Top 5 oudot koristeet

Eilen katselin tympääntyneenä ympärilleni kotona, ja
päähän pälkähti ajatus, jonka joku on varmaan keskinyt jo ajat sitten,
mutta entäs sitten. Introducing:

 

Top5 oudot koristeet

Onko
sinulla outoja koristeita tai roinaa, jotka ovat aikojen saatossa
lojumaan jäätyään muuttuneet koristeiksi. Kerro niistä koko
Blogistanialle! Jos esineeseen liittyy tarina, kerro sekin. Foto ois
kiva, mutta ei pakollinen. Rääkkää kanssablogaajiasi, ja pane vahinko
eteenpäin haastamalla muita.

Täss ne omat:

1.
Eteisen katossa roikkuva 30-senttinen Silver Surfer action-figuuri
surffilautoineen. Tallinnalaisesta sarjispuodista. "Se oli pakko
saada." Lojui vuosia hyllyssä pölyttymässä, kunnes keksin oivaa käyttöä
siimalle.

2. Valkoin
styrox-pää, jolla pilailupuodista ostettu musta muhkea afro. Pää on
ystävättären muutossa saatu arvokas perintö, afro on puolestaan
pikkujouluasuste.

3.
Iso puolimetrinen pahvinen prosenttimerkki, joku roikkuu kengännauhasta
makkarin katossa. Käytetty asusteena bileissä, joiden teemana oli
Nethack.

4. Vanhoista
Cindy- ja Daisy-nukeista ja niiden hevosesta tehty asetelma
cd-piirongin päällä. Muovikassillinen vanhoja nukkejani löytyi
edellisen muuton yhteydessä, ja pakkohan niistä oli tehdä jotain, jotta
sai tekosyyn leikkiä niillä vähän aikaa.

5.
Sängyn yläpuolella roikkuu punainen muovinen "markan raami", joka
lienee jokin narunvetovoitto Lintsiltä tms. Ei kuvaa, vaan geneerisen
kuvan takapuolelle raapustettu tökerö "Home Sweet Home". Oli menossa
muutossa roskiin, mutta onhan huushollissa stereotyyppisellä
lausahduksella varustettu huoneentaulu oltava.

Haastan Sun äitis, Marinadin, Z:n, Olmin ja Herkun, joista hehkuu kauas mielikuva siitä, että nää ei pelkkiin aaltovaaseihin tyydy.

Kuvat
päivitetty paikalleen, kuten aikaisemmin päivällä lupasin. Lisäksi
mukaan tarttunut bonus-kuva. Muovijoulukuusi on hyvä yövalo
olohuoneeseen. Pääsiäisenä laitan siihen tipuja.

Super

Reipas annos itseinhoa tuottaa joskus hedelmää.

Nautittuani noin litran varsin räväkkää Lööperin liilaa sain aikaiseksi kiiltävän keittiön. Asiaa saattoi auttaa muutama napakka käsky mieheltä suunnilleen samalla äänensävyllä, jolla hän komentaa myös perheen koiraa. Mutta koska rautakoura kätkee itsensä silkkihansikkaaseen, koko urakan ajan minulle pidettiin joviaalisti seuraa leffatietovisakysymyksillä.

Täydellisyydessäni rypiessäni kokkasin normaalin päivällisen lisäksi jopa jälkiruokaa (jos nyt blå bandin suklaamoussen vispaamista voi valmistamiseksi kutsua) ja osallistuin samalla loistavaa moniajokykyä osoittaen pojan lukemaan ja kirjoittamaan opettelun komppaamiseen.

Ennen kuin nukahdan, käperryn sykkyrälle ja virkkaan mojovan päiväunen siitä, miten olen superäiti. Siinä sitten lillun omassa erinomaisuudessani - kunnes aamu koittaa, enkä taaskaan pääse sängystä ylös kun kello soi.

Ei se ole mitali ylitse muiden...

Noh. Curlingista tuli hopea. Hieno hopea, kyllä se riittää. Ja kyllä
siinä matsissa kirkkain cd-levy meni paremmalle joukkueelle. Tanjan
mitali lämmittää myös mieltä. Todella.



Äiti väittää tarvitsevansa nitroja lätkän finaalia varten. Mutta sanoi
sellaisen asian, mitä olen kuullut muualtakin: Jos lätkästä tulee
kulta, muilla mitaleilla ei ole enää väliä.



Ymmärrettävä, mutta todella ikävä asenne. Näissä kisoissa on mielestäni
ollut todella kivaa, että menestystä on tullut sellaisissa lajeissa ja
sellaisilta urheilijoilta, joilta mitaleja eivät muut kuin todella
ammattilaiset osanneet välttämättä odottaa. On myös hienoa, että näiden
menestysten myötä on syntynyt hypetystä lajeista, jotka eivät kuulu
suomalaisen urheilu-uskonnon pyhään kolminaisuuteen
lätkä-hiihto-mäkihyppy.



Mutta jos asenne on se, että lätkäkullan jälkeen muulla ei ole väliä,
niin se on todella väärin Uusiksen tai Tanjan tai Kosken jne.
menestystä ajatellen. Nämä pyhän kolminaisuudeen ulkopuoliset lajit
eivät ole oikeasti enää mitään eksoottisia marginaalijuttuja, vaan
todennäköisesti suomalaisenkin urheilun tulevaisuutta. Jos sunnuntain
lätkäfinaalista seuraa juhlat torilla, ei se saisi olla vain Selänteen
etuhampaiden kunniaksi. Siellä pitää olla koko olympiajoukkueen mitali-
ja pistesankaristo.



Ei muuten pidä unohtaa, että ampumahiihdostakin tuli melkein mitali. Ampumahiihdossa mennään suksilla, Suomen kansa herää, aika digata ampumahiihtoa!

Televisioni, rakkaani

Kun olin pieni, katsoin Galacticaa ja Ritari Ässää. Vähän isompana jumitin Ihmemiehen ja Star Trekien (ja Next Generationin) ääressä.

Sitten tapahtui jokin outo lama tai henkinen murroskausi. Televisiosta ei tullut mitään sellaista sarjaa, joka olisi minua viihdyttänyt. En nyt väitä että pitäisi olla koukussa johonkin, mutta muistan lapsuudestani sen iloisen odotuksen - pian ne kivat pitää taas seuraa mulle vähän aikaa, ja Starbuck ja Richard Dean Anderson on iiiihania.

Piti saada rakastua hahmoihin. Sellaiset sarjat katosivat pitkäksi aikaa. Siten tuli lyhyt renessanssijakso elämässä, kun hyppäsin täysin jälkijunassa, vasta melkeinpä Clooneyn lähdön jälkeen, Teho-osaston matkaan. Olin aivan puulla päähän lyöty pari päivää kun tappoivat Lucyn, ja teki tiukkaa pitää silmät kuivana kun Greene kuoli.

Vain muutama viikko sitten se jakso tuli jostain kaapelikanavalta uusintana. Mies ei ollut kotona, ja pystyin vapautuneesti niiskuttamaan Greenen tylyä kohtaloa. Rakastan kaapelitelevisiota.

Mutta kuten kipeiden ihmissuhteidenkin välillä, sydäntä sykähdyttävän tv-viihteen huippuhetkien välillä on kamalan pitkä yksinäisen odotuksen aika. Uutta rakkautta etsii välillä yhtä epätoivoisesti kuin ihmissuhdettakin, mikä tietenkin päättyy aina surullisesti johonkin yhden yön juttuun. On näitä macho-öyhöttäjiä kuten 24, jotka yrittävät houkutella määrätietoisella maskuliinisuudella. Mutta niihin kyllästyy, kun ne vain junnaavat sitä samaa eivätkä kyllästy tuijottamaan omia pektoraalejaan.

Jotkut suhteet toimivat vähän on-offina. Ne ovat kiintymystä, mutta eivät suurta rakkautta. West Wingille olen tehnyt ikävät oharit. Kaseteilla makaa jo parin kauden verran jaksoja odottamassa katsomista. Ja suhde Tehiksenkin kanssa on väljähtynyt...

