Närkästyn siis olen

Olen närkästynyt. Närkästymisestä. Se tuntuu olevan nykyään jokaisen oikeus, kuului asia hänelle tai ei. Etenkin jos ei.

Närkästykseni juontaa juurensa jo vuosien taakse, mutta viime aikoina nämä tapaus pekkariset ja mitrot saivat höyryt puskemaan pannun nokasta niin että ujellus vain käy. 

Poliittinen korrektius, se, että olisimme kivoja ja mukavia toisiamme kohtaan on ajatuksena tosi jees. Ihan kiva ettei haukuta vähemmistöjä, jottei tulisi paha mieli. Ihan kiva ettei nylkytetä toisen jalkaa, ettei toinen ahdistu. Hyvät tavat ja silleen. Ota toinen huomioon, sehän on hienoa. 

Mutta kun ei se ole enää sitä. Poliittinen korrektius on lakannut jo ajat sitten olemasta työkalu kitkattomaan kanssakäymiseen, ja siitä on tehty pikkusieluisten oman edun tavoittelijoiden lyömäase. Eli siis meidän kaikkien.

Se pitää ottaa meiltä pois, koska emme selvästikään ole sen arvoisia. Se on tehnyt meistä nokkamme joka asiaan pistäviä kyyliä, jotka emme hetkeäkään emmi ruoskia poliittisen korrektiuden ruoskalla niitä jotka eivät ole niin kuin me, niitä jotka ovat esteenä jollekin, niitä joista emme pidä, niitä joita nyt vain on kiva kiusata kun muutkin kiusaa.

Poliittinen korrektius on antanut meille oikeutuksen olla itsekkäitä, omaa napaamme vartioivia, koskemattomuuttamme raivoisan apinan lailla vartioivia mimosoja, joilla on niin olemattomasti nahkaa nenän päällä, että suorastaan ihmetyttä että se nenä pysyy edes naamassa kiinni.

Kaksinaismoralistinen poliittinen korrektiumme paljastuu päivittäin. Poliittisena lyömäaseena se on erinomainen, mutta myös tavallisessa elämässä se käy. Jos työkaverit ottavat pattiin, niiden jutut voi vaikka tuomita vihapuheeksi/seksuaaliseksi häirinnäksi/kiusaamiseksi. Soska se on niin helppoa, riittää että vain sanoo niin ja se pitää uskoa. Todistustaakka on niillä muilla.

Eloisa roisipuheinen koskettelija on hurmaava, koska se on hyvä tyyppi. Vähemmän hurmaava roisipuheinen eloisa koskettelija sen sijaan on heti oksettava ahdistelija, ja sen toiminta pitää saada loppumaan koska se yököttää MINUA. Ja vaikka eloisa koskettelija ei koskettele minua vaan sinua, mutta sinä et sano mitään hänen eloisasta koskettelustaan, sinä olet silti uhri koska edelleenkin eloisa koskettelija oksettaa MINUA.

Koska yllättävän moni asia tuntuu pyörivän kieroutuneesti ihmisen seksuaalisuuden ympärillä. Siitä ei pääse irti, mutta sitä ei haluta ääneen myöntää. Se halutaan vain kieltää ja vaieta kuoliaaksi, pukea sanoihin jotka hämärtävät asian ja pelkistävät sen toiminnaksi, johon virheettä kykenee vain robotti.

Todellisuudessa se hyvä tyyppi saa olla millainen on, ja hänet halutaan hyväksyä ihmisenä, koska häntä voisi vaikka naida napsauttaakin jos hän ehdottaisi. Tai oltaisiin ainakin imartreltuja. Mutta se ällöttävä, jolle en antaisi vaikka olisi viimeinen ihminen maan päällä, sekin toimii samoin kuin se hyvä tyyppi, se on yks tahditon pervo se. Kuuluisihan sen nyt ymmärtää, ettei tällasta rotuyksilöä käydä käpälöimään oli syy mikä tahansa.

Yrjöttää, ja nostamme huudon. Jos ei tule tuomiota, niin ainakin julkinen nöyryytys. Ja tänä päivänä se on paljon. Some on yksi syypää. Sekin pitäisi ottaa meiltä pois. Tai panna edes vähäksi aikaa kortille.

Some tuntuu näppituntumalla tällä hetkellä yhdeltä voimallisimmista oman ja muiden oman rajan hämärtäjistä. Ekshibitionismin ja narsistisen huutelun keskellä syntyy helposti harhakuvitelma, että kaikki muiden asiat kuuluvat myös minulle ja minulla on oikeus levitellä muiden asioita ja tuomita heitä asioista, joita en itsekään osaa jättää varomatta. Koska muuten en ole hyvä ihminen eikä maailmasta tule parempi paikka. Minä vain en enää erota olennaista epäolennaisesta, reaalia idealismista, todellista kulisseista, yksityistä yleisestä, aitaa seipäästä, mutta eihän sillä ole mitään väliä, pääasia että olen hyvä vahtikoira ja minulla on mielipide kaikesta ja luulen olevani hyvien puolella pahaa vastaan. 

Luemme Orwellin 1984:ää tai muistelemme Neuvostoliiton aikaa aina kun haluamme vähän pelotella itseämme ja miettiä kuinka asiat ovat vapaassa maailmassa niin hyvin. Voi sitä tuskaa ja kurjuutta joka olisi kohdannut etenkin mielipiteitämme ja käytöstämme, jos eivät olisi urheat miehet rintamalla pysäyttäneet punakonetta. Kaikki on nyt niin paljon paremmin. Olemme itsenäisiä. Vapaita. Voimme olla sellaisia kuin haluamme. Ei ole KGB:tä. Ei Stasia. Ei ajatuspoliisia. Ei kidutuskammioita.

Koska eikö ole hienoa että meillä on kaikki välineet tarkkailla naapuria ihan omast tahdostamme. Ja lehdistö hoitaa loput. 

Piristävää syksyä kaikille!

Muutama kuolemansynti

Ooh! Melkein kolmein kuukauden tauko. Pannaas yks Valokuvatorstai.

Haaste numero 219 käsittelee kuolemansyntejä. Niistä sais valita minkä vain. Käsittelenpä kerralla ahneuden, ylensyönnin ja himon. 

Vain muutaman sekunnin tähden

Musiikki on tutkitusti verrattavissa huumeisiin, seksiin ja sen sellaiseen. Mietin vain, että minkähänlaista seksiä tai huumetta on se, että jää koukkuun johonkin yhtään kohtaan muuten täysin tyhjänpäiväisiä kappaleita. Johonkin 10-15 sekunnin mittaiseen tai jopa lyhyempään pätkään, jolloin päässä hetkellisesti helisee petollisen mukavasti.  

Ja sitten ne kappaleet pitää kuitenkin kuunnella kokonaan, koska itse asiassa - jälleen kerran tutkitusti - hekumapiste ei olekaan se täyttymys, auditiivisen orgasmin hetki, vaan juuri hetket ennen sitä. Se odottava tunne kun tietää, että justpian sinne ollaan tulossa, muttei ihan olla vielä siellä. Täyttymys on siis riippuvainen jopa ympärillään olevasta tyhjäkäynnistä, eikä toimi ilman sitä. Nautintoa ei synny vain soittamalla luupissa sitä yhtä kivaa kohtaa. Ja vaikka kiva kohta jo olisi mennyt ja biisi vielä jatkuu, se on kuunneltava loppuun. "Because I like to be held afterwards."

Etenkin pop-musiikkiteollisuus (mutta toki kaikki muukin aikamme kevyt musiikki) elää tästä tiedosta. Miksi tehdä kolme minuuttia täyttä timangia, kun riittää että siellä nöyhdän seassa on se yksi hippunen aitoa asiaa?

Ja mihin sitä sitten jääkään kiinni kun jää. Esimerkiksi nämä tällaiset paljon soineet poppirenkutukset soivat minulla tämän tästä pipodiskossa tai Spotify-myllyssä. 

Take That - The Flood: Esikertosäe. Kesto n. 18 sekuntia. Kahdesti. Siis peräti 12,5% kappaleesta. Ihan huippua.

Chisu - Etsijät: Ostinato. No sitähän saadaan sentään joka väliin. Menisi siis melkein jo orgioiksi koko kappale, ellei saisi valitettavan hyvin selvää sanoista.

Lady Gaga - Electric Chapel: Syntsatriolit. Kesto n. 3 sekuntia per laaki. Laakeja kaksi kappaletta. Neljässä minuutissa ja 12 sekunnissa. Siis 2,3% koko kappaleesta. Täydelliset pohjat. 

Näissä ottaa päähän aivan hillittömästi se, että se mikä popissa pitäisi olla tärkeintä - kertosäe - on pääsääntöisesti jopa kappaleen kaikkein heikoin osuus. Silti se on se, joka usein ärsyttävästi jää soimaan päähän samalla kun mieli haikaa sitä pientä pientä hyvää koukkua siellä välissä. Ja sen pienen hitusen takia ne roikkuvat mukana. Vähän kuin pysyisi yhdessä jonkun täydellisen törpön kanssa vain siksi että se on hyvä sängyssä, laittaa hyvää ruokaa tai osaa laskea vessan renkaan.

Kieltämättä välillä tuntuu että pop-teollisuus panee meitä halvalla. Ja mahdollisesti myös kuivana kakkoseen. Ja huvittavinta on, että moni meistä antaa sen suosiolla ja hymyillen tehdä niin.

 

No ei se mitään. Kuuntelee sitä hyviäkin kokonaisuuksia pääasiallisesti muutaman nautinnollisen sekunnin takia. Jopa pitkiä kokonaisuuksia. Ayreonin Fifth Extinction. 10 minuuttia ja 29 sekuntia, joista pidän jokaisesta paljonkin, mutta silti voin tuskin malttaa että päästään kahdeksan minuutin kohdalle. Tai Halo 3: ODST:n Finale, jota kuuntelen käytännössä viimeisten 12 sekunnin takia.

