Ei se päämäärä, vaan se liike

Viikko työmatkaan. Vielä jokus nuoruudessani olisin ollut ihan
onnessani, mutta nyt suuri huolen aihe on se, että pitää käyttää
lentokonetta. Vanhoilla päivilläni minusta on tullut yllättävän
lentopelkoinen. Jo ennen WTC-iskua. En tiedä mikä minuun on mennyt.
Pelkään myös autossa, ellen itse aja. Sen jälkeen, kun kesällä mälläsin
Ladan, minusta on tullut raivohullu takapenkkikuski. Mies parka.



Silti, lentopelosta huolimatta, jotkut asiat ovat aina kuten ennenkin.
Lentokentälle meno ja siellä olo herättävät aivan hirveän matkakuumeen.
Nuorempana kävin paljon kavereiden kanssa Helsinki-Vantaalla kahvilla,
siis silloin kun lentokoneita näki ikkunasta muualtakin kuin
transit-hallista ja yläkerran riistoravintolasta.



Lentokentällä tekee mieli aina lähteä johonkin. Ihan mihin vain.
Pendolinojen ja Intercityjen ansiosta myös junat herättävät nykyään
samanlaisen hingun. Varsinkin yöjunalla johonkin meno kutkuttaa. On
kiva viettää aikaa liikkuvassa kopissa ilman että tarvitsee välittää
ulkomaailmasta. Junalla Kiinaan, se olisi pitänyt ennen perheytymistä
tehdä. Ehkä sitten 15 vuoden päästä voi ottaa asian uudestaan
harkintaan, olettaen että Siperian rata on vielä pydessä.



Joskus olisi myös kiva ylittää Atlantti laivalla. Luksusristeilijä ois
toki jees, mutta rahtilaivakin kävisi mainiosti. Kuten junassakin,
laivassa on se sama juttu, että voi kyhjöttää omassa ylhäisessä
yksinäisyydessään ja olla välittämättä mistään oman eriön
ulkopuolisista asioista. Mukaan kirjoja, Sudokuja, pelejä.... herkkuja.
Ehkä jopa mies.



Matkustaminen on ihan tekosyy olla välittämättä velvoitteista.
Työmatkailu onkin siksi tosi rasittavaa, koska se jollain lailla
häpäisee matkustuksen pyhän ytimen, joka ei suinkaan ole se päämäärään
saapuminen. Ja tietenkin nyt hämmentää se ristiriitainen tunne, kuinka
veri vetää liikkeeseen, mutta pää haraa vastaan ja kehittää ikäviä
pelkoja.



Viitisentoista vuotta sitten matkustin vuorokauden suuntaansa
Australiaan ja takaisin. Elämäni paras reissu jo siis ihan sen
reissaamisen takia. Paljon välilaskuja, huisan kivaa. Nykyään se tuskin
onnistuisi lainkaan samalla riemulla. Puristaisin matkakumppanin käden
tai käsinojan valkeille viimeistään toisen välilaskun jälkeisen nousun
aikana.









ps. Sinä joka eksyit blogiini hakusanoilla partakarvojen lopullinen
poistaminen, olen pahoillani ettei minusta ollut apua. Jos keksit hyvän
keinon, joka ei maksa maltaita ja satu aivan sairaasti, tule ja kerro
se minullekin, nimim. joulupukki.