Eksistentiaalinen taksimatka

Otin Englannin matkaa varten hieman palkkaennakkoa, ja koska koin
rypeväni rahassa ja olin vetänyt aamun sängyssä turhan pitkäksi, tulin
taksilla töihin.


Taksikuskeja on kahdenlaisia, niitä jotka ei puhu ja niitä jotka puhuu
- toisinaan liikaakin. Kunnioitan työrauhaa, ja pidän yleensä pääni
kiinni, jotta en häiritse kuskia työssään. Jos kuski itse aloittaa
keskustelun, keskustelen toki, usein mielellänikin.

Jos
minulla on nenä kirjassa tai lehdessä ottaa toki pattiin kuskit, jotka
eivät edes hienoisesta vinkistä tajua, että tekis mieli lukea, ei tekis
mieli keskustella. Mutta sitten on niitä harvoja kertoja, jotka saavat
minut lopettamaan lukemisen täysin vapaaehtoisesti, koska keskustelu
käy aidosti mielenkiintoiseksi.

Yleensä puhutaan
harmittomista asioista kuten säästä, liikenteestä ja urheilusta
(jääkiekosta, jos Radio Suomi on päällä ja on juuri "se" hetki
päivästä). Keskusteluilta ei kuitenkaan osaa odottaa syvällisyyttä edes
millin verran.

Tämä kuskipa johdatti kierolla tapaa
Iltiksen Loch Ness -uutisoinnin kautta keskustelun onneen, sattumaan,
fatalismiin, onnellisuuteen ja oman elämänsä herruuteen. Olin
suorastaan häkeltynyt. Ja ennen kuin huomasinkaan, oltiin perillä. Niin
hauskaa oli, etten edes hennonnut sanoa, että oltais päästy perille
suoremminkin, jos ei ajeta ihan Viiskulmaan asti. Noh, kortteli sinne
tai tänne.

Neuleblogien perässä muodostunut ilmiö
taksikuskiblogaus tuli autosta noustessani mieleen. Olikohan se
blogaaja. Ois voinut olla, vaikutti ihmiseltä, jolla on tarve kelailla
ajatuksiaan enemmänkin. En kuitenkaan kehdannut kysyä, vielä
toistaiseksi koen blogaamisen henkilökohtaiseksi jutuksi kuten uskonto
ja seksielämä, josta ei sovi mennä noin vain utelemaan.