Sumun maa

Rillit menivät rikki. Vain 12 vuoden jälkeen. Kenelle voin valittaa, kun ei mitään tehdä enää kestämään?

Tietenkin kakkulat kulahtivat juuri juhannusyönä, jolloin apua ei saa mistään. Ei ettäkö sitä nyt saisi rilliongelmiin muutenkaan. No, olin sentään kotona enkä liikenteessä. Ja eiku virittelemään teipillä toimivaa hätäratkaisua. Toimihaan se, mutta ei sitä julkisesti esittele. Niinpä vietänkin aikaani arjen koittaessa enimmäkseen sokeana. Kipeästi Hermionen kipakkaa reparoa kaipaavat rillit tulevat esiin suojekotelosta vain istahtaessani ofiisissa tietokoneen ääreen.

Tämän ansiosta päivä on ollut aika mielenkiintoinen. En nyt väitä että voisin mitenkään tilannettani verrata oikeasti näkörajoitteisiin ihmisiin, mutta ihan terveellinen maistiainen se on ollut. Ilman rillejä nimittäin olen kuitenkin suhteellisen näkörajoitteinen. Miinuksia on vajaan yhdeksän verran, joten kuva on aika suttuinen. Tuollainen:

Päivän palloilun aikana olen ihan ajatuksella miettinyt mitä hyötyjä ja haittoja on siinä, ettei näe eteensä. On siinä nimittäin hyötyjäkin, ja ne oikeastaan huomasin ensimmäiseksi.

Joskus on nimittäin niitä aamuja, kun tuntuu että kaikki vastaantulijat tuijottavat ja tulee miettineeksi, että mitähän majoneesia itsellä oikein on rinnuksissa tai naamalla, kun niin kauheasti töllätään. No, nyt, vaikka tuijottaisivatkin, niin sitä ei näe. Toisaalta nyt ei sitten tajua katsoa rinnuksilleen huomatakseen, että niissä tosiaan killuu puoli aamiaista. Ei tartte myöskään moikata ketään, koska ei näe kenenkään moikkauksia. Luurit korville, niin ei myöskään kuule niitä. Koska moikkaaminen on kaksipiippuinen juttu, ja olen tässä täysin Jani Volasen kannalla.

Tietysti kaikki luulevat että likalla on tosi huono päivä tai kusi on lopullisesti noussut hattuun. Mutta sitä varten pidetään Facebook-tiedotuksessa tärkeät ihmiset ajan tasalla onnettoman näkörajoitetilanteen osalta. Eivät voi ainakaan aivan avoimesti ilminoida arvaustaan kusen noususta hattuun, vaan joutuvat tekemään sen salaa.

Muutenkin on vielä toistaiseksi mukavalla tavalla irtonainen olo. On ikään kuin omalla yksityisellä planeetallaan, johon muut eivät helposti löydä. Laittaa vielä aurinkolasit päähän vähäisen näköinformaation kontrastia parantamaan ja omaa harottavaa katsetta peittämään. Edes isot ihmismassat, joista en normaalisti pidä alkuunkaan, eivät stressaa, koska en näe niitä. Näen toki vellovan massan värillisiä palloja ja sumua, mutta en kykene arvioimaan päälukua, joten en saa normaalia ahdistuspaskahalvaustani, kun tuhat ihmistä vyöryy ostarilla eteen.

Pitemmän päällehän saattaa omalla planeetalla norkoilu varmaan jo käydä tylsäksi. Ja tätä kestää optikon arvion mukaan kahdesta neljään viikkoon. Mietinkin, että jos olisi oikeasti todella sokea... miten häilyvä onkaan se raja ihanan yksityisyyden tunteen ja karmean yksinäisyyden sekä näkymättömyyden pelon välillä.

Sitten ne huonot puolet. Miten yksinkertaisiinkiin asioihin voi muuten terve ja itsenäinen ihminen tarvita avustajaa. Se, ettei näe pikaruokalan menua. Ettei näe bussien numeroita ajoissa. Ettei läheskään aina hahmota kynnystä tai oikeaa määrää rappusia. Etenkin viimeksi mainittu vähän hirvittää. Nämä tulivat esille muutamassa tunnissa, kuinkahan paljon kertyisi elinajassa.

Lisäksi kaino pyyntö autoilijoille. Rakkaat autoilijat, muistakaa ne ajovalot. Aina. Valot näen jo kaukaa, mutta siinä vaiheessa kun tumma kiiturinne hahmottuu minulle autoa edes etäisesti muistuttavaksi kapineeksi, alkaa jarrutusmatka olla jo todella nafti jos olen astumassa eteenne. Tuolla on paljon mummoa ja pappaa samassa tilanteessa kanssani siitäkin huolimatta, että heillä on ehjät pullonpohjat nenällään. Nii, ja saa sitä rajoitusten mukaankin mielellään ajaa sen reippaan ylinopeuden sijaan.

Niin, uudet rillit saan aikaisintaan kahden viikon päästä. Voi mennä neljäkin. Vahingosta viisastuneena ostin saman tien kahdet. Oli siinä vähän turhamaisuuttakin. Peruslaseiksi ei viitsi mitään prameiluja, vaan siistit simppelit peruskehykset. Mutta en voinut myöskään vastustaa violetteja.

Kahdet prillit ja niihin linssit voimakkaimmalla linssiohennuksella ja pintakäsittelyillä Itäkeskuksen SpecSaversista yhteensä 459 euroa. Helvetin hyvä palvelu sekä sunnuntaina käydessäni valkkaamassa pokia ja varaamassa optikkoajan että tänään, kun optikkoajalleni saavuin. Juuri sopiva huumorin ja asiallisuuden yhdistelmä hädänalaisen ihmisen tilaa kohtaan. Arvostin. Käytän uudestaankin.

Netti söisi turismielinkeinoa, jos kaikki olisivat kuin minä

Jännää miten internet ja maailman pienentyminen vaikuttavat esimerkiksi matkailukäyttäytymiseeni. Pohdin tässä mitä tekisin Tukholmassa sen vähän aikaa kun laiva maissa on, ja ensimmäiset ehdotukset kavereilta oli että käy siellä ja siellä shoppaamassa. Mietin asiaa itsekseni hetken, ja jouduin toteamaan että ei kiinnosta. Tajusin myös, ettei ole kiinnostanut pitkään aikaan. Vuosiin.

Tykkään siis shoppaamisesta toki, silloin kun tarvitsen jotain - ja silloin kun olen kotikamaralla. Mutta ulkomailla ollessa en shoppaa käytännössä koskaan. On nimittäin todella harvoja asioita, joita ulkomailta saa, joita ei saisi Suomessakin vähintäänkin netistä tilaamalla jossei muuten. En ole aikaisemmin oikein tiedostanutkaan asiaa, ennen kuin rupesin sitä miettimään. Viimeksi olen ostanut vähän Disney-kamaa Disneylandista, koska sieltä oikeasti saa juttuja, joita netin Disney-puljuista ei myynnissä ole. Sitä ennen en edes muista olisinko hankkinut reissuista juuri mitään muuta kuin vähän karkkia ja alkoholia tuliaisiksi - ja nekin lähinnä viimeisillä valuutoilla ja viime hetkellä jostain lentokentältä tms.

On minulla toki muitakin syitä miksi shoppailu ulkomailla tuntuu jopa vähän vastenmieliseltä. Yksi on sen kaman raahaaminen mukanaan - ensin siellä kaupungilla ja sitten myöhemmin takaisin kotiin Suomeen. Etenkin kun olen ihmisiä, jotka eivät koskaan matkusta niin järeällä varustuksella, että pitäisi panna esimerkiksi matkatavaroita lentokoneen ruumaan. Vielä ei ole tullut eteen matkaa, joka olisi ikinä oikeasti edellyttänyt matkalaukun ottamista mukaan.

Toinen syy shoppaamattomuuten on ajan tuhlaamisen tuntu. Esimerkiksi tällaisella perinteisellä Tukholman-risteilyllä peliaikaa on varsin niukasti, joten niiden samojen niin netistä kuin Suomestakin löytyvien krääsien ja riepujen käpälöinti tuntuu päättömältä. Niin hintatietoinen en nimittäin ole, että saisin jotain tyydytystä jonkun topin, hameen tai pölyttymään päätyvän kirjahyllykoristeen löytämisestä viisi euroa halvemmalla kuin kotimaassa. Etenkin vaatteiden, meikkien ja ja koriste-esineiden shoppaamisessa ulkomailla on itselläni jotenkin sama fiilis kuin että lähtisi Teneriffalle hengailemaan Suomi-baarissa ja syömään lihapullia.

Mietinkin, että onneksi lienen ehkä vähän poikkeava, koska tällainen toiminta tuottaisi aika ikävät paikat niille kaupoille, jotka saavat oleellisen lisän tuloihinsa turismista.

Tosin ruokapaikat eivät sen sijaan oudosta käytöksestäni tai sen leviämisestä kärsisi lainkaan. Pitkään reissaamisessani sanelua on hoitanut vatsan seutu, koska kaiken krääsän helpon saatavuuden takia matkailun ykkössyyt ovatkin minulla nähtävyydet ja hyvä ruoka. Ne ovat ne kaksi asiaa, jotka ovat edelleenkin suhteellisen uniikkeja jollekin paikalle ja siis minulle ainoat kunnon syyt hilata ahterini Suomen rajojen ulkopuolelle.

Vaikka kärsiihän siinä sitten ne kulttuurit, joiden ruuasta en niin välitä. Tai niillä on ainakin paras olla hyvät nähtävyydet. Viihtyisä ja persoonallinen kahvila hyvine paikallisine paakkelseineen on on ihan hyvä nähtävyys.

Niin. Meen nyt sinne Tukholmaan, vaikka Silja Linen kanta-asiakasmeininki ottaakin päähän. Päätin vain olla välittämättä ja ryhtyä taas pihiksi. Ei se minun häviöni ole, vaan Siljan. Jos heidän nykyinen käytäntönsä ei esimerkiksi rohkaise minua maksamaan reissuja kenellekään muulle kuin itselleni, eikä varsinkaan hyttivalikoiman kalliimmasta päästä, niin en sitten rohkaistukaan. En siis tuo itseäni enkä lisää porukkaa tuhlaamaan rahaa heidän laivalleen enää läheskään siinä mittakaavassa kuin ennen, ja alan myös metsästää hyviä alennuksia kilpailevalta yhtiöltä. Äiti saattaa päästä vuotuiselle luksushyttiristeilylleen tästedes Vikingillä. Tällaiseen pakkojarrutukseen Silja Linen hieno pisteuudistus ei tainnut ihan tähdätä, mutta syyttäköön itseään, jos muutkin kuin minä päätyvät samaan päätelmään. Pistejärjestelmiä on turha ylläpitää, jos ne ovat liian läpinäkyvästi asiakkaalle epäedullisia.

Voimaa kuin pienessä kylässä

Tänään ratikalla töihin tullessa näin Lasipalatsin kulmassa sen kreppiauton, ihanan vanhan Citroen-pakun, jonka kyljestä myydään ranskan herkkuva. Ilmeisesti hän on nyt saanut luvat kuntoon, kun olen nähnyt Facebookissa statuksia, jossa on kerrottu kreppiautolla asioinnista? Sosiaalisessa mediassa kankeiden lupamenettelyiden myllytyksestä lienee ollut jälleen hyötyä? Aika nopeasti taisi asiat selvitä silläkin, joka joutui taistelemaan käytettynä ostetun iPhonen operaattorilukituksen poiston kanssa. Kumpaakin tapausta mielestäni yhdistää se, että kun ei instansseissa enää oikea käsi tiedä mitä vasen tekee, lopputulokset ovat täysin päättömiä, eikä asioiden kanssa välittömästi työskentelevillä ihmisillä ole joko halua tai lupaa käyttää järkeään. Onneksi asiat tulevat nykyään helpommin julki.

Sosiaalinen media. Se on jännä juttu. Vihaan sanahirviötä sosiaalinen media, mutta eipä kukaan ole keksinyt parempaakaan. Jännä juttu koko some on siinä mielessä, että etenkin markkinavoimat mieltävät sen joksikin uudeksi ja jännäksi jutuksi, vaikka loppujen lopuksi vain tekniikka on uutta, kaikki muu vanhaa vaikkakin ehkä hetkelliseksi ollut poissa ulottuviltamme.

Näkisin nimittäin, että ollaan vihdoinkin jälleen vähän lähempänä vanhaa kyläkulttuuria - ainoana erona, että kylä on tarpeen vaatiessa kaikkea oman korttelin ja koko Suomen väliltä. Ennen vanhaan kreppiautot ja operaattorilukituskalabaliikit olisi tuotu kylänneuvoston eteen, ympärillä koko muu kylän väki. Sitten olisi kuunneltu ja vatvottu ja väen joukosta olisi huudeltu puolesta tai vastaan. Terveessä kyläyhteisössä olisi neuvosto hyvinkin tarkkaan pannut merkille kyläläisten mielialat - nipottaminen ja kyykytys ei helposti kävisi päinsä, jos se sotisi kyläläisten oikeustajua vastaan. 

Toisaalta neuvostoa tarvittiin myös hillitseväksi voimaksi, sillä vakavissa tapauksissa kylä on helposti myös lynkkausjoukko, jos ei edes joku pidä päätään kylmänä.

Sama toteutuu nyt tuolla sosiaalisen median ihmemaassa päivittäin. Ilahduttaa, kun pienet ihmiset saavat oikeutta tilanteessa, joka olisi vielä 10 vuotta sitten vaikuttanut lähes mahdottomalta ilman käräjöintiä. Internetin sanotaan lisäävän yksilöllistä yksinäisyyttä, mutta yhteisöä vahvistavia vaikutuksia sillä kuitenkin on. 

Se taas mikä ei ilahduta, on kunnollisen kyläneuvoston puuttuminen. Kun kansa velloo, sitä ei pysäytä tällä hetkellä mikään. Sen voi myös sytyttää mikä tahansa Lordin maskien riisumisesta Soinin palopuheisiin. Meidän pitäisi osata luottaa asiamme naapurin käsiin, mutta se on vaikeaa niin kauan kuin emme edes äänestä muita kuin vain omien asioidemme ajajia - tai pelkäksi protestiksi. 

Skandaali! Mainoksessa puhuttiin totta!

No kyllä nyt nousi taas huuto, kun matkatoimistot mainostaa lapsilta kiellettyjä hotelleja. 

Siitäkin huolimatta, että väitän nettiin pesiytyneen eräänlainen ammattivalittajien joukko, jota ei voi kutsua trolleiksi, koska he eivät ymmärrä olevansa trolleja, niin silti on aina pakko vähän ihmetellä missä tässä nyt nähdään sitä syrjintää, josta jengi huutaa naama punaisena.

On siis syrjintää rajata johonkin pääsy lapsiperheiltä, mutta ei ole syrjintää pakottaa vaikkapa häämatkalla olevaa pariskuntaa viettämän kynttiläillallistaan lentävän ruuan ja juoksentelevien natiaisten keskellä? Miksi? Koska lapset ovat NIIN paljon tärkeämpiä, että ne menevät kaiken muun edelle? Ihan kaikenko? 

Jos samalla logiikalla mennään, niin pitäisihän tässä harvase viikko nostaa äläkkä siitä, että kaikki työnantajat ei tykkää jos duunareiden lapset hengailee jaloissa koko ajan, ja - aikauhia - joiltain pomoilta pitää peräti kysyä lupa saako lapsen tuoda ofiisissa käymään. Saatanan siat, nuo tunteettomat firmapaput ja lapsenvihaajaduunikaverit, nih.

Pointti vain on, että siinä missä työnantajalla on oikeus määrittää yrityskulttuurinsa pelisäännöt ja valita työntekijänsä, ravintoloilla ja hotelleilla on oikeus valita palvelukulttuurinsa ja asiakkaansa. Yhden leipälaji on Bamse-klubi, lastenaltaat ja työntekijät, joilla hymy ei hyydy edes silloin, kun kompastuvat penskaan ja rojauttavat perheen illallisen maahan (ja perhe tekee hotellille valituksen, koska joutui odottamaan ruokiaan). Toisen parasta osaamista on luksuskokemuksien luonti pariskunnille ja sinkkujuhlien järjestäminen. Kummassakin tapauksessa on sekä järkeenkäypää että oikeutettua rajata asiakaskunta sen mukaan. 

Mutta nousiko suurin äläkkä sittenkin oikeastaan siitä, että joku kehtaa oikeasti vielä mainostaakin palveluitaan? Ilmineeraamalla suorasukaisesti, että toisinaan lapset ovat yksiä helvetin apinoita, joista pitää päästä vähintään tuhannen kilometrin päähän karkuun edes hetkeksi. Eikä vain toisten lapset, vaan myös omat. Sitäkö se äläkkä nyt oli, että on niin rumaa puhua totta? Ja vielä mainoksessa! Mainoksissahan pitää valehdella, kosiskella ja kumartaa joka suuntaan niin kuin ei omistaisi persettä lainkaan. Skandaali! Vähintäänkin lapsiperheiden erinomaisuuden törkeää loukkaamista.

Lapsiperheet ovat vähän niin kuin israelin juutalaisia tai mitä tahansa muita sorsittuja kansanosia. Koska heitä on joskus kohdeltu niin väärin ja epäoikeudenmukaisesti, ja tuetkin laahaa jäljessä on liian pieniä, niin se ilmeisesti antaa heille oikeutuksen sorsia kaikkia, jotka ovat sorsittavissa, ja vähintäänkin huutaa kovaäänisesti aina kun eivät saakaan aivan kaikkea, mikä heille muka kuuluisi. Sillä heillehän toki kuuluisi ihan kaikki. Palestiina. Rantakohteet. Työpaikat. Ravintolat. Koska Hitler! Koska lapsilta kielletyt hotellit!

Voidaan myös ajatella niin, että mitä yhteistä on huumeilla, terroristeilla ja lapsilla? Ne ovat kaikki pelkkiä aseita taistelussa, jossa xenofobiset kansanosat haluavat teljetä kaikki muutkin asumaan samaan metrin kuution kanssaan. Mikään ei saa olla erilaista, eikä saa nousta edes pientä epäilystä siitä, että jollakulla saattaa olla ihan vähän kivampaa kuin mulla. Ja todellisuudessa sitten kun kaikki on saatu paimennettua sinne metrin kuutioon, alkaa huuto siitä, että on liian ahdasta, eivätkä kaikki ansaitse elämää kuutiossa. Mutta ei heitä poiskaan voi päästää, koska kuution ulkopuolella he voivat saada vääriä ajatuksia.

Mutta tämä on jo niin masentavaa ajateltavaa, että olen lapsilta kielletyn hotelliloman tarpeessa.

Tupakkahuonesyndrooma

Olen ollut silleen etuoikeutettu, että työpaikallani on ollut tupakkahuone. Ihan sisätiloissa. Ei ole tarvinnut pakkasilla kärvistellä. No, nyt sekin sitten katoaa. Harmittaa, mutta toisaalta on iloittava siitä, että sai näinkin kauan sellaista käyttää.

Toki harmittaa työpaikkojen lähteminen mukaan terveysfasismiin. Sen sijaan että pantaisiin vain huone pois ja sanottaisiin että menkää pihalle siitä, yritetään vedota ihmisten terveyteen, syyllistää ja muutenkin kiltisti mutta ylimielisesti hallita sellaisia osia työläisten elämää, jotka eivät oikeastaan työnantajalle kuulu.

Monilta osin tupakoiva työntekijä on tänä päivänä huomattavasti huonommassa asemassa kuin esimerkiksi alkoholistityöntekijä. Alkoholistityöntekijää kohdellaan silkkihansikkain ja hoitoonohjaukset käsitellään kaikessa hiljaisuudessa niin hienotunteisesti kuin voi. Koska alholismi on sairaus, ja alkoholisti tarvitsee apua, niin eihän alkoholistia saa potkia päähän. 

