Sankarin vaivat

Mikä perkeleellinen viikonloppu. Xbox Livessä on ilmainen Gold-viikonloppu, joten joutuu todella tappelemaan Guitar Hero -vuoroista pumpum-peleistä tykkäävän miehen kanssa.

Viimeisen puolen vuoden intensiivinen skeban vispaaminen on tuottanut hyvin mielenkiintoisia tuloksia. Minulla on hauis. Oikeassa kädessä. Ainoastaan. Minulla on myöskin erittäin tiukka kämmensyrjän lihas, siis se mistä pikkurilli sitten lähtee. Mutta vain vasemmassa kädessä.

Onneksi tuli hankittua tuo GH3:n Xbox360-versio. Koska olen achievement whore, ei riitä että peli pelataan läpi, vaan peli pelataan tässä tulevaisuudessa läpi myös vasenkätisesti. Koska siitä saa saavutuspisteitä. Ja ehkä jossain vaiheessa hauis kasvaa vasempaankiin käteen. Nivelreumasta nyt puhumattakaan. Ranne ainakin naksuu välillä uhkaavasti.

Kitaroinnista puheenolleen. Yksi kitaroija on näemmä ilmoittautunut jo. Onko lisää? Muistakaa www.guitarhero.com. Liittykää blogoslavialaisten omaan bändiin jonka huvikseni kasasin.

Reitti solmussa

Onkohan HKL:n reittioppaan hakualgoritmia jotenkin muutettu. Nykyään se tarjoaa aivan typeriä vaihtoehtoja riippumatta hakuehdoista. Ennen sain töistä kotiin siististi juuri sen välineyhdistelmän aikataulut kuin oli passelein. Sekä oletus- että lyhin kävelymatka -vaihtoehdoilla. Nyt ne eivät kummatkaan enää toimi oikein, vaan tarjolle tulee joko tuhotonta kävelyä tai aivan kädetöntä usealla bussilla sahaamista.

Olin joskus näkevinäni Reittioppaan sivuilla myös napin, joka antoi minun ensin suunitella yhden reitin A -> B, ja sen valkattuani reitin B -> C erikseen. Siitä voisi tällaisessa tilanteessa olla apua. Enää ei sitä namikkaa tunnu löytyvän. Tosin koska en sitä ikinä kokeillut, niin en voi olla varma ymmärsinkö edes oikein.

Se mitä Reittioppaaseen todella tarvitsisi sen rinnalle, että pystyy filtteroimaan hakuehdoista pois ratikat, metron, junan jne on se, että pystyisi filtteroimaan pois ihan tiettyjä linjoja. Eli esimerkiksi koska en halua käyttää bussia 16, niin voisin sulkea sen pois sotkemasta reittihakuani töistä kotiin. Keskustassa liikkuessa varsinkin sille olisi todella tarvetta.

Luolanaisen uudet seikkailut

Muistan joskus muutama vuosi sitten leikkineeni tällä. Ja kun törmäsin jälleen linkkiin, tällä kertaa SusuPetalin luona, niin leikinpä uudelleen, kun on naamakin taas pikkaisen ehkä muuttunut.

Ne jotka ovat tehneet töitä kanssani samoissa puljuissa viimeisen 4-5 vuoden aikana, tsekatkaa huviksenne mies-version lähes pelottava yhdennäköisyys erään kollegan kanssa. :-)

Ja tuhkasta nousi feenix-kenkä

Valitin tuossa aiemmin, että ostin huonot kengät, jotka eivät kestäneet edes kuukautta. Ongelma oli siis täysin laaduttomat pohjat. Noh, muovisekoitepohjat ovat aina laaduttomat - kallimmissakin kengissä.

Minulla oli siis nämä susikengät kannossa matkalla Anttilaan, kun satuin poikkeamaan toisen kenkäparin kanssa suutarille aikeenani uusituttaa niiden korkolaput. Jäi sitten ne "huonot" kengät sinne suutarille myös, enkä koskaan mennyt Anttilaan valittamaan.

Onhan se toisaalta lusmuilua, mutta tällä kertaa suutarilla käynti oli myöskin opettavaista. Halpiksista nimittäin tuli kalua - oikein hyvää kalua, mikä on kivaa koska ne ovat päälipuoleltaan mielestäni kovinkin kauniit kävelykengiksi - mutta ne kengät, joista oli tarkoitus uusia vain korkolaput, eivät koskaan tulleet takaisin kotiin, koska olivatkin yllättäen niin rikki, että armokuolema oli sittenkin parempi vaihtoehto kuin lähes kenkien itsensä hintainen remontti.

