Viimeinen taajuusmodulaatio

Viime viikolla mietin, että miksi ihmeessä Last.fm-profiilisivullani näkyy minulle, tilaajalle, mainoksia. Sitten tajusin, että kappas, enhän mä näe vierailijoitakaan - ja omat radiokanavat ovat kadonneet. Pikkuikonikin mennyt harmaaksi. AHAA! Tilaus on päättynyt. Vähänkö nerokas huomio. :-)

Kun tilaa tällaista palvelua ja ostaa yli vuoden tilauksen kerrallaan, helposti unehtuu tällaisten asioiden tarkkailu. Monista palveluista on tottunut, että ilmoittavat kyllä kun alkaa tilaus lähennellä loppua. Olisi voinut odottaa Last.fm:ltä samaa. Mutta ei. Ei mailitse, ei oman profiilin dashboardissa (joka olisi ollut luonteva ilmoituskenttä).

Tietysti tällaiset tiedot on helposti tarkistettavissa palvelun omista preferensseistä löytyvästä laskutushistoriasta, mutta ei sielläkään tule kuitenkaan mitenkään tavan mukaan pompittua. Etukäteisilmoitus lähestyvästä päättymisestä laskutustietoihin ja uusimiseen johtavalla linkillä varustettuna olisi siis mitä erinomaisinta palvelua.

No, ei tämä tähän pääty. Päätinpä siis tänään vierailla prefikoissani uusimassa tilaukseni. Mitäs laskutustiedot kertoivatkaan? Tilauksen olisikin pitänyt päättyä vasta eilen, eikä yli viikko sitten. Sitä suuremmalla syyllä tilauksen päättymisestä kertova muistutus olisi ollut tervetullut juttu.

Panin Last.fm:n palauteosastolle asiallisen ärsyyntymiseni ilmauksen tällaisesta tilauksen odottamattomasta lyhenemisestä. Kyse on vajaasta kahdesta viikosta, mutta silti. Ehdotin myös että selkeä ilmoitus tilauksen päättymisestä voisi minimoida tällaisia tapauksia ainakin niin, että asia huomataan etu- eikä jälkikäteen. Katsotaan mitä vastaavat.

35

Näemmä näin vanhax tosiaan elääx. 

Halo(oo)

Jo puoliltaöin alkaa Halo 3:n myynti. Onhan sitä odotettukin. Halo 2 on ollut jo pitkään Xbox Liven pelatuin moninpeli, aivan ylivoimaisesti, ja onkin mielenkiintoista nähdä miten Halo 3 otetaan vastaan. Ainakin kuolattavaa on riittänyt jo vuoden verran, alati tiuhenevaan tahtiin. Kesän korvilla oli kuukauden beta-testimahdollisuusvaihe, joka lupasi kyllä periaatteessa paljon kivaa.

Ainoa ongelma moninpelissä on varhaisteini-ikäisten pellejen lauma, joka onneksi loisti aika pitkälle poissaolollaan beta-vaiheessa. Mutta Halo 2:sta tietää, että monen peli-intoa laimentaa huonosti käyttäytyvät kakarat. Lienee ongelma melkein moninpelissä kuin moninpelissä, mutta tietysti mitä suositumpi, sitä enemmän dorkia.

Testailin betaa, ja vaikka en millään muotoa pärjää Halo-veteraaneille, vaan käväisen aina kentällä kuolemassa kerta toisensa jälkeen (tai sitten hiipparoin nurkissa ilman tapon tappoa), odotan kuitenkin palavasti itse tarinaa. Sinemaattista herkkua on luvassa aika lailla - ja rakastan Halon musiikkia. Ymmärrän hyvin, että musapuolta ihan konsertoidaan ja jopa varsin suureellisilla puitteilla.

Tänä iltana otan varaslähdön, ja siirryn hyvässä järjestyksessä pian julkistusbileisiin moikkaamaan Master Chiefiä. Joskus on kivaa olla etuoikeutettu, vaikka se tarkoittaakin myös työmielen mukana pitoa. Jotkut tehtävät ovat kuitenkin reippaasti miellyttävämpiä kuin toiset.

Ja ei tämä nyt mitään ihan eksklusiivista ole. Helsingin Kolmen sepän aukiolla alkaa puolen tunnin päästä tapahtuma, jossa pääsee testaamaan itse peliä, ja jos pukeutuu teeman mukaan, on luvassa plussaa.