Tupakointi on sen sijaan vain saastainen tapa, ja koukussa olijat ovat nistejä. Tupakoitsijoita voi potkia mielin määrin, eikä hoitoa tarvitse ehdotella diskreetisti. Saa myös julkisesti jeesustella ja syyllistää.

Ei sen puoleen, en minä väitä että olisi jotenkin huono asia, että työnantajat tukevat jos työntekijä haluaa lopettaa tupakoinnin. Suhtaudun ajatuksena hyvin positiivisesti siihen, että autetaan silloin kun apua tarvitaan. Mutta auttamisen ja yliyrittämisen raja on aika häilyvä, ja usein tuntuukin että lähes yhtiössä kuin yhtiössä vedetään vähän överiksi. Enkä tarkoita pelkästään tupakointia, vaan ylipäätänsä sitä, että ihmiset pitäisivät huolta itsestään.

Toisinaan se ilmenee aika hupaisasti, ja antaa jotenkin koomisen kuvan arvomaailmasta. Ei ole mitenkään epänormaalia, että toisaalta satsataan virkistystoimintaan, joka on sitten aika kosteaa ja rasvaista touhua. Ja  sitten vastapainoksi lätkäistään vaikkapa intra täyteen erilaisia kuntosalien mainoksia ja kootaan firman sählysulkisnaistenkymppiporukoita. Jos rankan elämän ja urheilun välillle sijoittuu jotain muutakin toimintaa tai mahdollisuutta siihen, sitä ei juuri mainosteta. 

Toisaalta ehkäpä moinen peilaa tätä yhteiskuntaa laajemmaltikin. Kosteiden viikonloppujen jäljiltä mennään salille suorittamaan katumusharjoituksia ja joogataan niin että jänteet huutaa hoosiannaa. Pitää näyttää hyvältä ja tuntua hyvältä, ja riippuen siitä onnistuuko vai ei, niin vedetään viinaa joko iloon tai suruun.

Toisinaan mietin perjantaisin, että olen aika tylsä ihminen, kun menen vain kotiin. Otan siitä jopa vähän paineita. Perjantainhan pitäisi olla viikon iloisin päivä, ja huomaankin viimeistään iltayhdeksän tienoilla masentuneena körötteleväni metrossa kohti itää. Että sellainen perjantai. Voisinhan tunkea väkisin kavereiden mukana baariin. Paitsi kun en jaksa joka helvetin perjantai sitä viinaa juoda, ja ilman viinaa baarissa istuminen hiljalleen tymäkästi humaltuvien ihmisten seassa... no... siis... minua ei ole luotu katsomaan sellaista selvin päin. Se on perjantain tragedia - ohjelmana on joko mennä baariin tai kotiin. Kukaan ei lähde jengillä leffaan tai teatteriin tai kahviloihin. Tai jos lähtee, niin ilmeisesti häpeää sitä niin paljon, ettei kehtaa ääneen toitottaa.

Sen minkä menettää kun ei jaksa nostaa tuoppia on se sosiaalisuus - informaationvaihto, uutiset, juorut, yhteenkuuluvuuden tunne. Sen promilleton korvike on ollut tupakkahuoneessa hengailu. Voisin keuhkota loputtomiin terveysfasismista, mutta loppujen lopuksi, suurin ongelma tupakkahuoneen menettämisessä on se, että näin tehdään ihmisistä jälleen piirun verran yksinäisempiä. Ei minulle tuota ongelmaa mennä ulos räntäsateeseen imemään syöpäkäärylettäni, mutta enää ei välttämättä lähde mukaan ihmisiä, jotka eivät polta. Toisin kuin tupakkahuoneeseen, joka toimi joillekin myös eräänlaisena tauko- ja kahvihuoneena. Ja vaikka sinne räntäsateeseen tulisi kanssani muita firman tupakoitsevia, ei kylmissään olevat ihmiset enää kommunikoi vapautuneesti keskenään samaan tapaan kuin sisällä, lämpimässä, mukavasti istuen. Filosofiaa ei synny tyhjällä vatsalla, sanotaan, ja sanoisin että ei myöskään silloin kun on näpit jäässä ja hilettä niskassa.

Olen yrittänyt miettiä mistä saisi aikaiseksi tupakkahuoneen korvikkeen. Sellaisen, johon ihmiset tulevat omaehtoisesti samaan tapaan kuin sinne tupakkahuoneeseen - vapautuneina, läppätuulella, pohdiskellen. Pikaisen FB-keskustelun pohjalta alkaa tuntua, että kuten niin monessa muussakin asiassa, ihmisten on karattava sen seuraavan addiktion suuntaan - nettiin. He ovat itse asiassa sen jo tehneet, mutta johonkin pitäisi rakentaa se "vain meidän sakin" virtuaalinen tupakkahuone ilman että se alkaa tuntua teennäiseltä.

 

Tässä otsikossa on neekeri

Okei, Hakkarainen ehkä toopeilee ympäriinsä, mutta yhtä en jaksa.

Asia, jota en ole jaksanut ennen persuvallankumousta, enkä sen jälkeenkään, se on raivohullu poliittinen ylikorrektius. Siis se, kun ei saa vaikkapa sanoa neekeri. Se, kun ei saa olla mustia poikia lakupötkön kääreessä. Ja se, että neekerinpusut pitää muuttaa pelkiksi suukoiksi.

Ymmärrän kyllä, että eräskin kokoomuksen broileri sai aikoinaan huutia puhuessaan mokkakikkeleistä, mutta tämä Hakkaraisen ilmoille töräyttämä neekeriukko on mediassa ja kukkahattutätien rintamassa muuttunut pelkäksi mustaksi olkiukoksi.

Poliittisesti epäkorrektisti mutta vilpittömästi väitän että maailmassa on todella tyhmiä ihmisiä. Sellaisia joilla on syystäkin kengännauhojen paikalla velcrot. Väitän myöskin, että ne ovat niitä ainoita, joilta todella pitäisi kieltää epäkorrektit ilmaisut. Heihin toki myös lukeutuvat ne idiootit, jotka luulevat että maailma oikeasti muuttuu paremmaksi paikaksi kun joltain henkiseltä peräkammarin pojalta kieltää neekeri-sanan käytön. Ja jos he eivät oikeasti näin usko mutta silti käyttäytyvät kuin niin uskoisivat, lasken sen pelkäksi vallan hamuamiseksi ja sen vallan väärinkäytöksi. Pelatkaa perhana pelejä keskenänne ja jättäkää tavalliset ihmiset sen ulkopuolelle.

Olen lopen kyllästynyt elämään näiden oman elämänsä hakkaraisten aiheuttamien globaalien rajoitteiden mukaan. 

Odottavan aika

Oli taas matkustajia odotutettu tuntitolkulla lentokentällä ilman kunnon tiedottamista. VR:n vakiokäyttäjäthän törmäävän samaan ilmeisesti päivittäin.

Aina kun näistä kuulee ja lukee ja näkee jonkin vastuullisen vastineen, tulee vastaan "olemme aina tiedottaneet sitä mukaa kun tietoa tulee".  Se on alkanut viime aikoina kovasti häiritä minua. Suomeksi se nimittäin tarkoittaa sitä, että jos ei ole tuntikausiin antanut mitään tietoa, oli syy siihen mikä tahansa, voi aina vedota implisiittisesti siihen että on hiljaa koska ei ole mitään kerrottavaa. Oli näin oikeasti tahi ei.

Toisaalla on nimittäin toisin, ja matkailu toisinaan avartaa. Vuosi sitten junalla Ruotsissa matkatessani myöhästeltiin ihan niin kuin VR:lläkin ja ihan kuten meilläkin, todelliset syyt jäävät aina hämärään. Mutta. Tasaisin väliajoin kuitenkin tiedotettiin siitä, että mitään tiedotettavaa ei ole. 

Odottamista vittumaisempaa on odottaminen ilman tietoa, ja vielä sitäkin vittumaisempaa on odottaminen hylättynä ilman tietoa. Hylätyksi joutumisen tunnetta ei voi vähentää kukaan muu kuin se, joka suoraan tai välillisesti on vastuussa odottajan odotuksesta.

Liian moni piiloutuu vastuutaan hiljaisuuden muurin taakse, kun usein riittäisi vain se, että osoittaa olevansa paikalla, vaikkei voikaan odotuksen päättymiseksi tai uudeksi tiedoksi muuttua. Odottavalle tiedotus siitä, ettei ole mitään tiedotettavaa on silti tieto siitä, että hänellä on arvo eikä häntä ole unohdettu.

30 päivää biisejä

Tällainen meemiö pyörii enklanniksi siellä sun täällä blogoslaavian ja someslovakian rajaseuduilla. Jotkut ottaa yhden kohdan päivässä. Niin se kai pitäisi. Toiset lättää kaiken kerralla tuutista ulos. Niin minäkin teen. Ja vielä suomennankin kaiken lisäksi.

 

Päevä 1: Lempikappale

Voiko sellaista olla. Yleensä tulee vähäksi aikaa jumituttua johonkin, myöhemmin johonkin toiseen. Sillä ei ole väliä onko se uusi vai vanha tuttavuus.  Jo liki parikymmentä vuotta on kuitenkin puhuttelevimpien joukossa, aina pysäyttävänä, näin vanhemmalla iällä jopa kyynelkanavat hieman herkistävänä kummitellut Rushin Dreamline. Se nyt vain... on. 

 

Päevä 2: Vähiten lempikappale

Mitenköhän tämän tulkitsisi. Jotain korviaraastavan kamalaa, vai vain jotain joka jättää täysin kylmäksi? Hittiradiostahan sitä infernaalista tuubaa tulee koko ajan.  Mutta koska korviaraastavuuden lisäksi myös myötähäpeä on ihan järkyttävä tunne, jota ei musiikkia kuunnellessa halua kokea välttämättä edes ironisesti, niin pitää varmaan kallistua jonnekin blingirapin suuntaan. Cheekin Jippikayjei. Nimikin jo sanoo kaiken. Hei oikeesti, toi videokin. Voi itku.

 

Päevä 3: Kappale joka saa sinut onnelliseksi

Smashing Pumpkinsin Bring the Light. Tästä ei ole kahta kysymystäkään. Aika vakiosoitto töistä lähtiessä. 

 

Päevä 4: Nose kappale joka saa surulliseksi, tietty

Kow Otanin sydäntäsärkevän hieno Prologue - To The Ancient Land sydäntäsärkevän hienon Shadow of the Colossus -pelin soundtrackilta.

 

Päevä 5: Kappale joka muistuttaa jostakin ihmisestä

Ne ovat harvassa, mutta sanotaan Foo Fightersin Everlong. 

 

Päevä 6: Kappale joka muistuttaa jostakin paikasta

Yesin Leave it. Aikana, jolloin musiikki kuunneltiin kasetilta, tällä alkoi jokainen aamu kielikurssilla Ranskan Mentonissa, koostekasettini A-puolen ykkönen kun oli. Ylhäältä rinteeltä alas rantaan, muutaman kilometrin matkan, vilistin pyörällä alas. Ty-ty-ty-ty-tyt-tyt-tyy-väliosa osui aina erääseen risteykseen, jolloin piti oman turvallisuuden takia laskeutua jaloille ja taluttaa pyörä yli.

 

Päevä 7:  Kappale joka muistuttaa jostain tietystä tilanteesta

Hallucinogenin Shamanix. Muistuttaa kerrasta kun pääni räjähti.

 

Päevä 8: Kappale, jonka osaan ulkoa

Nuorempana tuli kai osattua käytännössä kaikki, mitä enemmän kuunteli. Kyllä ne sieltä selkärangasta tulevat vieläkin, mutta eivät ilman levyltä soivaa avustusta. Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen Elegian saattaisin tiukasti pinnistäen muistaa ilman levyapua. Kaunis. Niin kaunis. Osaan mä Tulkaa kotiinin kans, mutta siitä on tuubissa kunnollisena vain Loirin ällöversio. Sekin on pirun kaunis. Paitsi Loirin versiona.

 

Päevä 9: Kappale, jonka tahdissa osaat/voit tanssia

Konemusiikki. Jokin vanha klassikko. Raver's Naturen N-Sonic Dreams. Tää vain on kaikkien näiden vuosienkin jälkeen niin ihku.

 

Päevä 10: Kappale, joka saa sinut nukahtamaan

Kaikki akkojen revittelykappaleet. Nämä whitneyhoustonit, mariahcareyt, celinedionit sun muut, joiden kappaleissa ei tunnu olevan mitään tolkkua ja rakennetta, ainoastaan karkeat raamit sille, että tädit saavat esitellä ääntään. Tunnetaan toisinaan kai valheellisesti nimellä pehmo-R&B, totuudenmukaisempi määritelmä lienee ns. koru-ujellus. En linkkaa, tiedätte kyllä mistä puhun. Haukotus.

 

Päevä 11: Kappale suosikkiyhtyeeltäsi

No mikähän niistä nyt on sit niinku se suosikeista suosikein pumppu. Jotta en sanoisi Rushia ihan heti uudestaan, niin sanotaan sit vaikka Sonata Arctica ja vaikka toi The Vice. Siinä tapahtuu paljon juttuja. Tykkään siitä että tapahtuu paljon juttuja.

 

Päevä 12: Ylläripylläri, kappale yhtyeeltä jota vihaat

Emmä mitään vihaa. Mutta lienee kaikenlaista mitä... halveksun? Niinku se Cheek. Mutta koska sanoin sen jo, niin... Simply Redistä olen aina ihmetellyt, että miksi? MIKSI?! 

 

Päevä 13: Onko guilty pleasurelle luontevaa käännöstä? No siis kappale joka on sellainen.

Britney Spearsin Bombastic Love. Anteeksi.

 

Päevä 14: Kappale, josta kukaan ei olettaisi sinun pitävän

Emmä tiedä mitä muut olettaa. No mähän en juuri pidä pidä rapista/hiphopista, joten 2Pacin ja kumppaneiden California Love osunee sinne osastoon.

 

Päevä 15: Kappale joka kuvaa sinua

Neiti nahkahansikas, laulaa Limonadi Elohopea.

 

Päevä 16: Biisi jota diggailit, mut nyt vihaat

Ei niitä edelleenkään vihaa, mutta joihinkin väsyy täysin. Kliseiden kliseet, soittoradioiden vakiopoiminnat. Katkerin olen niin Rushin Tom Sawyerille kuin Red Barchettalle, tai itse asiassa niille kiljoonalle tiskijukalle, jotka eivät joko tunne tai uskalla soittaa mitään muuta Rushia kuin näitä kahta. Olin suorastaan yllättynyt ettei ensimmäinen Guitar Heron Rush-lohkaisuista ollut jompikumpi näistä. Noh, Rock Band ei sentään - valitettavasti - pettänyt.

 

Päevä 17: Kappale jonka kuulet usein radiosta

Radiota tulee kuunneltua nykyään lähinnä aamuisin. Radio Helsinkiä ja Njassaa (ja vain Njassaa), eikä mies juuri itseään toistele. Mutta joinain aamuina kun on pakko päästä nopeaan tahtiin ylös, aviomies räppäisee Voicen päälle. Vaihtoehtoina on joko vajota koomaan tai nousta pikaisesti ylös sulkemaan toosa. Sieltä Voicesta pärähtää joka kerran ainakin Happoradion Ahmat tulevat. Taidan kyllä ehkä vähän pitää siitä. 

 

Päevä 18: Kappale jonka toivoisit kuulevasi radiosta

Njassa kun lykkäisi räppänään Halo 3 ODST:n Finalen, niin kusisin sänkyyni. Hunajaa.

 

Päevä 19: Kappale lempialbumiltasi

No haloo, enhän mä osaa edes päättää sitä lempibändiä. Depeche Moden Songs of Faith and Devotion on kyllä sieltä ihan rakkaimmasta päästä ja I Feel You... Noh, voiko muka parempaa kopulaatiokappaletta olla. Rakenteellinen sisaruksensa Personal Jesus on liian ironinen.

;

 

Päevä 20: Kappale jota kuuntelet kun olet vihainen

Foo Fightersin The One. Tai Lily Allenin Fuck you. Riippuu siitä tekeekö mieli kuristaa joku vai vituttaako muuten vain.

 

Päevä 21: Kappale, jota kuuntelet kun olet iloinen

My Chemical Romancen Planetary (GO!). Tästä on muutenkin tuoreita hyviä fiiliksiä maaliskuun keikalta.

 

Päevä 22: Ja sit se, jota kun olet surullinen

Ismo Alangon Hengitä.

 

Päevä 23: Kappale, jonka haluat soittaa häissäsi

Tämäkö on se syy, ettei niitä häitä ole vieläkään pidetty vaikka naimisissa ollaan. En minä keksi. Nnnngh. White Wedding QOTSA-versiona ois kyllä kova. Mutta Josh Hommen pitäisi kyllä tulla esittämään se henkilökohtaisesti, livenä. Suostun myös neidonryöstöön. Olettaen että Josh suorittaa senkin henkilökohtaisesti. Livenä.

 

Päevä 24: Kappale, jonka haluat soitettavan hautajaisissasi

Herra paratkoon ei mitään hautajaisia. Mummeli pekonikääreessä uuniin ja sitten bileet. Niissä bileissä voisi käydä päinsä että laskuhumalan aikaan aamukuudelta kajautetaan Talk Talkin The Party's Over ja sit soitetaan porukalle taksit.

 

Päevä 25: Kappale, joka saa sinut nauramaan

Helppo. Koska olen helppo. Tenacious D:n Fuck Her Gently. Video on sit ei-perheen-pienimmille.

 

Päevä 26: Kappale, jonka osaat soittaa jollain soittimella

Chopinin Nocturnen No. 11 g-mollissa Op. 37 nro 1. Ihan pianolla enkä kainalolla. Joskus kauan sitten. Tuskin enää. Kaipaan pianoa. Nykyäänhän osaan soittaa lähinnä Guitar Herolla. Onneksi edes aika hyvin.

 

Päevä 27: Kappale jonka toivoisit osaavasi soittaa

Šostakovitšin konserton nro 2 opus 102 pianolle ja orkesterille, allegro-osa. Tarttis sen orkesterin kyl sit taustalle.

 

Päevä 28: Kappale joka saa sinut tuntemaan syyllisyyttä

Vähän vieras tunne, mutta niinkin halpa temppu kuin Satchmon What a Wonderful World Good Morning Vietnamin pommituskuvaston taustalla aiheutti teinitytölle kyllä kovaa häpeää siitä että kuuluu niin raakaan eläinlajiin kuin ihmiset.

 

Päevä 29: Kappale lapsuudestasi

Feed the Birds Maija Poppasesta. Pikkutytölle niin elokuvan kaunein kohta ja kappale itsessäänkin on parhaimpien joukossa mitä Disney-leffoista on ilmoille päässyt. Ihan silloin lapsena tämän ekan kerran kuullessani ei ollut vielä videoita, ja jouduin kuuntelemaan vinyyliä puhki kaivellessani visuaalista muistiani samalla.

 

Päevä 30: Suosikkikappaleesi tähän aikaan vuodesta

Ai niin kuin että olisi jotain vuodenaikaan kytkettyjä kestosuosikkeja? Ei ole. Viime aikoina varmaan paljon on sooitannossa ollut Foo Fightersia, koska uusi levy ja silleen. Eritoten kappale I Should Have Known. On se helvetin komea. Olen myös kuunnellut paljon Amaranthea ja yrittänyt epätoivoisesti määritellä onko se metallia vai euroviisuja.

Kappas, kuusi

Jo itse asiassa viis päivää sitten. Niin se aika kuluu.

Hakemisen riemusta

Tulipa vain mieleeni katsottuani vuosien varrella vierestä jos jonkinlaista räpiköintiä sekä itseni että muiden ihmisten hakiessa töitä. On pari juttua, joihin sorrutaan tämän tästä, jotka haaskaavat niin hakijan kuin hakuja käsittelevien aikaa ja tuottavat lähes automaagisen rejektion.

Yksi on se, ettei edes tiedetä mihin haetaan töihin. Useimmilla työpaikoilla on nettisivut, joista yleensä selviää mitä he tekevät. Minun alallani on jopa julkaisuja, joista selviää aika kattavasti mitä tehdään. Ei siis pitäisi olla liian vaikeaa ensin tarkistaa mitä todella haetaan. Jos siis haetaan vaikkapa autokauppaan myyntiesittelijää, ykkösmeriitti ei ole se, että olet joskus ajanut rallia.

Toinen on se, että vaikka ilmeisesti jotkut työnhakuvalmentajat jopa opettavat, että pannaan hakemus sisään ja soitetaan perään "tiedustelua" varten, niin näin ei todellakaan tehdä ellei haluta varmistaa vuorenvarmaa jonon hännille joutumista.

Mikään työnhakuilmoitus ei toki ole täydellinen, ja tiedustella toki pitää - se on jopa varmaan toivottavaa jotta tietää mihin on hakemassa. Aito tiedustelupuhelu ei kuitenkaan useimmiten kestä yli viittä minuuttia, eikä sen etenkään kuulu sisältää yhtään itsensä tyrkyttämistä.

Ainakaan ei pidä olla niin tyhmä, että kertoo jo laittaneensa hakemuksen. Nimi kyllä jää mieleen, siitä ei ole epäilystäkään, mutta ei ehkä ihan siinä mielessä kuin hakija ehkä toivoo.

Eipä mulla muuta. 

Sana viikonvaihteeksi

On muutama asia, jotka alkavat aina ennen pitkää aiheuttaa lähes aggressiivisia hylkimisoireita. Yksi on vaalit, toinen jääkiekkoilun SM-liiga. Etenkin niiden päällekkäisyys pitäisi kieltää lailla.

Heijastuksia

Valokuvatorstain 202. haastehan se. Heijastan sen Flickristä.

Maanantai

Tänään en ole jaksanut puhua edes tisseistä.

Perjantai

Tänään olen enimmäkseen puhunut tisseistä.

Ei jaksais aina hifistellä

Välillä mä vaan sitä mietin, että kyllä oli sillon kymmeniä tuhansia vuosia sitten ihmisen esi-isillä helppoa kun ei ollut mitään ravintonatseja olalla jäkättämässä millon mistäkin epäterveellisestä ja kurtistamassa kulmiaan kun mammutista pantiin soppaan myös ihrat ja jengi mätti muutenkin naamaansa kaiken syötävän mikä eteen käveli. 

Ymmärrän kyllä, toki, että ei itseään pitäisi ihan tieten tahtoen myrkytellä, mutta kyllä tämä nykypäivän terveysintoilu menee välillä sellaisen hifistelyn puolelle, että tavallisen tallaajan on jo vaikea ymmärtää mitä sillä ajetaan.

Okei tehdään tiedettä, julkaistaan tutkimuksia, mittaillaan jo atomitasolla miten optimaalisesti asioiden pitäisi mennä... Se on kiinnostavaa, ihan akateemisella tasolla. Kyllä, varmasti, onkin. Mutta mieleen vain tulee, että jos sen pohjalta pitäisi tehdä jotain päätöksiä, niin onko unohdettu sellainen jännä juttu kuin että ei tässä olla edelleenkään mitään lopullisia tuotteita, jotka eivät mihinkään enää muutu. Kaikki ruokavalioteoriat ja muu natsismi kun kuitenkin - ainakin tavallisen tallaajan luokse ehdittyään - ovat nimittäin jo muuttuneet valistukseksi joka tuntuu pohjaavan siihen, että on olemassa jokin konstantti, joka ei miksikään muutu, ja siihen - ja vain siihen - pitää pyrkiä.

Muuttuvien organismien maailmassa kun se, että kone toimii ehdoilla x mahdollisimman hyvin tänään kun ei tarkoita sitä, että se välttämättä tekisi niin vielä huomennakin. Ja vaikka mässäisimme itseämme hengiltä tänään, niin mikä sen sanoo, että sama meininki olisi enää ihan niin perseestä vaikkapa 50 sukupolven päästä. Okei, ei tässä mitään banaanikärpäsiä olla, eikä mikään muutu nopeasti, mutta onko oikeasti pakko hifistellä. Eikö vähemmällä pärjätä?

Ei mulla muuta, meen nyt tupakille ja rasvahiilarimössölle. Jatkakaa.

Kriisi poseerasi prinsessan kanssa - katso kuva!

Käväisin sitten tuossa, osana neljän viikon talvista lomaani, jälleen Pariisin Disneylandissa. Lisäksi bongailimme huoria Baselissa ja näimme Seinen. Reissu avstikkareineen kesti kahdeksan päivää, ja tämän blogauksen lukeminen kestänee yhtä kauan.

Disneylandin keikka oli jo kolmas, ja jälleen kerran Euroopan pahimpaan koulujen loma-aikaan. Viimeksi oltiin suomalaistenkin hiihtoloman aikaan, nyt viikkoa myöhemmin. Ihan yhtä masiivinen tungos kuin viime kerralla.

Luulisi että tästä oppisi jotain. Kyllä. Seuraavalla kerralla, koska sellainenhan aivan taatusti tulee, menemme jälleen tammikuussa niin kuin ensimmäisellä kerralla. Hyvällä tsägällähän maaliskuun alussa Pariisissa on jo kovastikin kevät, mutta tällä kertaa ilmat olivat kuin tammikuussa. Epämääräistä ja pirun kylmää. Toki asteet pysyivät plussan puolella, ja niin kauan kuin näin on, ei ole oikeasti kylmää vaan vain väärää pukeutumista.

Sen sijaan että valittelisin säistä ja ihmismassoista, niin voisin kuitenkin hehkuttaa että silti hiton kivaa jälleen oli. Tällä kertaa yhdistimme reissuun ensin käynnin Sveitsin Baselissa ystävien luona.

Elämä on

Baseliin meno oli minulle ensimmäinen oikea kunnon käynti Sveitsissä, mitään junanvaihtoja tai laskettelukeskuksessa nököttämistä kun en oikein osaa laskea oikeaksi maassa käynniksi. Opimme monia asioita. Kuten että sekä Saksan että Ranskan rajalla nököttävä Basel on helskutin kiva kaupunki. Noin Helsingin kokoinen mesta, josta ei - Helsingin lailla - tarvitse karauttaa kuin muutama kilometri kauemmas, niin on jo maaseudulla. Ihmiset ovat kohteliaita mutta vähän juroja, aivan kuten suomalaiset. Ja kaikki on aika kallista. Niin, kuten Suomessa. Elämä on.

Erilaista ja parempaa kuin Suomessa ja Helsingissä olivat muun muassa Baselin kauneus, paikallisliikenteen tehokkuus ja junien täsmällisyys. Ja vaikka ihmisistä tulikin mieleen suomalaisuus, eräänlainen yleisen järjestyksen kunnioitus lienee sisäsyntyisempää kuin meillä. Isäntäväkemme kertoi meille, kuinka levottomuuden tasoa kuvaa se, että uutenavuotena tässä Helsingin kokoisessa kaupungissa noin kaksi ihmistä sai turpiinsa. Isäntäväki kertoi myöskin asuvansa Baselin pahamaineisimmaksi katsotulla alueella, jossa kuitenkin pelotti huomattavasti vähemmän kuin Sörnäisten metroasemalla. Ja paikka näytti jotenkin Punavuorelta - mutta hyväkuntoisemmalta ja puhtaammalta.

Toki suoraan yösijamme ikkunan alla oli baari, jonka ulkopuolelle syttyi iltaisin suuri punainen lyhty. Yleistä levottomuutta se aiheutti lähinnä meissä huorabongareissa, jotka etenimme paikallisten viinien voimin tekemään olohuoneen ikkunasta antropologisia havaintoja myöhälle yöhön asti. Rohkein janegoodall meistä käväisi jopa alhaalla kadulla tähystämässä oliko läheisessä parkkeratussa autossa meneillään filosofinen väittely, akti vai kumpikin. Rauhallista menoa, muutaman kymmenen metrin päässä oli poliisiasemakin.

Lento-lento vai lento-juna?

Sveitsistä opimme, että kallista on, ja ulkomaisen nelijalkaislihan tuonti on rajoitettu 500 grammaan per nekku. Baseliin meno Zürichin kautta on sinänsä helppoa, mutta junalipun hinta on aivan suhteeton verrattuna lentolipun hintaan. Paikallisella väestöllä on toki erilaisia alennuskortteja, joiden ansiosta sisäinen liikkuminen asettuu lähes järjellisiin hintoihin, mutta pikapiipahtajalta nyhdetään rahat pois erittäin tehokkaasti.

Baselista ja sen ympärysalueesta jäi vielä paljon näkemättä. Ehdimme tutkia vain hieman vanhaa kaupunkia, käydä Baselin eläintarhassa (aika kiva, ja niillä oma viini) ja piipahtaa Arlesheimissa tsekkaamassa yhden linnan ja katedraalin. Alueella on jopa kaksituhatvuotista nähtävää, joten kyllä mieli tekee palata. Mutta koska kaikki on kallista, ainakin sinne pääsyä pitää miettiä jatkossa uudemman kerran. Varmaan kykenisi hintaa höyläilemään pienemmäksi lentämällä ensin jollain halpalennolla ulos täältä sumpusta ja toisella halpiksella manner-Euroopasta suoraan Baseliin. Tällä reissulla Blue1-lennot ja juna Zürichistä söi kahden aikuisen ja yhden lapsen matkabudjetista noin 450 euroa, ja juna oli tuosta hinnasta melkein neljänneksen. Siis pelkkä meno, ei meno-paluu.