Ne olivat noin kolme-neljä kertaa halpiskenkieni hintaiset. Eivät suoranaisesti mitkään Manolo Blahnik -kalliit, mutta ei nyt ihan halvatkaan. Mutta kärsivät ongelmasta, joka tuntuu nykypäivänä pitävän suutarit varsin hyvin leivissä: muotioikusta.

Tällä hetkellä näkee liikenteessä paljon kenkiä, joiden korot on kiinnitetty kantapäässä varsin taakse. Tyyppiesimerkkinä vaikkapa korkkari jonka korko on edestä/takaa katsoen leveä, mutta sivusta kapea ja piikkisuora. Ja kiinni ihan kantapään takaosassa. Se johtaa siihen, että paino jakautuu liian vähän koron päälle ja enemmän kengän pohjan kaareen ja päkiälle, mikä vaatii kengän rakenteelta paljon.

Yleensähän halpojen ja jopa keskihintaisten kenkien kanssa käy niin, että kengän pohjan "rauta" murtuu, korko vääntyy askeltaessa taaksepäin ja kengästä tulee hutera. Eikä tämä ole mitenkään tavatonta edes kalliissa kengissä.

Tillannetta pahentavat liukkaat muovisekoitepohjat, eli kun korkkareissa paino on muutenkin epäterveellisesti liian edessä ja päkiän sijasta enemmänkin varpailla, liukas pohja lisää koron ja päkiän välistä jännitystä ja edesauttaa pohjan raudan poikkinapsahtamista.

Opinpahan, että seuraavan kerran kun ostan mitkä tahansa kävelyyn tarkoitetut korolliset kengät, niin investoin edes sen ylimääräiset 15 euroa ja käyn suutarilla laitattamassa kumipohjat. Sillä saattaa ainakin halpiksissa ehkäistä kengän muiden materiaalien iän ajaksi aika lailla kalliimman raudanuudistustarpeen. Se nimittäin on sitten sellaiset 50-70 euroa suutarista riippuen.

Enkä ikinä enää osta kenkää, jossa korko on sijoitettu niin, että kantapään paino ei laskeudu suoraan sen päälle. Oli muoti mikä tahansa.

Japaniaa

Ilta-Sanomissa pyörii sarjakuva, joka opettaa kanjeja. Se on jotenkin herättänyt mielenkiintoni. Pitäisiköhän sittenkin joskus ottaa ja opetella edes alkeet? Se itse asiassa helpottaisi huomattavasti pelijulkaisu-uutistenkin kyttäilyä, kun ei tarvitsisi tyytyä pelkkään anglo-informaatioon. Japani on kuitenkin huomattava pelimaa, jossa on paljon sellaista, joka ei koskaan löydä tietään edes Jenkkeihin asti.

Jos osaisi alkeet, niin sattaisi helposti löytää myös kaikkea kivaa kuten nämä upeat Star Wars- ja Star Trek -aiheiset paperikoottavat. Aivan upeita, pitää heti rakentaa.

Vieläköhän on valitusoikeus?

Kuukauden vanhat kengät, kummastakin päkiän kohdalta pohja halki. Korot osoittautuivat ontoiksi niin, että korkolappu on painunut korkoon sisään.

Noh, köyhän ei kannattaisi ostaa halpaa. Mutta kaikista niistä halpiskengistäkin näin pohjanoteerauksia en ole koskaan nähnyt. Aiemmat halpishankinnat ovat kestäneet usein parikin vuotta. Mitkä ihmeen kävelykengät on kengät, jotka eivät kestä kävelyä edes kuukautta?

Huorrrah?

Sain postia, jossa itsetuntoani voideltiin kehuilla hyvästä kirjoittamisesta - siispä tule meidän blogipalveluumme, suuren suomalaisen iltapäivälehden alaisuuteen. Saa 1,2 miljoonaa potentiaalista lukijaa ja tienaa rahaa ehkä jopa 15 000 euroa vuodessa.

Tässäkö on vanhanaikaisuuteni ja nurkkakuntaisuuteni merkki? Ensimmäinen reaktioni oli: huoranako se pitää? Hieman asiaa ajateltuani toinen ajatukseni oli: huoranako se pitää?