Ja Hesan City-Anttila ainakin aloittaa pelin myynnin heti puoliltaöin. Samaan aikaan voi jonottaa myös Nightwishin uutta levyä. Jonoa saa muodostaa noin kello 22 lähtien.

(Eli kyllä, BB-rapo ei ilmesty ainakaan ennen puoltayötä. Täytyy muutenkin pohtia asioita, tänään on ollut nimeämiset ja ei ole mielestäni välttämättä ollenkaan niin selvää kuka joutuu uhan alle. Mutta katsotaan asiaa tarkemmin puolenyön jälkeen.)

Hana-wii

Wiin virtuaalikaupassa on vietetty hanabi- eli tulikukka-viikkoja. Juhlan kunniaksi kaupasta saa retrokamaa, jota ei ole aiemmin koskaan Euroopassa julkaistu.

Pettymykseni on kuitenkin suuri, sillä tietysti heti ensimmäisellä viikolla pamauttivat läjän Mario-julkaisuja, joiden joukossa kuitenkaan ei ollut SNES:in Super Mario RPG:tä. Onhan tässä vielä juhlaa jäljellä, mutta jotenkin on sellainen fiilis, että turha odottaa, Mariot olivat heti kättelyssä siinä. Harmi kuitenkin, sillä vaikka esimerkiksi Paper Mariot ovat kunniansa ansainneet, Super Mario RPG on minulle se ainoa oikea hyvä ja paras. Ei vähintään siksi, että taisteluun saa kolme tyyppiä kerralla.

Osa hanabi-viikkojen saaliista on kyllä ihan mukavaa, ja myös autenttista, eli japani-julkaisuista ei ole käännöksiä, vaan ne tulevat sellaisenaan. Ja olishan tuolla myös Super Mario Bros: Lost Levels, vain 600 kredua, mutta ei... ei oikein jaksa. Enää.

Itse lopulta sijoitin Mario's Super Picrossiin, vaikka hinta oli poikkeavasti aika suolainen - 900 krediittiä SNES-pelistä. Mutta mitäpä en tekisi sen vuoksi, ettei tarvitse tuhrata noita älynystyrätehtäviä kynän ja kumin kanssa. Toisaalta sudokuja en suostu millään pelikoneella puuhailemaan, ne pitää poikkeuksellisesti tehdä käsin.

Jos olet Wiin omistaja, mutta et ole tullut vierailleeksi vähään aikaa virtuaalikaupassa, käy tarkistamassa. Pelit kyllä jäävät ostettaviksi vielä hanabi-viikkojen jälkeen - PAITSI Lost Levels, joka on ladattavissa vain syyskuun ajan.

Toistaiseksi tosin näyttää siltä, että Mario-satsin ja Ninja Gaidenin (täähän ON julkaistu Euroopassa, mitä hittiläistä tää näillä festareilla tekee?) lisäksi kukkasato ei ole ihan sitä kuuminta hottia, ja ah ja voih, missä ovat N64-pelit? Mutta vielä on syyskuuta jäljellä. Elämme toivossa. Ausseissa julkaistaan ainakin Sin and Punishment, eli lienee odotettavissa siis Euroopassakin.

Toivon mukaan nämä eivät jää viimeisiksi Wii-virtuaalikauppafestareiksi. Haiseehan tuossa kovasti menekkitutkimusfiilis. Siksi kai pitäisi ostaa tuo Marion kadonneet levelitkin, jos vaikka välittyisi sinne jonnekin jaappanian pienikokoisille isoherroille viesti, että hei, mä ostan mitä vain Mario-kamaa ja nyt pirulauta se RPG tänne ja sassiin tai heitän piraijakukalla.

Edit: Pitäis kai lukea jo ihan virtuaalikaupan tiedotteet vähän paremmin, siis kyllä Sin and Punishment ON tulossa. Kuten myös Gradius III. En silti oikein jaksa hyppiä riemusta.

Juhlijan iltarapo

Koska BB ei ole myöntänyt tälle päivälle oikein mitään erikoista, tässä teille pieni substituuttirapo eräiltä oivallisen ihmisen oivallisilta syntymäpäiviltä:

Kävin siis hyvän ystävän nelikymppisillä Punavuoressa. Vai onko se Eiraa? Olutravintola Poirotissa jokatapauksessa. Tehtaankatu 36 tai jotain niillä main.

