Matkustan ympäri maailmaa

Lomaan on enää muutama hassu työpäivä. Vielä pitää siis jaksaa hetken, vaikka tuntuu ettei enää millään kykenisi. Tietenkin on myös lomallelähtöstressi. Kuuden viikon lomaputken paikkaajani on briiffattava kunnolla, ja tulee huono omatunto jos unohdan jotain.

Kuusi viikkoa lomaa on ihanan pitkä aika, loppuvaiheessa alkaa varmasti jo tehdä mieli takaisin töihinkin. No sellainenhan kertoo vain siitä, että tosiaan on levännyt tarpeeksi. Eli toivottavasti viikon viisi lopulla alan ajatella hyviä asioita työnteosta.

Varsinkin alkuvuosi on ollut vaikea ja väsyttävä, ja vaikka homma on tasaantunut ja joiltain osin parantunut kaiken aikaa, niin palautumiselle, varsinkaan henkiselle, ei pienistä pikkuvapaapätkistä ja ylityövapaista huolimatta oikein ole ollut kunnon tilaisuutta. En ole ihminen, jolla kävisi tosissaan mielessäkään päivän muotisanat burnout ja depressio, mutta välillä on joutunut ajattelemaan että jaksaako sitä tosiaan, vai kuvitteleeko vain jaksavansa. Ylityökorvaukset ovat mukavia, mutta mieluummin ne ottaisi vapaina. Tai mielellään ei tekisi tietenkään ylitöitä ollenkaan.

Paljon tietysti helpottaisi, että osaisi olla samaan aikaan tyylikkään tasapainoisesti sekä järkähtämätön, vittumainen että kuitenkin johdonmukaisen kohtelias ja asiallinen, että saisi runnottua ylemmille tahoille kouriintuntuvasti sen tosiasian, että minimaalinen työyhteisömme tekee aivan liikaa myös niitä töitä, jotka eivät meille kuuluisi, jotta huomattavasti suurempi työyhteisö jolle ne oikeasti kuuluvat pääsee lähtemään viideltä kotiin. Kuulostanko katkeralta? Taidan kuulostaa. Siis loman tarpeessa.

Lomasuunnitelmieni sisältö on alun perin ollut: ei yhtikäs mitään, paitsi korkeintaan röhnötystä, piereskelyä ja pelaamista. Mutta nyt alitajuntaan on alkanut pelottavasti syntyä hulluja mielihalujen poikasia, joista yhdelle jopa annoin jo periksi. Lähdemme ihan kaksistaan Miehen kanssa pariksi yöksi reissuun. Se tekee hyvää, muullekin kuin omalle henkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.

Pohdittiin eilen illalla pitkään ja hartaasti mikä tämän pikamatkan kohde olisi, ja päässämme pyöri muun muassa niinkin eksoottisia kohteita kuin Tampere, Turku ja Kouvola. Kouvola sivuutettiin nopeasti, koska paikkakunnalla asuva suku saattaisi loukkaantua jos kuulisi että olemme hollilla, mutta emme kuitenkaan röhnötä heidän nurkissaan. Turussa puolestaan on taas jotkut ördefestarit, ei sinne.

Tamperetta pyöriteltiin kauan. Sillä tamperehan on oikeasti hieno. Naurakaa vain, minä en järkähdä Tampereen täydellisyydestä turistikohteena. Eikä se johdu pelkästään Särkänniemestä.

Emme kuitenkaan mene Tampereelle, vaikka Plevnan pannut ja oluet huutavatkin (blogistanian lemmikkitarjoilijasta Antista puhumattakaan, jos hän nyt siellä enää töissä on). Mutta hilkulla oli. Voiton vei perinteinen Ruotsinlaiva, osaksi niistä syistä jonka Benropen kommenttilaatikkoonkin tässä taannoin kirjasin. Minulle tärkeintä on se laivalla olo, päämäärä on toissijainen asia.

Tai, ei nyt ehkä ihan. Laivamatkalla (tai nykyään melkein millä tahansa matkalla) päämärään on oltava harmiton ja tasapainoilla sopivasti tutun ja vieraan rajamailla - niin, että tiedän mihin olen menossa ja miten, mutta että nähtävyydet sun muut matkan varrella tarjoavat tuttuuden lisäksi uuttakin.

Tallinna hävisikin Tukholmalle kohteena siksi, että laivalla saa loikoilla liian vähän ja itse kaupunki on liian tympeän, vieraan ja luotaantyöntävän oloinen. Vanha kaupunki on sinänsä ihan jees, mutta muuten Tallinnassa ei ole yhtikäs mitään, mistä suoranaisesti pitäisin, ja siitä saa kaikesta uudisrakentamisesta ja nykyaikaistumisesta huolimatta edelleen likaisen ja ränsistyneen vaikutelman: eli yhtä hyvin voisin mennä metrolla Puotilan ostarille Pikkulintuun kaljalle ja saada samat sävärit. Tai, no, Pikkulintu on huomattavasti parempi.

Viehättävään Pärnuun meno taas olisi vaatinut pidemmän oleskeluajan kuin pari yötä.

Tukholma sen sijaan synnyttää minussa tuttuuden tunteen, kuin kotikonnuilleen tulisi, vaikkei minulla synnyinkaupungistani ja sen lähistöstä oikeasti mitään oikeaa muistikuvaa olekaan. Voin tuudittaa itseni siihen täysin keinotekoiseen tunnelmaan, että kotimaani ottaa minut avosylin vastaan, osaan liikkua, olla ja puhua. Mutta puitteet ovat kuitenkin jännät, vieraat, niin moni asia on muka muuttunut ajoista, jolloin kotimaani jätin.

Silkkaa roskaa koko ajatuskuvio. Mutta toimivaa sellaista. Olen selvästi altis silmänlumeelle ja itsepetokselle, ja käytän sitä sumeilematta hyväkseni rentoutuakseni. Siksi sulatan vaikkapa ällökaupallisen Disneylandin ja itse asiassa suorastaan rakastan sitä pakahduksiin asti. Siksi voin kuvitella myös meneväni johonkin järkyttävään turistirysään, jossa mikään ei ole aitoa. Epäaitous ja itsepetos ovat hyvin merkittävä osa hyvää matkailukokemusta. Las Vegasiin pitäisi joskus päästä.

Mutta vielä en ole siinä pisteessä, että haluaisin Espanjan aurinkorannikolle, koska kaikki puhuvat Suomea ja ravintolasta saa lihapullia. Kielen ja ruuan erilaisuus ovat pakollinen osa matkailun itsepetosreseptiäni. On toki suuri plussa, jos ymmärrän kohdemaan kieltä, tai suorastaan hallitsen sen, koska koen silloin tietenkin suurta kosmopoliittista tyydytystä.

Ja kyllä, Tampere sopii samaan yhtälöön ihan täysin: mustaa makkaraa rlrlrlrotvallllin reunalla. On siinä vierasta kieltä ja outoja ruokia ihan riittämiin. Puhumattakaan Tampereen oudosta tavasta toivottaa minut hiljaisesti tervetulleeksi aina kun sinne menen. Se vain tekee niin, koska minua alkaa hymyilyttää heti asemalaiturilla. Ja tulenhan minä samalla melkein kotikulmille - riittää että äiti on viettänyt lapsuutensa Kangasalla.