Ajatus blogaamisesta varsinkin mainosrahojen takia on täysin vieras. Ajatus 1,2 miljoonasta potentiaalisesta lukijasta on melkein vieraampi. Olen toki ilolla katsonut, että täällä on viimeisen kolmen kuukauden aikana lapannut porukkaa melkein enemmän kuin edellisenä 8 kuukautena yhteensä. Lämmittäähän se, että kun todella haluaa tarjota jotain kivaa, se myös porukalle kelpaa.

Mutta noin muuten, silloin kun haircuttaan ja marisen syyskylmistä ja tyhmistä tädeistä metrossa, miksi minun pitäisi tyrkyttää sitä potentiaaliselle 1,2 miljoonalle lukijalle?

Olenko vain outo, vai vanhanaikainen? Jotenkin edes potentiaalisesta rahasta blogaaminen tuntuu heti työltä, koska olen tottunut siihen, että rahaa kuuluu saada vain työllä (tai lotosta). Enkä halua että tämä on työtäni. Luulen, että ette tekään, olemassa olevat lukijat, tätä silloin enää edes arvostaisi.

Jotta ihmiset voisivat mulkoilla toisiaan

Marinadi suhtautuu suopeasti asioitaan puhelimessa kailotteleviin ihmisiin. Kiva, että edes joku. :-)

Ymmärrän että meneillään olevaan kampanjaan on ehkä ihan aihettakin, mutta kun joillain ihmisillä kännykkäallergia menee jo ihan överiksikin. Ja tällaiset kampanjat oikein vahvistavat sitä överiksi menoa.

Muutama päivä sitten soitin matkalla töistä kotiin äidilleni sopiakseni, että nyt vihdoin on 20 minuuttia siihen, että olen kotona, eli nyt passaa valmistautua kahville tuloon. Puhelu kesti noin 30 sekuntia, ja koko sen ajan metrossa vastapäätä istunut vanhempi naishenkilö katsoi minua murhaavan näköisesti. Siis otti asiakseen oikein laskea luvussa olleen ilmaisjakelulehtensä syliinsä puhelun ajaksi tuijottaakseen minua pahasti. Kun puhelu loppui, tantan lehti nousi takaisin lukukorkeudelle. Teki mieli todeta jotain myrkyllistä, kuten esimerkiksi pyytää anteeksi että häiritsin hänen metrovaununsa rauhaa, mutta maltoin mieleni. Mieli kovasti teki, varsinkin kun ottaa huomioon, että pari penkkiriviä taaempana teinilauma mekasti keskenään niin kuin teinilaumat nyt yleensä mekastavat.

Tänään töihin tullessani laitoin tekstarin (huom, en edes soittanut!) kollegalle, että myöhästyn viitisen minuuttia sovitusta. Sain vastauksen - niinikään tekstiviestinä. Tekstiviestiääneni on varsin diskreetti, mutta sekin riitti saamaan edessäni jutustelleen keski-ikäisen pariskunnan päivittelemään keskenään eikö nuorisoa saa nykyään millään irti kännyköistään, ja eikö näistä kampanjoistakaan ole mitään apua mölysaasteen estämiseksi. Olen 35, heitä korkeintaan 20 vuotta nuorempi. Katsoin silti piikin kohdistuneen nimenomaan minuun.

On hyvä asia, että ihmisiä valistetaan ja yritetään saada huomioimaan ympäristöään. Toisaalta on huono asia, että kaiken maailman maalta muuttaneet kieltäytyvät uppiniskaisesti ymmärtämästä asuvansa kaupungissa, eli paikassa jossa on paljon tekniikkaa, paljon ihmisiä ja pakostakin tietty määrä meteliä. Varsinkin on huono, jos nämä maalta muuttaneet käyttävät valistuskampanjoita aseenaan vittuillakseen jo ihan periaatteesta ilmiöille, joista eivät pidä.

Eikö yhtä lailla ole tarpeetonta melusaastetta, että kaiken maailman keski-ikäiset ukot ja akat kälättävät kovaäänisesti kaikki elämänsä asiat julkisissa kulkuvälineissä naamakkain? Aamumetro olisi ihan ilman puhelimiakin oikein hyvä tietolähde milloin minkäkin itähelsinkiläisen asuintalon kuulumisista, ellen olisi jo ajat sitten ottanut tavaksi kulkea luurit korvilla töihin. 

1984

Pitäisi kirjoittaa kolumnia pelaamisesta, mutta sen sijaan pyörii päässä tämän päivän mielenkiintoiset tapahtumat yhä sekoittuvammassa yksityisen ja yleisen Villissä Lännessä.

Eräs ystäväni toisaalta joutui tänään esimiehensä puhutteluun Facebookaamisena takia. Oli käynyt niin, että pari hänen ystävälistallaan ollutta, samassa työpaikassa työskennellyttä kollegaansa olivat päättäneet käydä pomolle listaamassa mitä kaikkea ystäväni status-rivillään on viime aikoina kertonut. Sitten olikin tullut kutsu puhutteluun.

Mitä itse olen hänen status-riviään seuraillut, kyseessä on ollut ihan normaalia ihmisen elämää - välillä on ollut mieli maassa, syysapeus vaivannut, välillä on oltu juhlimassa ja iloisella mielellä. Toisinaan on ketuttanut, kun ei meinaa vaikkapa pelin pelaaminen sujua. Normaalia elämää, jossa ei ole mitään outoa.

Ja ennen kaikkea yksityiselämää.

Mikä tekee Facebookin statuksista - jotka ihminen asettaa näkymään vain ystävilleen - jotenkin pomolle kerrottavia asioita aivan kuin ne olisivat julkisia? Vai käyvätköhän nämä ihmiset kertomassa pomoilleen myös kaiken sen, mitä työkaverit vapaa-ajallaan muuten puuhailevat?

Toisaalta, mikä oikeus työnantajalla on ottaa asiakseen puhutella alaista yksityisasioista? Asian tultua puheeksi (Facebookin status-rivillä, missäs muualla) sain pari yhteydenottoa ystäviltä, jotka kertoivat ihmisten menettäneen jopa työpaikkojaan Facebookin status-rivien tai seinäviestin takia. Toiselle oli tullut lähtö, koska oli statusrivillään ilmoittanut ettei tänään työt oikein tunnu maittavan - työntekijän asenteessa vikaa, siispä ulos. Toinen oli saanut lähteä, koska hänen seinälleen oli joku toinen kirjoittanut että työnteko on perseestä. Erikoisinta ensin mainitussa tilanteessa oli ollut, että pomo ei ollut edes kuulunut hänen kaverilistalleen, vaan oli käyttänyt hänen kaverilistalleen kuuluvan ihmisen tunnusta voidakseen tarkkailla ihmisten tekemisiä.

Aiemmin olen kuullut tarinoita ihmisten ongelmista yksityisen, jopa anonyymin, blogaamisen takia. Työntekijöitä on painostettu blogaamisen lopettamiseen, jopa epäsuorasti irtisanottu asian takia.

Väkisinkin miettii, että mikä on työnantajan käsitys omasta käskyvallastaan työntekijöidensä yksityiselämään, tuntemuksiin ja ajatusmaailmaan? On toki täysin oikeutettua vaatia, että ihminen ei blogaa tai naamakirjaile työajalla. Mutta siihen se mielestäni sitten jääkin, varsinkin jos on kyse pelkästään ihmisen omasta elämästä, ei työnantajaansa liittyvistä mielipiteistä ja ajatusmaailmasta.

Onko nyt niin, että sosiaalinen media menee niin vauhdilla eteenpäin, että firmojen luutuneet vanhat patut eivät enää ymmärrä missä mennään? Eivät näe, että esimerkiksi naamakirjan status-merkintä on sama kuin mesettäisi, soittaisi tai kertoisi kadulla kavereilleen, että nyt vituttaa. Tosin mielelläänhän työnantaja varmaan kontrolloisi jo sitäkin? Hymyilkää tai itkekää ja hymyilkää?

Ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset, niin nuoret kuin vanhat, voivat pahoin.

Kaveri

Tiesittekö että lapdog, elikkäns tuo sylikoira on toisinpäin luettuna godpal. Liekö tuossa jotain vinhaa perää, mutta nämä tyypit ovat ainakin jumalaisen söpöjä.