Ensinnäkin olut siellä on monipuolista ja hyvää. Hinnakasta toki, ainakin tavalliseen hanakeskariin tottuneelle.

Toisekseen sieltä saa aina pieniä herkkuja. Toisinaan napostelulautasia, toisinaan suurempaakin lämmintä. Tänään oli tarjolla haggista. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta elämässä, enkä edes empinyt kun näin tarjoomuslistan. Pakko suositella kaikille.

Lisäksi mietiskelin, että kun kerran kaupan eineshyllystä saa maksalaatikkoa ja kaalilaatikkoa, niin miksei voisi saada haggista? Kun katsoo koostumusta ja makustelee makua, niin haggiksesta olisi aivan hyvin haastamaan vähintäänkin einesmaksalaatikko. Ostaisin oitis.

Ja sitten illan paras (päivänsankarin lisäksi): Veijo Midi ja Modulit. Tommi Lindellin musiikillinen alter ego on aivan loistava. Jos et ole jo kokenut Veijo Midiä ja moduleita, tee se. Koska Veijo on tilattavissa esimerkiksi firmojen sun muiden viihdyttäjäksi, käytä valtaasi ja tilaa tai painosta pomosi tilaamaan. Upeudesta ei ole epäselvyyttä ainakaan enää siinä vaiheessa kun Bomfunk MC:s kohtaa Levottoman Tuhkimon tai kansa herkistyy Mozartin Yön kuningattaren korusäveliin à la Veijo. Oivalluksellisen musiikkiannin lisäksi Lindellin Tommi on perin mukava mies.

Itse asaissa Veijo Midi oli niin oivallinen, että Tehtaankatua pitkin tyylikkäästi astellut Helena Lindgren katsoi peräti kahdesti Poirotin ovesta sisään ja näytti siltä, että kehtaiskohan kuokkia.

Vaikeat jäähyväiset luksukselle

Tänään käytiin viimeisellä sunnuntai-ajelulla. Huomenna auto luovutetaan poies, ja olemme täysin HKL:n armoilla. Niin hyvässä kuin pahassa.

Meiltä ei ole kätevästi suoraa yhteyttä keskustaan. Keskustastakin pitää ottaa vielä yksi väline töihin Punavuoreen. Kaksine vaihtoineen työmatkani on sellaiset 50 minuuttia suuntaansa, vaikka asun periaatteessa melkein metroradan varressa. Julkisilla köröttelyn jälkeen on lisäksi vielä kävelyä jonkin verran.

Se on turhauttavaa, kun autolla sama matka taittuu alle puolessa tuosta ajasta - vaikka jumittuisikin Espalle ikuisten tietöiden tai valtiovierailujen takia. Toisaalta Punavuoresta ei löydä oikein mistään parkkipaikkaa ilman parkkisakkoriskiä.

Viimeistään keväällä ostan sen pyörän. Jos olen fiksu, ostan sen syys-alesta tai jostain työttömien kunnostusverstaalta jo nyt. Sillä pinkaisee kätevästi metroasemalle, keskustassa taas ei ole monta polkaisua loivaa alamäkeä Kampista kustannuspaikalle. Siinä voittaa ajallisesti paljon.

Ja toisaalta, vaikka elämän hidastuminen harmittaa, se on pieni hinta maksettavaksi siitä säästöstä mikä syntyy auton ylläpitokustannuksista. Varsinkin kun sitä ei loppujen lopuksi ole tullut käytettyä kuin luksukseen; sen sijaan että tukisi paikallisia palveluja, on tullut vaellettua automarketteihin. Mikä on siinäkin mielessä hullua, että Itäkeskus, ostoshelvettien kuningas, on viiden minuutin bussimatkan päässä.

Nurinkurista on se, että vaikka perustelen autosta luopumista itselleni myös eettisistä näkökulmista - kuinka turha saastuttaminen kannattaa lopettaa - niin mihin minä ne säästyvät rahat ajan myötä tuhlaan? Todennäköisesti ulkomaanmatkaan, joka pitää kustannussyistä tehdä lentokoneella, koska pintaliikenne on niin pirun kallista.

Kaikki tuntuu päätyvän mielessäni aina joukkoliikenteen - varsinkin pintaliikenteen - kalleuden manaamiseen.

Ei esimerkiksi tällaista autostaluopumistemppua voisi Suomessakaan tehdä, ellei asu suurinpiirtein ruuhka-Suomessa, tosin ei aina silloinkaan.