Ja sitten on niitä todella raastavia suhteita, jotka ovat kuumia ja intensiivisiä, eikä niistä millään saisi tarpeekseen. Ja silti koko ajan tietää, että tämä ei kestä, poltan lopulta siipeni tavalla tai toisella. Kun Buffy loppui, jokin minussa kuoli. Angel ja Firefly lohduttivat minua  kyllä urhoollisesti ja hellästi.

Olo ilman rakasta on raastavaa, mutta sitten kun se kuiva kausi päättyy, niin ongelma on edelleen sama kuin ihmissuhteissakin. Heti kun on yksi heila plakkarissa, yhtäkkiä liepeillä hilluu puolentusinaa muutakin kosijaa. Tällä hetkellä minulla on kiihkeä suhde uuden Galactican ja Lostin kanssa samanaikaisesti.

Onneksi sarjat eivät ole mustasukkaisia.

Jippo

Kun olin vajaat viisi, muutimme uuteen kotiin. Kun uusi koti oli vielä tyhjä, ja äiti puuhasi jotain siivousta uudessa kämpässä, sain viihdykkeekseni uuden lehden. Jipon. Jippo oli muovikääreissä, ja siinä oli muovinpalasia, josta sai kyhättyä sillä kertaa katapultin.

Aivan älyttömän hieno juttu.

Nykyään viihdytän itseäni esimerkiksi työpaikalla tupakkahuoneessa tekemällä sudokuja. Ne ovat tietyllä tavalla minulle Jipon korvikkeita. Jipossa oli puuhaa, jota toisinaan edelleen kaipaan kovasti - sen lisäksi että ne istuttivat minuun jo nuorella iällä rakkauden ranskalaiseen ja belgialaiseen sarjakuvaan.

Voi kun olisi Jippo, johon voisin tutustuttaa poikani, joka on nyt juuri suunnilleen saman ikäinen kuin itse olin silloin joskus ensimmäisen katapulttini nysvätessäni.

Huollon tädille hei!

Marinadi on kulta (kts. edellisen entryn kommenttiboksi).
Laitan neuvot korvan taakse seuraavaa kertaa varten.
Niin, seuraavaa, sillä terveisiä vain sinulle takuuhuollon ihmiselle joka aivan selvästikin luet salaa blogiani ja reagoit heti kun alan känistä julkisesti :-) Kone tuli tänä aamuna lähetillä, ilman mitään suojaavia pakkauksia toisin kuin edellisellä kerralla, joten katsotaan miten se voi, kunhan pääsen tänään töistä kotiin.

Työlistan mukaan emo ja näytönohjain vaihdettu. Mikähän seuraavaksi poksahtaa?
Jos joku omistaa ja/tai tuntee/tietää Fujitsun Scaleo-L:n omistajia, niin kokemukset ovat tervetulleita. Tai ylipäätänsä jos on valmismerkkikoneomistaja. Onko tätä emon ja/tai näytönohjaimen käsittämätöntä kärähtelyä enemmänkin liikkeellä? Onko näissä jokin tyyppivika? Onko ne herkkiä sähköpiikeille tms?
Edellinen koneeni, jonka kasasin itse, ja joka muuten toimii täysin edelleen, on MSI-Nvidia-rautayhdistelmä verkkokaupan no-name muisteilla, eikä se ainakaan ole nikotellut mistään, vaikka esimerkiksi todennäköisyys raudan yhteensopimattomuudelle on mahdollisimman suuri.

Eikä mikään muu perheen kone nikottele, joten meillä ei pitäisi olla kytkennöissä tai missään muussakaan huushollin epämääräisessä karmassa ja aurassa mitään vikaa.
Voisi kuvitella, että jos minä omin pikku kätösin kokoan halvimmasta mahdollisesta kakkaraudasta koneen, niin se olisi klesa alta aikayksikön. Mutta ei. Se kyllä kestää, mutta merkkituote hajoaa heti. Että pitikin hankkia.

Ja sitten päivän perushaircuttiin: Voisko joku asentaa mulle toimivan pään? Otin eilen turhaakin turhemman paikoituspikavoiton, kun unohdin laittaa parkkikiekon ikkunaan. Itkun itku.

Tulee 3-5 päivässä...