Kuvan komeista herroista oikeanpuoleinen, Sepe, muuttaa perhepiiriin ensi viikolla. Siitä kaavailemme Nuutin kaveria. Nuutin, joka Alli-rouvan jättämän kivuliaan koiradeprivaation takia tuli ensin lohduttajaksi hoitoon laumansa tyttöjen juoksun ajaksi, ja yhtäkkiä huomasimme että Nuutti oli ollut meillä jo koko kesän. Ja nyt se mielestään jo asuu täällä. Niin muuten asuukin.

Tuo nuori herra tuossa vasemmalla on muuten nimeltään Sulo. Hän käsittääkseni etsii vielä kotia.

Pum pum

Jokelan koulussa Tuusulassa ampumavälikohtaus hieman Columbine-malliin, ja tilanne edelleen päällä. Ampuja on koulun 18-vuotias oppilas, joka avasi tulen kesken tunnin. Koulun rehtorin epäillään olevan vakavasti loukkaantunut tai kuollut. Työpaikan juorukeskuksessa, tupakkahuoneessa, pyöri jo "tutun-tutun-lapsen-joka-asuu-samoilla-nurkilla" välittämä tieto siitä, että tämä oli ollut odotettavissa.

Karua. Vielä karumpaa - ja klisesoppaa varsinkin - tulee olemaan jälkipyykki. Lyhyessä ajassa muun muassa Ilta-Sanomien keskustelupalstalle on ilmestynyt kaikki tuttu huttu: yhteiskunta on perseellään, näin käy kun kaikessa matkitaan Ameriikkaa, ihmiset eivät välitä toisistaan, raha on ajanut muiden asioiden ohi, ihmiset ovat hylänneet kristinuskon, telkkkarista tulee vain väkivaltaa... yadda yadda yadda.

Yhtä asiaa vielä odotan. Turhautuneisuuden sekaisella kauhulla. Koska tässäkin maassa on satoja tuhansia pelikonsoleita, ja tietokoneet vielä päälle, on todennäköistä että ammuskelijan - tai hänen kavereidensa - kotoa varmasti löytyy pelikone. Ja outoahan olisi, ettei pelihyllystä jotain GTA:ta, Haloa, Metal Gearia tms. löytyisi - isot pojat harvemmin pelkkää Mario Partya ja Forzaa pelaavat. Eli kyllä se sieltä vielä tulee - kamalat hirveät väkivaltapelit raaistavat taas lapsia ja nuoria. Siellähän se vastaus aina loppupeleissä on, kamalassa viihteessä, ja varsinkin siinä kukkahattutätien rakastamassa, paheellisessa viihteen paarialuokassa, peleissä.

Yhdyn lisäksi kyynisiin kollegoihini, jotka tuossa mietiskelivät, että kumpi ehtii ensin hankkimaan elokuvaoikeudet Jokela-tragediaan, Aleksi Mäkelä vai Markus Selin?

Edit: Arvasinko, arvasinko? Ammuskelijan Youtube-sivulta löytyy itsetehty (kömpelö) tribuutti Hitman-pelin Herra 47:lle. Tästä se lähtee. Ja Hitman-leffa muuten ensi-illassa 30.11. Kiitos vain ammuskelijaääliölle leffan ennakkopilaamisesta, jes jes.

Huomaan sisäisen kyynikkoni voivan pahoin. Jostain syystä ärsyynnyn tällä hetkellä kovasti yleisönosastojeesusteluista sun muusta yhteiskunnallisen tilan huonouden taivastelusta. Ihmisillä on kova halu valittaa, mutta tekeekö kukaan koskaan mitään? Jos kerran Suomikin on niin perseellään kuin on, niin eikö nyt kenestäkään todella löydy ihmistä tekemään jotain? Nousemaan barrikadeille, syöksemään eduskunta vallasta, telkeämään Vanhanen putkaan ja ottamaan itse vastuu Uudesta Paremmasta Suomesta?

Juu ei, kun ei voi missata Salkkareita ja pitää viedä auto huoltoon.

This is Living

On ihan mielenkiintoista bailata Messukeskuksen tyyppisessä paikassa. On kovin avaraa, ja Pleikkarin DigiExpo-setti soveltui hengailuun tosi hyvin. Hitsi, olispa joskus messarissa vaikka ravet.

Bileet järjesti siis Pleikkarin porukka, ja vaikka tällä kertaa ei ollut tarjolla esimerkiksi live-seksiä, niin kylläkin itseään lävisteleviä ja letkuja nenään työntäviä setiä.