Kaukana Espoon tuolla puolen asustava kollegani päätti parkkisakkoihin kyllästyneenä ruveta matkaamaan julkisilla töihin. Itse asiassa matka-aikansa ei ole paljonkaan omaani pitempi, vaikka kilometreissä hänen reissunsa on vähintään kolminkertainen omaani verrattuna. Valitettavasti myös matkan hinta on moninkertainen. On jo siinä ja siinä, onko oma auto ihan yhtä kallis ylläpidettävä.

Pitäisikö silloinkin olla eettinen? Voiko sitä vaatia ihmisiltä, jotka joutuvat tasapainoilemaan asumiskustannusten, työpaikkojen saatavuuden ja liikkumiskustannusten ristipaineessa? Verottaja tulee toki jossain määrin vastaan, kun työmatkakustannukset nousevat tietyn rajan yli. Tosin tulevat vastaan riippumatta siitä, taittaako sen matkan julkisilla vai autolla. Jos matka on pitkä - ja ennen kaikkea kallis - kukapa ei valitsisi niistä kalliista vaihtoehdoista sen mukavamman, eli useimmiten oman auton yksityisyyden.

Lyhyt Tampere-rapo

Olin eilen illalla Tampereella jälleen tapaamassa paljon ihania ihmisiä. Samaan junaan osui jo Sun Äitis, jonka kanssa sekä meno että paluumatka sujuivat rattoisasti, mukavaa oli kiitos!

Äiteeltä löytyy varsin erinomainen ja tyhjentävä selvennys paikallaolijoista ja keskeisistä puheenaiheista. Minäkin haluan vielä nostaa hattua ja kiittää suuresti Ollia, jolla tosiaan nomen est omen: mies on suloinen, fiksu, filmaattinen ja erittäin hauska myös elävässä elämässä.

Jälleen kerran Tamperekin oli ihana, vaikka sitä näillä pikakeikoilla ei juuri tule sen lähemmin tarkasteltua. Mutta siitä huolimatta Tampere itsessään riittää tuomaan sen Tampere-fiiliksen, joka nostattaa mielialani jo valmiiksi.

Mutta oih ja voih, vaikka meillä oli jälleen ihan kiva tarjoilija, Anttia oli ikävä.

Kiitos jälleen kaikille paikalla olleille ja varsinkin Oharille, joka kutsui meidät koolle.

Seuraava blogaajien seminaari onkin sitten Helsingissä lokakuussa. Olkaa siellä tai olkaa neliöitä.

Tosielämän Heroes

Onkohan tää joku kansallinen (tai sisäinen) Ihmettele ihmistä -viikko, kun olen joutunut sekä väkisin että myös omasta tahdostani miettimään miksi ihmiset tekevät niin kuin tekevät. On ollut tarvetta pohtia BB-Einaria, tarvetta ihmetellä stressaantuneiden työläisten ylilyöntejä.

Kuin pisteeksi i:n päälle juutuin eilen katsomaan YleTeemalta dokumenttia superlahjakkaista englantilaisista kymmenvuotiaista. Sekin rupesi jotenkin syömään sielua. Lapset todella olivat hyvin lahjakkaita, mutta lähes jokaista kävi sääliksi - ei ikäiskontakteja, ei välttämättä edes halua ikäiskontakteihin, ja lähes kaikilla todella ääliöt vanhemmat.

Rupesi suutututtamaan lasten puolesta se, miten aikuisille on lapsen älykkyys ja lahjakkuus usein niin paljon tärkeämpi asia kuin lapsille itselleen, että vanhemmat ovat täysin valmiita syöttämään lapsen pään täyteen skeidaa voidakseen vaalia pelkästään lapsen lahjoja, ei koko lasta.

Lähes jokainen penskoista oli yksityis- tai kotiopetuksessa. Monelle olivat vanhemmat itse iskostaneet päähän, että muilla lapsilla ei ollut merkitystä. Silmään pisti muun muassa lähinnä isänsä ja isoisänsä kanssa aikaa viettävä shakkilahjakkuus, joka - sen lisäksi että oli hyperaktiivinen - oli ilmeisesti poiminut oman diskurssinsa lähinnä radiosta ja televisiosta, kun ei ikäistä seuraa ollut. Vanhempien mielestä heidän pojassaan ei ollut mitään omituista.

Järkyttävin esimerkki oli nelilapsinen perhe, jossa kaikki neljä penskaa ovat huippulahjakkaita. Vanhemmat vaikuttivat täysin vainoharhaisilta ja suorastaan häiriintyneiltä. Olivat eristäytyneet muista kyläläisistä, koska heitä tuijotettiin. Lapsista osa oli vanhempiensa aivopesemiä, koppavia älyelitistejä, jotka eivät nähneet yhteyttä oman asenteensa ja syrjityksi tulemisen välillä. Loput halusivat koulussa olla niin kuin muutkin - tullakseen muiden kanssa toimeen - ja jättivät lahjojensa vaalimisen koulun ulkopuolelle.

Masentavin, ja ehkä kuitenkin jollain tapaa kiehtovin ja lohduttavin esimerkki oli nopeaälyinen ja erittäin huomio- & yhdistelykykyinen, analyyttisesti huippulahjakas poika Dante, jolle elämä tuntui olevan filosofista peliä. Poika kävi joka viikko yliopistolla keskustelemassa filosofian professorin kanssa.  Varjopuolena Danten kyvyissä on kuitenkin, tietenkin se, että hän itse on myös oman filosofisen rakennelmansa pelinappula, joka ei voi koskaan olla täydellinen - epäonnistumisen pelko jäytää poikaa yli kaiken.

Onneksi Dantella vaikutti olevan vanhemmat, jotka rohkenivat rehellisesti myöntää, että tällaiset lahjat voivat olla myös suuri kirous. Heille tieto 170:n älykkyysosamäärästä ei ollut ilo, vaan masennuksen aihe, koska sillä tiedolla ei voi tehdä mitään, tarvitaan oikeita välineitä - numerolla ei luoda turvaa ja tukea lapselle, joka on suuressa riskissä jopa lopulta tappaa itsensä tai vahingoittaa muita.

Positiivinen oli myös yliopiston professorin poika, joka oli äitinsä kanssa kirjoittanut menestyskirjan. Sekä hänellä että Dantella oli kykyä, kirjailijapojalla jopa halua, analysoida itseään ja omaa lahjakkuuttaan nimenomaan itse, koska lastensa lahjakkuuden kautta elävät vanhemmat eivät ole syöttäneet heille omaa propagandaansa.

Mitähän tällä sepustuksella ajan takaa, paitsi ssitä, että katsokaa uutta Heroes-sarjaa. Aihe on sci-fiä, mutta omituisten kykyjensä kanssa kamppailevat nuoret ja aikuiset jotenkin muistuttavat minua näistä kymmenvuotiaista ihmelapsista.

Haluaisin kymmenen vuoden päästä nähdä miten heille kävi. Varsinkin Dantelle.

Surullisia eläimiä

Kun jengiä uhataan panna työpaikoistaan pihalle, alkaa taistelu niistä jäljelle jäävistä vakansseista.

Varsinkin kun YT:t venyvät päivistä viikoiksi, kuukausiksi, ihmisistä alkaa paljastua todelliset karvat. Puolin ja toisiin. Vain avioero ja pesänjako tuovat ihmisestä yhtä rumasti esiin kaikki pelot, piilotetun antipatian ja taipumuksen ympäristönsä halveksuntaan.

Viikko toisensa jälkeen ihmisten pinna kiristyy, sotakirveet kaivetaan esiin, puukkoja teroitellaan selän takana - vainoharha leviää. Muiden vanhat synnit palautetaan mieliin, keksitään vielä pari päälle lisää. Etsitään salaisia tarkoituksia muiden käytöksestä.

Otetaan itseen kaikesta, joka tuntuu uhkaavalta.

Kuppikuntia hajoaa, uusia muodostuu. Suputus käy nurkissa, se sanoi sitä, toi tota. Uskotaan mitä halutaan uskoa, suljetaan silmät faktoilta. Hymyt ovat harhaa, myötätunto krokotiilinkyyneleitä.

Hyvääkin tarkoittavat puheet voivat kääntyä itseään vastaan, realistinen arviointi tai huoli asioiden sujuvuudesta muuttua katsojan silmässä kyttäämiseksi ja ajojahdiksi.

Tuntuu naurettavalta tuijotella yhtä vuosipalkkamäärää metsästävää laumaa televisiossa, tarkkailla heidän käytöstään, juonitteluaan ja sosiaalista sokeuttaan, kun paljon raaempaa BB-kisaa käydään monilla työpaikoilla vuosittain - eikä häviäjä saa lohdutuspalkinnoksi edes etelänmatkaa.