Menopaussissa tuskaillaan asiakaspalvelusta ja asioiden kestämisestä. Minuakin tuskastuttaa. Johan täällä olen kohkannut siitä pc:stäni jonka ostin syyskuussa, ja joka joutui heti lokakuussa kahdeksi viikoksi huoltoon. Ja sitten se alkoi kärähädellä uudestaan niin, että jouluna se jumahteli yhä useammin ja useammin kesken ei mitään niin, että lopulta se ei enää edes käynnistynyt. Kiroilin joulunpyhät ja lopulta ennen loppiaista kone lähti taas huoltoon.

Olemme nyt helmikuun puolessavälissä, ja kone on edelleen siellä huollossa. Kun se oli ollut kaksi viikkoa huollossa, siis saman ajan kuin edellisellä kerralla, suhteellisen kohtuullisen ajan siis, mailailin perään, että mikäs on tilanne. Odottelivat varaosaa, jonka pitäisi tulla sillä viikolla. Siitä lähtien olen viikon välein mailaillut, ja aina odotellaan varaosaa, jonka pitäisi tulla ihan parin päivän sisällä. Joka kerran mailiini vastaa eri asiakaspalvelija.

Aloin jo tuskastua, että miten voi yhden näytönohjaimen (selvisi, että näytönohjaimesta kiikastaa) tuleminen voi kestää näin kauan, ja sain selityksen että se tulee Saksasta. SAKSASTA?! Minkä taivaan tähden?! Jos koneessa ei olisi takuuta, olisin ajat sitten käynyt ostamassa sen ohjaimen vaikka Verkkokaupasta, jossa niitä on pilvin pimein. Tavallinen Nvidian kortti, siis todellakin tavallista tavallisin halpis. Minkä hemmetin takia se pitää tilata Saksasta ja antaa asiakkaan odottaa puoli elämäänsä?!

Eli siitä hieman vajaasta viidestä kuukaudesta kun olen tämän hienon Fujitsu-merkkikoneeni omistanut, se on maannut yhteensä kaksi kuukautta huollossa. Se ekat kaksi viikkoa nyt oli vielä ihan siedettävä, mutta mielestäni puolitoista kuukautta on jo täysin kohtuutonta. Varsinkin kun joka kerran vastaus kyselyyn on se täysin standardiluritus, jonka rivien välistä tihkuu asenne "miksei nää asiakkaat koskaa osaa olla vain hiljaa ja tyytyä kohtaloonsa".

Olen harkinnut soittamista kuluttaja-asiamiehelle kysyäkseni onko tällainen odottelu kohtuullista, ja mitä minun pitäisi oikein tehdä, vai voinko edes tehdä muuta kuin vain hammasta purren odotella. Kerran jo näppäilin numeron, mutta oli tietenkin ruuhkaa. Ei  jotenkin ihmetytä lainkaan, että on ruuhkaa.

Katsokaa nyt Ossia...

Esimerkiksi Marinadilla on ihan hyvä tupakointipoliittinen blogi-entry, uusi ilmoittautunut lukijani Tony
kertoo omilla sivuillaan tupakoinnin lopettamisesta. Monet vuosia ja
taas vuosia polttaneet ystäväni ovat onnistuneet lopettamaan.


Se vaivaa minua, koska olen useampaan kertaan yrittänyt lopettaa, eikä
se vain onnistu. Ei vaikka olisin raskaana. Tunnen olevani
löysämielinen mamis, koska ilmassa on niin paljon lopetusmielialaa että
se tarttuu minuunkin, mutta silti tiedän että sortuisin kuitenkin ennen
pitkää. Viimeistään siinä vaiheessa kun tekee mieli tappaa joku
vähintäänkin verbaalisesti.

Vielä ei ole tupakkaan liittyviä
vaivoja. Juoksen edelleen bussiin tai metroon mitenkään epänormaalisti
hengästymättä, en kröhi tervaa aamuisin, en kärsi kroonisesta
keuhkoputken tulehduksesta joka toinen kuukausi. Mutta sekin aika
saattaa koittaa. Koska ikä tuo kaikkea muuta pientä kremppaa kuten
liiallinen parrankasvu, niin jossain vaiheessa pakostakin tapahtuu
jotain oikeasti ikävää.