Koska jostain syystä saan yökötysreaktion letkun työntämisestä nenään, siirryin takavasemmalle ja löysin muun muassa Kari Haakanan pelaamasta penskojen buzzeripeliä. Yritti selittää, ettei hänkään oikein itsensä mutiloinnista piittaa, mutta veikkaan, että blogosfäärin herra Reisi oli vain huomannut tilaisuutensa tulleen ja mennyt pelaamaan Monstereita ilman, että jää siitä kiinni. Hah!

Emme keskustelleet asiasta sen enempää, sillä jo aikaisemmin olimme todenneet, että näin Facebook-aikakaudella ihmisten ei enää tarvitse jutella kuulumisistaan, vaan voi keskittyä entistä paremmin kaljanjuontiin. Jos on aivan pakko sanoa jotain, niin onneksi on aina Facebookin mobiili-implementaatio.

Mutiloinnin jälkeen lauloi Jenni Vartiainen. Kiitos tästä. Olen kyllä ollut hämärästi tietoinen Jennin soolourasta, eikä joku Voicella pyörinyt biisi ole pahalta kuulostanut. Livetilanteessa kuitenkin liikutuin siitä, miten hyvä Jenni todella on. Nättiä tunnelmallista settiä ja hieno ääni tytöllä. Miksi Jenni oli pukeutunut oudonvärisiin silkkihuiveihin, sitä en ihan kässännyt, mutta taisinkin olla vähän juopunut.

Sitten tulin kotiin, tein leipiä ja sammuin sohvalle. En muista olenko itse syönyt leivät, vai ovatko ne menneet koiran suihin. Toivon mukaan olen käyttäytynyt hyvin ennen kotiintuloani.

Kun lopulta heräsin aamulla, eli neljältä iltapäivällä, olo oli todella hutera ja ulkona oli lunta sekä Heli-keijuja.

Leluja, leluja, leluja

Olen päättänyt. Tai päätin jo eilen. Ja ryhdyin tuumasta toimeen. Siivosin Facebookista pois suurimman osan kaikista hilavitkuttimista. Maltoin luopua jopa zombeista, ihmissusista ja vampyyreistä siitäkin huolimatta, että niillä taisi mennä aika hyvin.

Mutta kun alkaa kertyä liikaa tauhkaa, niin eihän siinä pysy enää itsekään perässä. Hyvätkin karkit muuttuvat huonoiksi, kun niitä on liian monta sorttia syötäväksi. Ja jestas, että näyttää taas profiilisivukin melkein siedettävältä.

Sen lisäksi kävin tänään Digiexpossa. Jotenkin pikkaisen vaisun oloista, vaikka Nintendon ja Plleikkarin osastot olivatkin viihtyisiä. Propsit varsinkin Pleikkarille, joiden osastot ovat parina aikaisempana vuonna olleet vähän turhan synkkiä vanhan mamman makuun.

Ja Pelaajan osasto pitää kehua, koska Jarkko käski. No pitäähän se kehuakin, koska siellä oli hallin ainoa Guitar Hero III. Rakastan sitä Les Paul -kitaraa. Ja biisit vaikuttavat ihan... hmjoo... ei hassummilta. Siinä on peli, joka saa melkein kyynärpäätaktiikalla huitomaan vaahtosammuttimia kauemmaksi; nyt on tädin vuoro - TAAS! Eikä täti ehkä pärjää niillä vikkelänäppisille eksperteille kaksintaistossa, mutta eipä tätiä saa kuitenkaan pudotettua kauas kyydistä. Täti on rok. Ainakin omasta mielestään.

Aviomies ihmetteli, että miten kykenen soittamaan, kun ei ole soittokorkokenkiä jalassa. Kollega puolestaan totesi kommentteihini hien pukkaamisesta nassikkajengin keskellä soittaessa, että jos nassikat lukisivat blogiani, eli tietäisivät missä vetimissä pelaan skebasankaria kotona, niin siinä menisi moni nuorisoedustaja hiljaiseksi - ja antaisi tädille reippaasti tilaa jo silkasta pelosta ja mielikuvien aiheuttamista mielenterveydellisistä ongelmista.

Mutta kun se on oikeasti hikistä hommaa. Kuten muutama muukin erittäin mukava asia tässä maailmassa. Emmä mitään Wii Fitnessiä tartte, kun mulla on Guitar Hero.