Kiusaus

Olen viime päivinä miettinyt kiusaamista ja kiusatuksi tulemista. Vähän pakko miettiäkin, koska kun tarkastelee esimerkiksi tätä BB-talon meininkiä, niin sekä kilpailijoissa että tv-ruudun katsomopuolella on koulukiusaajamentaliteettia havaittavissa. En ole viaton minäkään, kiusaus ilkkumiseen ja paheksumiseen on suuri.

On toki totta, että koulukiusaajat usein ottavat paremman puutteessa silmätikukseen aivan kenet tahansa, jos ei vaikka sukkien väri miellytä. Toisaalta vähänkin erikoisemmat tyypit ovat lähes aina koulukiusattuja. Se on ikävää, minua itseänikin kiusattiin. Kuitenkin tiesin aina miksi. Tiesin myös että sen kiusaamisen minimointi oli myös omasta toiminnasta ja eräänlaisesta ylpeyden nielemisestä kiinni.

Tietysti konformismia aina paheksutaan ja paasataan kuinka kaikkien kukkien pitää antaa kukkia. Pakko on kuitenkin miettiä, että kun mennään riittävän eksentrikko-osastolle, niin missä menee se raja jolloin "harmaalla massalla" on oikeus puolustautua? Onko velvollisuus sietää jotain, joka menee esimerkiksi liian iholle tai aiheuttaa liikaa tilanteita, joissa ei itse osaa tai edes koe tarvitsevansa osata käyttäytyä kaikenkattavan tyylikkäästi?

Olen viime aikoina katsonut naureskellen, kärsien - jopa pahoinvoivana - BB-Einaria. Einari herättää minussa lymyilevän koulukiusaajan. Jos olisin kouluikäinen ja tällainen tapaus hiipparoisi käytävillä, en ihmettelisi pätkääkään miksi häntä kiusataan. Ja syystä.

On tuomittavaa kiusata kiusaamisen takia, mutta jos ihminen vaivaa muita omituisuudellaan, lääpii, aiheuttaa noloja tilanteita, pitääkö enemmistön vain sietää se hiljaa ja mukisematta? Niin kauan kuin tällainen einari ei häiritsisi minua henkilökohtaisesti, pysyisin varmasti nahoissani, mutta jos näkisin jonkun kiusaavan, niin tuskin menisin väliin ennen kuin lyöntejä alkaa sadella - en kykenisi olemaan ajattelematta sitä, että voisiko kiusattava itsekin hieman miettiä julkista käytöstään?

Erilaisuus on pitkälle hieno asia, mutta siinä vaiheessa kun siitä tulee kontrolloimaton itseisarvo, en ihmettele enemmistön reaktioita - enkä osaa niitä edes täysin tuomita. Tähän ehkä vaikuttaa sekin, että oma koulukiusauksen uhrina olemiseni loppui tasan siihen, että lakkasin tuijottamasta omaan napaani ja nokka pystyssä painostamasta muita "hyväksymään minut sellaisena kuin olen". Sillä, rehellisesti, "sellainen kuin minä olen" ei ole ympäristölle aina kovin mukava juttu.

Muitakin paikkoja omalle omituisuudelle on kuin koulu - tai vanhempana työpaikka.