Ja silti, pelkään olevani tuleva
tyypilinen rautakeuhkotapaus, joka terminaalivaiheessakin ryystää
paperossia kurkkuavanteen kautta (ja käyttää voiceboxia, ja syö lihaa lehmistä joilla on voicebox).

Jos aloittaisi polttamalla tänään yhden tupakan vähemmän kuin eilen.

Oma koira kusi

Aina pitää olla vähän rahaa taskussa. Jos ei muuten niin siksi, ettei koirat kuse kintuille. Äiteen vanha neuvo on hyvä, tai olisi, jos sitä tulisi edes joskus noudatettua.

Sen jälkeen, kun Visa Electron keksittiin, olen harhautunut pahasti muovirahan käyttäjäksi. Vielä pelkkään pankkikorttiaikaan käytin aina kahisevaa, koska pelkäsin ylittäväni tilini (raha-asiat, jotain syötävääkö?).

Muoviraha on kiva, varsinkin päivää ennen palkkapäivää, kun tilillä on jäljellä juuri sen 2 senttiä alle 20 euroa.

Noh. Tänään sitten kävi se päivä, että kustannuspaikan alakerran Alepassa olen hirveissä nikoissani ostamassa tupakkaa ja lounasta, ja kassalla paljastuu karmaiseva totuus tekniikan epäluotettavuudesta. Edellisen asiakkaan asioinnin aikana kummaltakin kassalta katoaa pankkiyhteydet. Muutama asiakas juoksee pikaisesti ulko-oven pielessä olevalle ottomaatille - sekään ei toimi.

Ellei taakseni olisi osunut työkaveri, jolla oli Aitoa Rahaa päällään, olisin jäänyt ilman lounasta - ja ilman sitä tupakkaa, eli olisin tunnin sisällä todennäköisesti Tappanut Kaikki ™ © ® 

Nih. Oisko kannattanut pitää sitä cashia päällä, oisko? Teen uudenvuodenlupauksen, jota en kuitenkaan pidä: joka palkkapäivä piilotan lompakkoon kakskymppisen, jota en käytä kuin äärimmäisessä hädässä tai viimeisenä päivänä ennen tilipäivää, jotka toki yleensä osuvat yksiin.

On muuten koira kerran oikeastikin kussut kintuille. Sitä suuremmalla syyllä siis.

McSynttärit

Lapsi täytti viisi vuotta. Viisivuotiasta ei voi enää juhlia pelkästään
suvun aikuisten kesken, vaan lastenkutsut on aika pakollinen juttu.


Ongelmana on ollut se, että tilaa ei oikein ole. Ei täällä polvet
suussa asuta, mutta tusinaa temmeltävää esikouluikäistä tänne ei oikein
saa millään ilman että väkisinkin jotain menee rikki tai jollekulle
tulee pipi.

Siispä tänään huomasin tehneeni sen, mihin en
kuvitellut ikinä "alentuvani". Kannoin rahani monikansalliseen,
kultaisilla kaarilla koristeltuun riistoketjuun, eli järjestin
pojalleni lastenkutsut mäkkärillä. Morgan Spurlock on paheksunut
nimenomaan purilaisyhtiöiden taktiikkaa houkutella perheen pienimmät
hampurilaiskoukkuun tarjoamalla positiivisia hampurilaiskokemuksia
esimerkiksi juuri lastenkutsumahdollisuuden ja erilaisten
leikkipaikkojen avulla.

Valveutunut ihminen minussa häpeää,
ja silti on pakko sanoa, että olipas todella nastat kutsut. Tyttö, joka
lapsikatrasta viihdytti kutsujen ajan oli erittäin mukava ja asiansa
osaava, ja tarjoomukset olivat tietenkin kaikille lapsille mieleen.
Lisäksi jotain jäi käteen kaikille muillekin, ei vain päivänsankarille,
eli Happy Meal -leluissa ei kitsasteltu, ja piirtämistä ja muuta puuhaa
oli riittämiin. Ja perhe säästyi sotkulta ja etukäteistohinalta.


Ostin nyt sitten mäkkäriltä itselleni vuoden lisäaikaa. Ensi vuonna
olen jälleen saman edessä: miten järjestää kutsut niin, että penskoja
voisi kuitenkin kutsua vähintään sen kymmenen, eikä tarvitsisi pelätä
huushollin irtaimiston tai vieraiden hyvinvoinnin puolesta.
Mäkkärikortti on nyt käytetty, toistaa sitä ei enää voi.

