richard Dean Anderson on iiiihania.

Piti saada rakastua hahmoihin. Sellaiset sarjat katosivat pitkäksi aikaa. Siten tuli lyhyt renessanssijakso elämässä, kun hyppäsin täysin jälkijunassa, vasta melkeinpä Clooneyn lähdön jälkeen, Teho-osaston matkaan. Olin aivan puulla päähän lyöty pari päivää kun tappoivat Lucyn, ja teki tiukkaa pitää silmät kuivana kun Greene kuoli.

Vain muutama viikko sitten se jakso tuli jostain kaapelikanavalta uusintana. Mies ei ollut kotona, ja pystyin vapautuneesti niiskuttamaan Greenen tylyä kohtaloa. Rakastan kaapelitelevisiota.

Mutta kuten kipeiden ihmissuhteidenkin välillä, sydäntä sykähdyttävän tv-viihteen huippuhetkien välillä on kamalan pitkä yksinäisen odotuksen aika. Uutta rakkautta etsii välillä yhtä epätoivoisesti kuin ihmissuhdettakin, mikä tietenkin päättyy aina surullisesti johonkin yhden yön juttuun. On näitä macho-öyhöttäjiä kuten 24, jotka yrittävät houkutella määrätietoisella maskuliinisuudella. Mutta niihin kyllästyy, kun ne vain junnaavat sitä samaa eivätkä kyllästy tuijottamaan omia pektoraalejaan.

Jotkut suhteet toimivat vähän on-offina. Ne ovat kiintymystä, mutta eivät suurta rakkautta. West Wingille olen tehnyt ikävät oharit. Kaseteilla makaa jo parin kauden verran jaksoja odottamassa katsomista. Ja suhde Tehiksenkin kanssa on väljähtynyt...

Ja sitten on niitä todella raastavia suhteita, jotka ovat kuumia ja intensiivisiä, eikä niistä millään saisi tarpeekseen. Ja silti koko ajan tietää, että tämä ei kestä, poltan lopulta siipeni tavalla tai toisella. Kun Buffy loppui, jokin minussa kuoli. Angel ja Firefly lohduttivat minua  kyllä urhoollisesti ja hellästi.

Olo ilman rakasta on raastavaa, mutta sitten kun se kuiva kausi päättyy, niin ongelma on edelleen sama kuin ihmissuhteissakin. Heti kun on yksi heila plakkarissa, yhtäkkiä liepeillä hilluu puolentusinaa muutakin kosijaa. Tällä hetkellä minulla on kiihkeä suhde uuden Galactican ja Lostin kanssa samanaikaisesti.

Onneksi sarjat eivät ole mustasukkaisia.