Sillä ihminen on ihmiselle susi, vaikka ei sitä oikeasti ehkä edes haluaisi olla. Niin vain käy enemmin tai myöhemmin joka tapauksessa. Vähemmästäkin alkaa vihata jo ystäviäänkin.

Taidan olla sairaspäivän tarpeessa. Tai kahden. Tai vuoden. Herättäkää minut kun YT on ohi.

Stockholm syndrome

Ennen illan BB-rapoa, jotain aivan muuta rapoa. Taisin tuossa kesällä luvata Särkänniemen reissun jälkeen raportoivani miltä Tukholman Gröna Lund nykyään näyttää. Sillä siitä käynnistä oli kyse kun halpamaisesti olin viikonloppuna poissa.

Otettiin halpisristeily karjaosastolla (hytissä ei siis edes omaa vessaa) katsomaan miten Tukholma makaa, eli pätevää peliaikaa ei maissa ollut kuin kuutisen tuntia. Tähän aikaan vuodesta Gröna Lund aukesi vasta kello 12, joten aikaa oli vieläkin vähemmän.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että eipä siinä juuri mitään ehtinyt tehdä. Toisin kuin Suomessa esimerkiksi ruma sää ei ole tukholmalaisille mikään este käydä sankoin joukoin vatkaamassa itseään hupilaitteissa. Paikka oli kuin nuijalla lyöty koko päivän, eikä jonottamatta päässyt oikeastaan mihinkään.

Lisäksi oli varsin tuulinen päivä, ja se tarkoittaa Gröna Lundilla sitä, että osa korkeista laitteista pannaan kiinni. Emme sitten tästä syystä päässeet ajamaan puiston hurjimmalla vuoristoradalla Jetlinella emmekä Fritt Fall -pudotustsydeemillä. Lisäksi vielä Vilda musenissa oli jotain vikaa, eli sekin oli sulki.

Eli niistä kolmesta vuoristoradasta, jotka olisi halunnut testata, vain yhteen lopulta päästiin, tämän vuoden uutuuteen Kvasteniin. Siihen sitten jonotettiinkin puoli tuntia. Ellei matkassa ole alle teini-ikäisiä lapsia, niin melkeinpä sanoisin, että ei maksa vaivaa - tai ainakaan sitä aikaa. Jopa perheen kuusivuotias, vaikka sinänsä laitteesta pitikin, kaipasi enemmän vauhdin tuntua.

Extremeen olisin myöskin halunnut, mutta Mies kielsi. Ei kovin tosissaan, mutta oli se jonokin aikamoinen, ja aika alkoi loppua kesken. Harmi.

No, sain sentään kokea aitoja kauhun hetkiäkin. Jostain syystä olen aina kaihtanut ketjukaruselleja. Lintsin ketjukaruselliin minut saa, koska se on matala ja menee vain tasaisesti ympäri, mutta nämä Kättingflygaren tyyppiset, ylhäältä kallistelevat korkeat tapaukset ovat minulle, ihan mihin tahansa hurjimusvatkaimeen ensimmäisenä hyökkäävälle huvipuistofriikille erittäin nolo fobia. Mutta koska tuo oli niitä harvoja laitteita, joihin pääsi suorilta, jonottamatta, annoin jälkikasvun huijata itseni kyytiin.

Oli sitten meikäläiselle ensimmäinen ja viimeinen kerta tuollaisessa härvelissä.

Varsin puolivillaisiin suomalaisiin Vekkula-tyyppisiin ratkaisuihin tottuneena on todettava, että Lustiga huset oli erittäin positiivinen ylläri. Kaikenlaista hassua ja puuhaa riitti, ja reitti oli johdonmukainen putkijuoksu.

Yhteenvetona sanottava, että tosiaan, ei Gröna Lund kauhean kummoinen paikka ole, ei edes kovin viihtyisäkään. Ehkä kuitenkin viihtyisämpi kuin Lintsi, josta en ole ympäristönä koskaan pitänyt. Itse huvipuisto on erittäin pieni ja nököttää aika karun näköisenä niemenkärjessä. Skansen siinä ympärillä kuitenkin on mitä viehättävin, ja alueella on toki vaikka mitä kauniista vanhoista rakennuksista koko perheen puuhaan.

Haluan tehdä tämän reissun vielä uudestaan, mutta yö Tukholmassa pitää viettää, muuten tehokasta peliaikaa on aivan liian vähän. Tosin tuntuu, että aina ei ole ollut näin. Muistan 15 vuoden takaa, että laivat viipyivät satamassa paljon pitempään, saapuivat paljon aikaisemmin satamaan ja lähtivät vasta joskus iltakuudelta takaisin.

Pienistä puutteista huolimatta oli kuitenkin hyvä päivä. Laivalla olokin oli pitkästä aikaa varsin mukavaa. Kännääminen paateilla on jotenkin karsea ajatus, mutta hyvin syöminen sen sijaan ei :-) Vikingin Mariellalla on paikkoja uusittu niin, että niillä on tapas-baari. Na-mi. Lapsikin viihtyi, sillä leikkihuoneessa oli GameCubeja ja DS:iä kiitettävä määrä. Muutenkin hienoa, että Mariella on dedikoitunut Nintendo-laiva.

Ja loppuun jotain sekalaista kuvatauhkaa, jonka relevanssille en jaksa keksiä aasinsiltaa:

Jekkutuulella

Muistuttakaa lähimmäistänne, että ruuminavaus kysyy hermoja.
Autopsy Prank - Watch more free videos

Kiusaus

Olen viime päivinä miettinyt kiusaamista ja kiusatuksi tulemista. Vähän pakko miettiäkin, koska kun tarkastelee esimerkiksi tätä BB-talon meininkiä, niin sekä kilpailijoissa että tv-ruudun katsomopuolella on koulukiusaajamentaliteettia havaittavissa. En ole viaton minäkään, kiusaus ilkkumiseen ja paheksumiseen on suuri.

On toki totta, että koulukiusaajat usein ottavat paremman puutteessa silmätikukseen aivan kenet tahansa, jos ei vaikka sukkien väri miellytä. Toisaalta vähänkin erikoisemmat tyypit ovat lähes aina koulukiusattuja. Se on ikävää, minua itseänikin kiusattiin. Kuitenkin tiesin aina miksi. Tiesin myös että sen kiusaamisen minimointi oli myös omasta toiminnasta ja eräänlaisesta ylpeyden nielemisestä kiinni.

Tietysti konformismia aina paheksutaan ja paasataan kuinka kaikkien kukkien pitää antaa kukkia. Pakko on kuitenkin miettiä, että kun mennään riittävän eksentrikko-osastolle, niin missä menee se raja jolloin "harmaalla massalla" on oikeus puolustautua? Onko velvollisuus sietää jotain, joka menee esimerkiksi liian iholle tai aiheuttaa liikaa tilanteita, joissa ei itse osaa tai edes koe tarvitsevansa osata käyttäytyä kaikenkattavan tyylikkäästi?

Olen viime aikoina katsonut naureskellen, kärsien - jopa pahoinvoivana - BB-Einaria. Einari herättää minussa lymyilevän koulukiusaajan. Jos olisin kouluikäinen ja tällainen tapaus hiipparoisi käytävillä, en ihmettelisi pätkääkään miksi häntä kiusataan. Ja syystä.

On tuomittavaa kiusata kiusaamisen takia, mutta jos ihminen vaivaa muita omituisuudellaan, lääpii, aiheuttaa noloja tilanteita, pitääkö enemmistön vain sietää se hiljaa ja mukisematta? Niin kauan kuin tällainen einari ei häiritsisi minua henkilökohtaisesti, pysyisin varmasti nahoissani, mutta jos näkisin jonkun kiusaavan, niin tuskin menisin väliin ennen kuin lyöntejä alkaa sadella - en kykenisi olemaan ajattelematta sitä, että voisiko kiusattava itsekin hieman miettiä julkista käytöstään?

Erilaisuus on pitkälle hieno asia, mutta siinä vaiheessa kun siitä tulee kontrolloimaton itseisarvo, en ihmettele enemmistön reaktioita - enkä osaa niitä edes täysin tuomita. Tähän ehkä vaikuttaa sekin, että oma koulukiusauksen uhrina olemiseni loppui tasan siihen, että lakkasin tuijottamasta omaan napaani ja nokka pystyssä painostamasta muita "hyväksymään minut sellaisena kuin olen". Sillä, rehellisesti, "sellainen kuin minä olen" ei ole ympäristölle aina kovin mukava juttu.

Muitakin paikkoja omalle omituisuudelle on kuin koulu - tai vanhempana työpaikka.