APUA!!!!

Digi my ass

Keskiviikko-iltana turhan vähän aikaa ennen kuin Ruotsin nelosen Lost
alkoi huomasimme, että ai niin, Welho on pannut kanavat uusiksi. Hirveä
etsiminen, tietysti digiboksin hienouksien ymmärtäminen vähän kateissa,
jonka takia hirveän etsimisen jälkeen uusi etsiminen. Ja vielä uusi.
Jipii, että tekniikka on kivaa. Ja minä sentään pidän kaiken maailman
härveleistä paljon. Noh, kanavat löytyivät, mutta kuva on edelleen ihan
yhtä paska kuin ennenkin.


Analogisten lähetysten loppumisesta kohkataan, ja hirveä vouhotus on
meneillään siitä, että jos digibokseja ostetaan tätä vauhtia kuin tällä
hetkellä ostetaan (noin 36 prosentilla kotitaulouksista on digiboksi),
elokuussa 2007 ilman telkkarikuvaa ovat muutkin kuin piilopirtin
mummot. Digiboksien hidasta menekkiä taas perustellaan sillä, että
ensin pitää olla tarjontaa, että ihmisiä kiinnostaa.

Olenko
minä ainoa, jonka mielestä ensin pitäisi olla oikeasti hyvä kuva? En
minä halua katsoa palikoita. Subtv:tä katson mieluummin hieman
kohisevana analogisena kuvana, kuin "hienona" digiversiona, jonka
ansiosta Conanin pärstä kauempaa katsottuna näyttää pelkältä (kalpean)
ihonväriseltä blobilta.

En varsinkaan halua maksaa
palikoista. Kyllä Deep Blue Sean laineiden ja pärskeiden pitää olla
laineita ja pärskeitä eikä hyppiviä ja pomppivia palikoita.


Olen nähnyt pääkanavien kuvaa terrestriaalidigiboksin kautta ja Welhon
kaapelista kaapelidigiboksin kautta. Olen harkinnut pöytäantennin ja
terrestriaalidigiboksin hankintaa ihan tosissani, vaikkei sekään kuva
mikään kummoinen ole. Welho joko kuristaa bittivirtaa, tai sitten
jossain muualla sukkaa, mutta kuva on aivan käsittämätöntä törkyä.
Äitini, myös Welhon kaapelissa, tilaa leffakanavia. Maksaa siis
kymmeniä euroja kuussa artefakteista ja palikoista.

En
käsitä miten Welho kehtaa. Maksukanavien alkuperäisissä kuvalaaduissa
kun ei ole mitään vikaa. Canal Digitalin tai Viasatin lautasten kautta
samaiset kanavat ovat täysin siedettäviä, eivätkä hai-dokumenttien
fisukat uiskentele palikkameressä.

Tarjonnan suppeutta on
turha syyttää. Minähän katson mitä paskaa tahansa, paremman puutteessa
jopa maikkarin ja nelosen plussakanavien riistopelejä, ja tuskin olen
ainoa. Todellinen syy on täysin ala-arvoisessa kuvanlaadussa, ja minua
todella sapettaa, kun digibokseja yritetään markkinoida kuvanlaadun
paranemisella. Silkkaa bullshittiä, ja pelkään pahoin, ettei se kuvan
laatu siitä miksikään muutu elokuussa 2007.

Sillä olihan se niin, että Digita edelleen laskuttaa yhtiöitä bittimäärän mukaan, eiksjoo?

Koiranhankinta luvanvaraiseksi!

Aika: Maanantai-iltapäivä helmikuussa

Paikka: Lähiökaupan edusta

Aihe: Pieni lyhytturkkinen koira jätetty 18 asteen pakkaseen kaupan ulkopuolelle

Reaktio: Turpiin sitä omistaja-idioottia ja sen jälkeen paljain jaloin ja persein hankeen vartiksi



Aika: Lauantai-puolipäivä heinäkuuussa

Paikka: Suuri koiranäyttely urheilukentällä

Aihe: Suuri paksuturkkinen koira jätetty 25 asteen helteellä autoon

Reaktio: Turpiin sitä omistaja-idioottia ja sen jälkeen inuiittiasussa autoon tunniksi, ikkunat kiinni visusti



En käsitä, miten ihmiset kehtaavat hytistä ja valittaa kun on niin
pirun kylmä vaikka mitä olisi päällä, mutta eivät mieti kahta kertaa
kun jättävät fifinsä kaupan ulkopuolelle jäätymään.

Varsinkaan en käsitä, että eikö nämä ihmiset osaa ajatella
järjestelmällisesti? Tuleeko niille vain yhtäkkiä kesken
koirankusetuksen mieleen, että ainiin piti käydä kaupassa? Eikö ne
jumalauta osaa kusettaa ensin sitä koiraa, viedä sen sitten kotiin, ja
vasta sitten lähteä kauppaan?



En käsitä, miten ihmiset valittelevat kuumuutta ja voivottelevat kun
pitää jatkuvasti olla vesipullo kourassa, mutta eivät mieti kahta
kertaa kun jättävät fifinsä suljettuun autoon.

Varsinkaan en käsitä, miten ihmeessä kesästä toiseen moista tapahtuu
KOIRANÄYTTELYISSÄ, siis paikoissa joissa voisi kuvitella että omistajat
ja kasvattajat olisivat koiranhoidollisesti tehtäviensä tasalla.

Haetaan metelöivää naapuria

Talon äänekkäin asukas muuttaa pois. Ei se ole meitä paljon häirinnyt, muita kylläkin. Ja kieltämättä, kun on ollut bileet, ja nuorisoa on lapannut änkyräkännissä pitkin rappua, siivo on ollut melkoinen niin rapussa, hississä kuin pihallakin. Ainoan kerran on ärsytyskynnys noussut silloin, kun piti kutsua palokunta. Mutta silloinkaan ei ollut kyseessä se, että mekastaja oli kotonaan mekastamassa, vaan se, että mekastaja nimenomaan ei ollut kotona mekastamassa ja vahtimassa kokkauksiaan.

No, se nyt sit muuttaa pois, ja melkein toivon että siihen muuttaa lähes yhtä railakas tilalle. Voi meinaan vapaammin itse mekastaa, kun joku muu on silmätikkuna.

Oispa aina joulu

Näin joulun jälkeisenä aikana huomaa yllättäen kaipaavansa yhtä asiaa. Nimittäin sunnuntaisia kauppojen aukioloja. Launtaisin olisi raskaan työviikon jälkeen älyttömän mukavaa vain nukkua myöhään ja lööbailla pyjamassa koko päivän, muta ei onnistu ei.

Pakko raahautua ennen kuutta kauppaan. Ja koska on tuota perhettä, tarkoittaa se raahautumista vähän isompaan keskukseen kuin kulma-Alepaan.

Voi kun voisi lykätä huomiselle. Kuukausi sitten vielä pystyi. Perhana. Oispa aina joulu.

Ihquu, kamera!

Uudessa puhelimessa on kamera. Ei se mikään kummoinen sinänsä ole, 1.3
megapikseliä. Ja vaikka kuvausvalo onkin, niin pimeällä ei kyllä
kauheasti kuvia otella. Mutta iloa on kuitenkin, varsinkin kun huomasin
että tässä on panoraamatoiminto.


Tässä ensimmäinen yritelmä, joka samalla toimii jo erittäin vanhana
bleeminä, eli mikä on se näkymä jota päivisin tuijotan jos silmäni
ruudusta nostan.




Kuten ehkä joku huomaakin, vakaata kättä tuo panoraamasynsteemi vaatii,
vaikka onkin periaatteessa tehty idiooteille. Tolppia on yllättäen
kaksi siellä missä pitäisi olla yksi. Noh, harjoitusta, harjoitusta...



Visuaalisista iloista innostuunena aion jossakin vaiheessa uusia tämän
blogini ulkonäön, kunhan keksin että miten ihmeessä saan tungettua
galleriaan kuvia niin, että niitä ei väkisin pienennetä 480 pikselin
levyisiksi. Bannerialue kun on kuitenkin 735...