Olen tässä pari viikkoa mennyt aika vähällä unella. Harvemmin muodostuu peliin sellainen intohimo (tai pakkomielle, ihan miten vain) kuin mitä tapahtui Assassin's Creed 2:n kanssa.
Diggailin kovasti ykköstäkin, mutta siinä oli puutteensa ja hankaluutensa, jotka pitivät huolen siitä, että pelin pystyi laskemaan käsistään suht huoletta. Itse asiassa se on vieläkin vähän kesken.
Tämä kakkososa sen sijaan vei minut täysin mennessään. Raptrin laskuri sanoo että olen kuluttanut elämääni 54 tuntia tuon eteen, ja vaikka tarina on nyt läpi ja elämäni ensimmäiset täydet tuhat saavutushoropistettä on kerätty, puuhaa olisi vielä varmaan niin, että saisi 60 tuntiakin rikki ihan hyvin. Mutta ehkä nyt voi jo laskea sen käsistään ja antaa tilaa muillekin elämän osa-alueille (kuten nukkumiselle).
Miksi se sitten on niin hyvä? Hyvin toimivaa katoilla juoksua, kiipeilyä, päheitä salamurhatemppuja. Riittävästi puuhaa juonen lisäksi, ja ykkösosan parjattu itseään toistavuus on pyritty korjaamaan - aika onnistuneesti. Ja ennen kaikkea aivan helevetin päheä pelimaailma. Renessanssi-Italia. Hei miettikää nyt. Renessanssi-Italia! Firenze ja ennen kaikkea Venetsia. Olen ollut Venetsiassa vaahtosammuttimen kokoisena, ja olen tähän päivään asti luullut että minulla on sieltä vain yksi muisto - herääminen kiukkuisena rattaissa päiväunilta, kun Pyhän Markuksen katedraalin kellotorni alkaa moikata. Mutta on minulla ilmeisesti muitakin, koska Dogen palatsin nurkka ja aukea kohti rantaa saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Pitäisi kai käydä näin aikuisenakin.
Ykkösosa pitäisi periaatteessa olla pelattuna - tai ainakin tarina jostain spoileroituna - jos meinaa kakkosta pelata, sillä se jatkuu tismalleen siitä, mihin ykkönen loppui. Ja samoin tulee käymään kolmosen kanssa, sen verran tyylikkääseen WTF-osastoon päädyttiin kun lopputekstit pärähtivät ruutuun.
Tarina itsessään on ilmeisesti kirjoitettu rankan lääkityksen tai sen täydellisen vailla olon alla, sen verran reippaasti mennään "kaikki liittyy kaikkeen, ja maailmaa hallitsevat salaliitot"-osastolle. Mutta toisaalta se on hyvin kiinnostavaakin, koska monet historialliset henkilöt, rakennukset ja faktat seikkailevat juonessa monilta osin kuitenkin ihan totuudenmukaisissa rooleissa. Tietenkään ratkaisevissa kohdissa eivät.
Jos miinuspuolia pitää hakea, niin tietty yleishelppous. Esimerkiksi kun hoitaa asiansa oikein, pelin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen rahasta ei ole enää koskaan puute. Taistelut ovat iisejä ja edelleen suht huijattavissa läpi torjuntahyökkäyksillä niin kuin edellisosassakin. Toisaalta hauskoja lisäyksiä on tullut taisteluun niin paljon, että tekee mielikin pelata aika paljon "reilusti" saadakseen irti iloa muun muassa siitä, miten siistiä on keihästää vastustaja omalla aseellaan. Myös salamurhatemppuja on lisää, lempparinani on alligaattorimaisesti heinäkasassa uhrin vaaniminen.
Toisaalta, jotkut tehtävät ovat muuhun pelin reiluun vaikeustasoon nähden törkeän paljon vaikeampia. Kuten suurin osa kilpajuoksuista. Harvoin on tullut tarve heittää ohjain seinään, mutta nyt kävi pari kertaa kyllä mielessä.
AC2 on itselleni siinä mielessä todella harvinaislaatuinen peli, että se on ensimmäinen tuhannen horopisteen peli, josta olen jaksanut tosiaan kerätä ne kaikki tuhat pistettä. Liian monessa pelissä achievementit tai trophyt ovat niin työn ja tuskan tai moninpelipelleilyn takana, ettei jaksa innostaa. Sen sijaan nyt achievementeista jokaisen voi sanoa olevan ihan tavallisen peruspelaajankin eikä vain pakkomielteisen kompletionistinörtin saavutettavissa. Eikä tämä tosiasia silti tee niistä yhtään sen vähemmän saavutuksia. Etenkin kaiken maailman järjettömään keräämiseen ja grindaamiseen perustuvat "kestääkö perse"-achievementit ottavat yleensä päähän suunnattomasti, joten suuri ilo on se, että niitä on AC2:ssa vain yksi, ja sekin on todella reilu ja siedettävissä mittasuhteissa pidetty.
Hardcorettajat voivat pitää edellämainittua nynnyilynä, mutta väittäisin että valtaosa ihmisistä haluaa pitää hauskaa koko rahan edestä ilman, että pitää tuhertaa perse ruvella ja ottaa lomaa töistä. Tämä lienee osaksi syy sille miksi en koske WoW:iin pitkällä tikullakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti