sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Totuus on satua ihmeellisempää


Olen tässä pannut merkille mielenkiintoisen kukkahatutätikohtausten vyöryn, kun ilmoitettiin että markkinoille tulee uusi nuorten tyttöjen lehti, jossa käsiteltäisiin myös muotia ja ulkonäköasioita. Kansa nousee takajaloilleen, alkaa mustamaalaamiskampanja. Yhtiön hieman vanhemmille tytöille suunnattu lehti otetaan hampaisiin ja luetaan kuin piru raamattua. Taas on saatana päässyt irti, ja eikö kukaan ajattele lapsia?


Yhtäkkiä se vanhemmillekin tytöille suunnattu lehti on hirveä väärien ajatusten hautomo. Toisaalta kukaan ei mainitse muiden yhtiöiden vastaavia lehtiä. Kukaan ei revi pelihousujaan  myöskään Prinsessa-lehdestä tai W.i.t.c.h.istä. 


Yhtäkkiä on kuitenkin taas niin väärin, että nuortenlehdissä puhutaan tytöistä, pojista, vaatteista, meikeistä ja musiikista. Se niin vääristää nuorten minäkuvaa. Sillä nuorethan ovat kritiikittömiä tyhjiä astioita ja nuorisolehdet vastuuttomia verenimijöitä, jotka eivät yhtään välitä mitä kirjoittavat. 


Todellisuudessa aikuisten pillastuminen heijastaa jotain vieläkin huolestuttavampaa. Sitä, että hyvä nuoruus on sellainen, jonka aikuiset sanelevat. Kaikki muu on huonoa nuoruutta. Syntipukiksi halutaan toki leimata siitä kaupalliset hyötyjät, he ovat huonon nuoruuden sanansaattajia, vaikka yhtä lailla näiden tahojen kritisointi on sitä samaa ylhäältä alaspäin nuoruuden sanelua. Siinä välissä ovat ne nuoret, joilta ei kysytä.


Toisinaan tekopyhä nuorison varjelu omalta itseltään saa jopa surkuhupaisia ulottuvuuksia. Olen kuullut vanhemmista, jotka eivät lue perinteisiä satuja lapsilleen, koska ne esimerkiksi vääristävät sukupuolirooleja ja korostavat luokkaeroja. Prinsessa Ruusunen on siis vaarallinen, koska prinsessa ei ole aktiivinen oman elämänsä sankari, vaan sadaksi vuodeksi uneen vaipuva perinneneito, joka ei pelastu ennen prinssin saapumista. Sillähän ei ole merkitystä että kyseessä on satu, koska vanhemmat uskovat etteivät heidän lapsensa erota todellisuutta kuvitelmasta.


Välillä vain tuntuu, että tässä nimenomaan aikuiset eivät erota kuvitelmaa todesta tai ovat liian laiskoja opettakseen sitä eroa lapsilleen. Yhä enemmän vaikuttaa pikemmin siltä, että sen sijaan, että ilolla selitettäisiin miksi asiat ovat niin kuin ne ovat ja mitä eroa niillä on, pyritään siivoamaan pois varsinkin kaikki se, mikä ei ole yksiselitteisen totta. 


Se ei ole vastuun kantoa, vaan sen pakoilua. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kriisipuuro