Geenit

Uusin Tiede-lehti käsittelee roimasti evoluutiota, ja myöskin muutama päivä sitten osui silmiini dokumentti, jossa puhuttiin geeneistä ja niiden tohtoroinnista. Ohjelmassa oli myös näytillä hedelmöitysklinikka, joka testasi alkioista siinä vaiheessa yli kahtasataa eri perinnöllistä tautia ja muuta riskiä. Toiminta oli kuulemma herättänyt paljon kritiikkiä.

Asuukohan minussa joku pieni fasistinatsi rodunjalostaja, koska yhä enemmän kun näitä asioita tulee eteen, sitä vähemmän suhtaudun tällaiseen seulontaan ja ominaisuuksien jalostukseen negatiivisesti. Jos voisin pelastaa lapseni vammoilta, mielisairauksilta tai vaikka adhd:lta tai autismilta, niin miksi EN tekisi niin? Ei se tekisi lapsesta yli-ihmistä ja muita "parempaa" varsinkaan jos en kasvattaisi häntä niin kuin se olisi jotenkin iso juttu.

Näissä arvokeskusteluissa minua jotenkin aina hämää se, miten itse tohtorointia pidetään jotenkin isona peikkona, vaikka suurempi peikkohan on juuri se, miten asioihin suhtaudutaan. Kyllä lapsesta voi kasvattaa hirviön ihan ilman mitään geenimanipulointiakin, koska hyvin pitkälle myös asenne ratkaisee. Joten miten ei manipuloidusta kersasta muka voisi yhtä hyvin kasvattaa ihan normaalia kivaa kersaa?

Usein tohtorointia vastustavat erilaiset vammaisjärjestöt. Kun puhutaan siitä että asenne ratkaisee, niin oikeasti vammaisten asenne on aika pelottava. Toki taustalla on se pelko, että jos maailmassa on yhä vähemmän ja vähemmän vammaisia, vammaisten elämä vaikeutuu entisestään, koska heidän pakon sanelemia rajoitteitaan ei haluta ottaa huomioon. Mutta oikeastiko asia paranee sillä, että vastustetaan näkövammaisten silmäleikkauksia tai kuulovammaisten aisti-implantteja ja tuomitaan ne omien rivien edustajat, jotka lisääntyessään yrittävät pitää huolen että jälkeläisellä on asiat myös fyysisesti paremmin kuin itsellä.

Eturyhmäasiat tuntuvat aina menevän jotenkin niin överiksi.