Matkustaja

BBC Prime päätti eilen aloittaa Michael Palinin Maailman ympäri 80 päivässä -matkasarjan
uusintana. Pakko myöntää, että kun se on näytetty ensimmäisen kerran ja
vielä uusintoinakin, niin en ole jaksanut kiinnostua. Siitäkään
huolimatta, että olen itse kiertänyt puoli maailmaa.

Tai ehkä juuri sen takia.


Nyt moneen vuoteen ei ole tullut käytyä oikein missään. Tanskan reissut
viime vuonna olivat toki oikein ihania, ja pari vuotta sitten pieni
seuramatka Kyprokselle keskellä kylmintä tammikuuta oli ihan piristävä,
mutta niitä ei voi aivan pitää sellaisena hurjana megamatkailuna, jota
olen salaa vuosikausia kaivannut - jopa ennen kuin perustin perheen.


Jossain vaiheessa se matkailu vain jäi. Paras reissukaveri oli pitkään
oma äiti, mutta lomien yhteensovittamisen vaikeus oli ylitsepääsemätön,
ja niin se jäi. Erinäisten miesten kanssa matkailu ei myöskään ollut
jännää, saatika usein edes ajatuksenakaan kiinnostavaa. Nykyinen on
onneksi toista maata.

Yksin kävin Australian. Tänäkin päivänä
harmittaa, että tein sen yksin. Hyvän matkaseuran kanssa siitä olisi
saanut paljon enemmän irti. Ehkäpä kielikurssilaisena olokin hieman
rajoitti samoiluhimoisen kulkuvapautta.

Mutta takaisin
Michael Paliniin. Nyt se matkasarja iski kuin tuhat volttia. Pakko
vihdoinkin katsoa. Samalla sielua raastaa tietyt maisemat - oi
pääsispä, pääsispä - mutta ennen kaikkea matkustustavat.


Vanhemmiten alan "manuuntua", eli entisen valtionpäämiehen sanoin: ei
se päämäärä, vaan se liike. Haluaisin matkustaa johonkin pitkälle
junalla, laivalla, ihan millä tahansa hitaalla välineellä. Haluaisin
reissata Idän pikajunalla alusta loppuun. Siperian ratakin olisi
elämys. Haluaisin ylittää Atlantin laivalla. En halua nopealiikkeisiä
huippukokemuksia, vaan hidasta, toisinaan jopa hieman tylsää etenemistä.


Palin toteaa sarjan ekassa jaksossa erittäin osuvasti, että
lentokoneella koko matkustamisen - liikkeellä olon - tunne katoaa. Hän
selventää käsitystää kertomuksella reissusta äitinsä kanssa Lontoosta
New Yorkiin. Matka oli kestänyt Concordella kolmisen tuntia. Ymmärrän
kympillä.

Mutta yksi mahdollinen nopealiikkeinen
huippukokemus toivelistalla silti edelleen on. Haluaisin Amerikan
keskilänteen jahtaamaan tornadoja. Tosin sekin täyttää eräällä lailla
edellä mainitut kriteerit - siinäkin on se kyttäämisen pitkäveteinen
jännitys ennen kuin näkee pyörretötterön iskevän maahan. Jos näkee.
Mutta ei se päämärä, vaan...