Kaipa sitä välillä epäilee itseään - sitä että matkustelee aina samoihin paikkoihin ja näkee potentiaalisesti aina samat asiat. Ehkä osaksi tämänkin takia tuli Disneyland-hommaan sisällytettyä Sveitsi-avstikkari. "Uuden" kokeminen jatkui kun mentiin junalla Baselista Pariisiin. Kuvaavaa on, että koska liput oli hankittu "Ranskan puolelta", TGV-nettikaupasta, tuo paikkalipullinen 250 kilometrin matka oli vain karvan verran kalliimpi kuin 75 kilometrin paikkaliputon matka Zürichista Baseliin.

Ökyilyä ja tungoksia

Olen aina vitsaillut, että kun menemme Disneylandiin, menemme Disneylandiin emmekä Pariisiin (tai edes Ranskaan). Tämäkin tuli nyt sitten romutettua, koska junan saavuttua Pariisin Gare de l'Estiin päätimme metrolla ajelun sijaan kävellä Seinen rannalle Chateletiin, josta menee paikallisjuna Mikkilandiaan. Siitä näkikin sitten kattojen yli Notre Damen tornit ja kaukana siintävän Eiffelin tornin siluetin. Siinähän se tärkein sitten olikin ja sit paikallisjunaan. En halua väheksyä Pariisia, mutta se on pariskuntien, ei lapsiperheen kaupunki. Palannemme aviomiehen kanssa asiaan kun saadaan penska armeijaan/sivariin/kesäleirille.

Disneylandissa olimme päättäneet hieman ökyillä. Olemme aiemmin suosineet perhebudjettihotelleja eli tsekanneet Uuden-Meksikon tyyliä edustavan Santa Fén ja villin lännen romantiikkaa jäljittelevän Cheyennen hotellikylät. Nyt hyppäsimme yli seuraavat hotelliluokat, havumetsässä lymyilevän Sequoia Lodgen ja Uuden-Englannin pursiseuraa jäljittelevän Newport Bay Clubin, ja budjasimme 30-luvun Manhattanille haikailevassa New York -hotellissa. Aivan napakymppi valinta.

New Yorkin perushuonekin on varsin tilava, palveluissa piisaa ja lähin hotellin ulkopuolinen ravintolakeskittymä, Disney Village, on ihan naapurissa. Meillä kävi myös hyvä tuuri huoneen sijainnin kanssa: maatasossa hotellin puistosiivessä. Näkymä suoraan Lake Disneylle ja oma tupakointiuloskäynti.

Olin jo ehtinyt olettaa, että kun ottaa New Yorkista perushuoneen vilkkaaseen aikaan, niin saa näkymän kohti valtaisaa Disney-puistojen parkkialuetta tai kongressikeskuksen kattoa. No olisihan se parkkipaikkakin ollut aika jännä näkymä, kun autoja on lähes silmänkantamattomiin.

Kun väkeä on kuin pipoa, kolmen kokonaisen päivän keikka on käytännössä aika minimi, jos ei halua ottaa stressiä tungoksesta. Jonotusajat ovat pitkät, suosituimpiin laitteisiin kepeästi sen 90 minuuttia, ja fastpass-lippuja tukevien vehkeiden fastpassit loppuvat ennen puoltapäivää. On siis pakko maleksia rauhallisesti ja ottaa se mitä saa. Mikä ei ole aina mikään huono juttu sekään, koska tulee jälleen kerran tehtyä asioita, mitä ei ole ennen tehnyt. Kuten käytyä villin lännen showssa, jossa mässäillään papumössöä, ribsejä ja hakataan apinan raivolla ruokailuvälineillä pöytää. Kallista mutta kivaa.

Eikä se maleksiminen itsessäänkään ole yhtään pöllömpää. Etenkin pääpuistossa on paljon juttuja, joita voi vain kävellä läpi ja töllätä ilman että tarvitsee jonotella, ja se on itse asiassa välillä mukavampaakin kuin itsensä vatkaaminen vuoristoradoissa. Olen ennenkin kehunut sitä, että kun silmänlume on huolella tehtyä, niin paskanko sillä on väliä että se on kitschiä. Kiva näkymä on kiva näkymä siitäkin huolimatta että tiedän, että se on epäaito ja sen on jo nähnyt puoli miljardia ihmistä ennen minua.

Lounassetelikiirastuli

Ja vielä kolmannenkin käynnin jälkeen plakkariin kertyi uusia opittuja juttuja. Esimerkiksi se, että puolihoitokupongit ovat sekä kirous että siunaus. Disney-hotelleilla on kaikilla kuponkipohjainen puolihoito-optio, ja päätimme kerrankin kokeilla sellaista, koska reissua viime syksynä varatessa oli mukava tietää, että edes osaa syömisistä ei tarvitse sisällyttää on-the-road-budjettiin.

Kuponkeja on useaa eri sorttia vähän sen mukaan minkä luokan asukas on, ja lappusten nimellisarvo sekä puolihoitomenua tarjoava ravintolaskaala vaihtelevat tason mukaan. Omat kuponkimme olivat nimeltään Plus, nimellisarvo 30 euroa aikuisella ja 12 lapsella. Ravintoloissa, joilla oli omat Plus-menunsa, säästö saattoi olla parhaimmillaan lähes kympin luokkaa per nuppi. Toisaalta halvemman tason ravintoloissa kannatti käyttää kuponkien nimellisarvoa ja poimia suoraan päälistalta, koska raflat tarjosivat lappumenuja, joiden listahinta jäi selkeästi kupongin nimellisarvon alle. Ruokailukuluja silti kertyi joka tapauksessa, sillä näillä glorifioiduilla lounasseteleillä ei lounassetelien tapaan tietenkään saanut alkoholijuomia. Eli ruokaviini tai olut piti joka tapauksessa maksaa rahalla.

Kirous oli siis se, että jos halusi oikeasti etua, ei oman ruokalapputason alapuolella olevia ravintoloita kannattanut juuri suosia. Esimerkiksi aiempien kertojen suosikkimme, Anette's jenkkidineri olikin yhtäkkiä "arvomme alapuolella" ja piti mässäillä enemmänkin kuin normaalisti, jotta sai edes ruokalapun nimellisarvon tuhlattua. Toisaalta siunaus oli sitten se, että ajauduimme vihdoinkin syömään paikoissa, joita emme näennäispiheinä matkailijoina olleet aikaisemmin raaskineet kokeilla tai osanneet edes ajatella. Mikkilandiassa ruuan monipuolisuus ja terveellisyys ovat aika suoraan verrannollisia aterian hintaan, joten on kai todettava on kerrankin tultua syötyä reissussa suht hyvin JA fiksusti ainaisten hampurilaisten ja pitsojen sijaan. Jatkossa pitää kuitenkin miettiä ottaako enää puolihoitokuponkeja yhtälöön mukaan.

Kusetuksen makua

Myös liikkuminen Disneylandista lentokentälle (tai toisin päin) pitäänee miettiä uusiksi. Aiemmin olemme käyttäneet VEA-yhtiön omaa Disney-kyytiä tietäen toki että se on varmasti se kallein. Ja onkin: 51 euroa suuntaansa meidän perhekunnaltamme. Mutta vaihtoehto? Voisi kuvitella, että julkinen paikallisliikenne, eli RER-junilla Chatelet'n kautta CDG:lle. Juu, onhan se halvempi, mutta omalaatuisen ranskalaisen vyöhykeajattelun takia helvetin kallista sekin. Voisi nimittäin kuvitella, että kun hankin viiden vyöhykkeen kattavan lipun, että voisin näiden samojen vyöhykeiden sisällä myös vaihtaa kulkuvälinettä. No en voi, ainakaan lipunmyynnin tädin mukaan. Vaan hän laskutti viisi vyöhykettä yhteen suuntaan plus viisi vyöhykettä toiseen, yhteishinta perhekunnaltamme 39 euroa. Joko minua on kusetettu, tai suomalaisen paikallisliikenteen hinnoittelulla ei ole enää mitään hävettävää.

Sekä Disney-bussi että RER ovat myös hitaita. Puistoilta kentälle tunnin keikkoja, ylikin. Näiden väliin osuu SNCF. TGV:llä 10 minuuttia Disneylandista CDG:lle, perhekunnan yhteishinta 42 euroa. Vähänkö ärsytti RER:in lippuluukulla, ettei kehdannut kohteliaana pohjoismaalaisena enää sanoa, etten mä tollasta hintaa maksa ja pitäkää tunkkinne.

No, ensi kerralla tiedän taas paremmin. Ensi kerralla otan myös New York -hotellista sviitin. Oikeasti.  Vielä kannattaa upgradeta niin kauan kuin lapsi asuu ja pääsee puistoihin täysin ilmaiseksi. Eikä oma check-in, lounge, dedikoitu ravintola ja VIP-pääsy laitteisiinkaan kuulosta paskemmalta. Toinen vaihtoehto olisi kokeilla sitä kaikkein kalleinta asumismuota, itse Disneyland Hotelia, mutta ei puistoissa kiinni asuminen ole mikään etu vaan rasite, ja kuvista päätellen joutuisin asumaan Barbara Cartlandin pään sisällä.



Jotain kuvia on luvassa Flickrin Travels-settiin, kohdasta tämä eteenpäin, kunhan jaksan niitä sinne pukkailla.

Palautetta HSL:lle

Sain vihdoinkin, viime vuoden kesäaikataulujen voimaantulosta lähtien kismittäneen asian hoidettua. Ehkä pukkupakkaset saivat vihdoin mittani täyttymään niin, että sain vihdoin viitsittyä. Laitoin nimittäin HSL:lle lopultakin palautetta.

Tuolloin viime vuoden kesällä HSL pani Myllypurossa liikennöivän bussin 92 aikatulut siihen kuosiin, että ne eivät ole koskaan millään lailla synkassa metron kulun kanssa etenkään hiljaisena aikana, kun bussi kulkee kolme kertaa tunnissa ja metro 10 minuutin välein. Linja on kuitenkin olevinaan liityntälinja, mutta kiusanteoltahan se vaikuttaa, että metrojuna on asemalla aina niin, että katsellaan bussin perävaloja - tai toisin päin. Tähän päästiin parin vaivaisen minuutin heitolla aikatauluissa. Miksi ne piti heitellä kiusantekovaihteelle, kun aiemmin ne olivat olleet hyvinkin palvelevat, vaikkakin edelleen ihan yhtä harvat kuin nytkin. Kyse ei siis voi olla vuorojen vähentämisestä.

Tällaisen palautteen laitoin:

Myllypuron linja 92 on etenkin ruuhka-aikojen ulkopuolella erittäin huonosti synkronoitu muun liikenteen kanssa. Itäkeskuksesta Myllypuron suuntaan bussi saapuu aikataulussa pysyessään Myllypuron metroasemalle aina niin, että metro keskustaan menee nenän edestä. Usein myös Myllypuron suuntaan tuleva metro on asemalla niin, että bussi on juuri mennyt ja odotusaikaa on etenkin iltaisin aivan kohtuuttomasti pimeällä ja levottomalla alueella. Myös Itäkeskuksesta Myllypuron suuntaan lähtevä bussi lähtee keskustasta tulevien metrojen suhteen aina niin, että katsellaan perävaloja ja odotetaan yli 10 minuuttia. Olkaa ystävällisiä ja aikatauluttakaa linja niin että se tosiaan toimii oikeana liityntälinjana muihinkin suuntiin, etenkin keskustaan ja keskustasta, ei vain Myllypurosta Itäkeskukseen.

Katsotaan mitä vastaavat, jos vastaavat lainkaan.

Totuus on satua ihmeellisempää

Olen tässä pannut merkille mielenkiintoisen kukkahatutätikohtausten vyöryn, kun ilmoitettiin että markkinoille tulee uusi nuorten tyttöjen lehti, jossa käsiteltäisiin myös muotia ja ulkonäköasioita. Kansa nousee takajaloilleen, alkaa mustamaalaamiskampanja. Yhtiön hieman vanhemmille tytöille suunnattu lehti otetaan hampaisiin ja luetaan kuin piru raamattua. Taas on saatana päässyt irti, ja eikö kukaan ajattele lapsia?

Yhtäkkiä se vanhemmillekin tytöille suunnattu lehti on hirveä väärien ajatusten hautomo. Toisaalta kukaan ei mainitse muiden yhtiöiden vastaavia lehtiä. Kukaan ei revi pelihousujaan  myöskään Prinsessa-lehdestä tai W.i.t.c.h.istä. 

Yhtäkkiä on kuitenkin taas niin väärin, että nuortenlehdissä puhutaan tytöistä, pojista, vaatteista, meikeistä ja musiikista. Se niin vääristää nuorten minäkuvaa. Sillä nuorethan ovat kritiikittömiä tyhjiä astioita ja nuorisolehdet vastuuttomia verenimijöitä, jotka eivät yhtään välitä mitä kirjoittavat. 

Todellisuudessa aikuisten pillastuminen heijastaa jotain vieläkin huolestuttavampaa. Sitä, että hyvä nuoruus on sellainen, jonka aikuiset sanelevat. Kaikki muu on huonoa nuoruutta. Syntipukiksi halutaan toki leimata siitä kaupalliset hyötyjät, he ovat huonon nuoruuden sanansaattajia, vaikka yhtä lailla näiden tahojen kritisointi on sitä samaa ylhäältä alaspäin nuoruuden sanelua. Siinä välissä ovat ne nuoret, joilta ei kysytä.

Toisinaan tekopyhä nuorison varjelu omalta itseltään saa jopa surkuhupaisia ulottuvuuksia. Olen kuullut vanhemmista, jotka eivät lue perinteisiä satuja lapsilleen, koska ne esimerkiksi vääristävät sukupuolirooleja ja korostavat luokkaeroja. Prinsessa Ruusunen on siis vaarallinen, koska prinsessa ei ole aktiivinen oman elämänsä sankari, vaan sadaksi vuodeksi uneen vaipuva perinneneito, joka ei pelastu ennen prinssin saapumista. Sillähän ei ole merkitystä että kyseessä on satu, koska vanhemmat uskovat etteivät heidän lapsensa erota todellisuutta kuvitelmasta.

Välillä vain tuntuu, että tässä nimenomaan aikuiset eivät erota kuvitelmaa todesta tai ovat liian laiskoja opettakseen sitä eroa lapsilleen. Yhä enemmän vaikuttaa pikemmin siltä, että sen sijaan, että ilolla selitettäisiin miksi asiat ovat niin kuin ne ovat ja mitä eroa niillä on, pyritään siivoamaan pois varsinkin kaikki se, mikä ei ole yksiselitteisen totta. 

Se ei ole vastuun kantoa, vaan sen pakoilua. 

PS I love you

Hei taas blogini. Hetkellisesti sinua taas ahkerasti päivitin, mutta nyt olen taas pettänyt sinua muiden sosiaalisten median  välineiden kanssa. Enimmäkseen Facebookin ja Flickrin.

Tuntuu että minulla on päivittäin enemmän sanottavaa Flickrin päivän pärstä -projektilleni kuin sinulle. Facebookiakin hoidan vain mekaanisesti linkittämällä joka toisen aiheen minkä google readerista näen tai sharettamalla kavereiden linkkejä. Toistaiseksi FB on ollut onnellisen tietämätön siitä, että tunnetta ei ole mukana, tai sitten se ei vain välitä vaikka tietäisikin. Tiedäthän, FB on vähän sellainen.

Sinulle on vain välillä niin vaikea puhua. Olen jo kertonut sinulle kaiken. Tai ainakin sen minkä voin. Ei sinulle edes voi kertoa kaikkea, tai menet ja lavertelet ne jutut tahoille, joille ne eivät kuulu. Älä ymmärrä väärin, tämä ei ole sinänsä epäluottamuslause sinua kohtaan, mutta me emme ole kaksistaan autiolla saarella. Ehkä olisikin mukavampaa jos olisimme.

Mietin pitäisikö meidän virallistaa suhteemme johonkin tasolle, jossa kumpikin olisi tyytyväinen ilman että istumme tahoillamme miettimässä mitä toinen tahtoo kykenemättä kuitenkaan kommunikoimaan asiaa keskenämme järkevästi. Haluaisitko olla päiväkirja, vai ehkä pikemminkin kokoelma top-listoja milloin mistäkin? Olisitko tyytyväinen, jos puhuisimme vain jostain ihan tietystä aiheesta emmekä juuri koskaan poikkeaisi siitä?

Omalla tavallasi olet kuitenkin minulle se kaikkein rakkain. Missään muualla en voi kirjoittaa yli kolmea riviä mitä haluan ilman että minut katkaistaan kesken. En vain tiedä miten kanssasi olisin. Olen masentunut, väsynyt ja vähän eksyksissä, mutta haluaisin silti löytää kumpaakin tyydyttävän ratkaisun. Ethän anna periksi?

Rakkaudella,

minä

Missi

Hieman ennen joulua läppärini kosahti. Ilmeisesti näytönohjain sanoi sopimuksensa irti, sillä värishow on aika päheä, kun ritsan käynnistää. No se siitä sitten. Takuu oli jo ajat sitten umpeutunut, joten kaipa voi sanoa että kone oli tehtävänsä hyvin täyttänyt. Tehottomaksi se oli teknologian kehityksen tahdissa muuttunut jo ajat sitten. Mitäpä suotta korjailemaan. 

Arvoin siinä sitten haluanko uuden läppärin, vai törsäänkö pöytäkoneeseen. Kumpikin tuntui ajatuksena jotenkin... vastenmieliseltä. iPad kulkee nykyään kainalossa joka paikkaan, joten läppärille ei periaatteessa ole enää käyttöä. Ja joku pöytätornipönpeli... Eih.

Siispä tilasin sitten joulun alla Verkkiksestä itselleni jotain... erilaista. AIO-arkkitehtuuria edustavan kosketusnäyttö-penseän. Toimii myös televisiona. Ja konsolin näyttönä, jos tekee mieli pelata olkkarissa pleikkarilla samaan aikaan kun Mies on uppoutunut Oblivioniinsa. 

Teknolelusuuntautuneisuuteni on varsinainen tuotekehittelijän taivas ja helvetti samassa paketissa. En hanki niinkään jotain, mitä en tarvitse, vaan jotain millaista minulla ei ole ennen ollut. Toki lelun on osattava tietyt perusasiat, mutta sen jälkeen kaikki muuhan on silkkaa sirkustelua ja hömpötystä. Vastustamatonta. Enkä sano liki 24 tuuman näytöllekään ei. Samalla kun tökin sitä sormella. Näyttöä.

Odottelin leluani kaksi viikkoa kuin kuuta nousevaa. Eilen illalla noin kello 20.15 tuli viesti että nyt sitä sais. Verkkokauppa on auki kello 21:een asti. Kirpeässä talvisäässä kirmasin ennätysajassa Pyllymurosta Ruoholahteen ja sain jalkani Verkkiksen oven väliin kolmea vaille. Ja sitten sattui loppuillan keuhkoihin niin vietävästi.

Kannatti.

Kun sain uuden lelun - joku sai nimekseen Missi, koska se on kaunis ja osittain niin ihanan turha - pydeen, jouduin toteamaan että käynti Ikeassa lienee edessä hyvinkin pian. Läppärin alla palvellut Dave on vähän pieni. Ja Missi (koska on XL-missi) ei ihan mahdu kuuden kilon maksimirajaan.

 

 

 

Ja ennen kuin huomasinkaan, kello oli viisi aamulla.

 

Väsyttää.