Aurinkoa ja kliivitsiä

Aurinko paistaa. Elämä jälleen hymyilee.

Eilen vedin skitsoja skitsojen perään, ensimmäisen kerran todella
todella - todella - pitkään aikaan suutuin niin, että tuli itku. Vai
oliko se pahaa mieltä. No ainakin suuttumuksen aiheuttamaa pahaa
mieltä. Tuntui että maailma kaatuu päälle, ja miten ihmeessä ihmiset
voivat olla niin ilkeitä - ja ennen kaikkea epärehellisiä. Aina pitää
yrittää vedättää heikommilla olevaa. Eläimellisesti ottaen
ymmärrettävää, mutta kun emme ole vain eläimiä.

Noh. Se siitä, tuvassa tavataan. Osaan minäkin olla vittumainen, kun sille päälle satun.



Vaikean päivän jälkeen on usein todella ihmeellistä, miten se seuraava
päivä, tänään siis tämä tänänen, onkin jälleen toiveita täynnä ja
lupauksia enteilevä. Hymyilyttää, on kaikin puolin oivallisen hyvä
mieli. Minun on pakko olla lievästi jakomielinen, tai vähintäänkin
bipolaarinen. Tänään olen ihan eri minä kuin eilen.



Ehkä hyvää mieltä tuo myös se, että Tampereen aprillitapaaminen lähestyy. Pääsen ihan seurassa perille, todella loistavan erinomaista. Kaura houkuttelee miesporukkaa Tamperelle tisseillä. Lupaan panna kaupan päälle cleavagen. Niin hyvällä tuulella olen.

Ulos!

Tietysti kun on työasiat reilassa, niin se asuntoasia muuttuu entistä
mutkikkaammaksi. Vuokranantajahan ilmoitti panevansa asunnon myyntiin.
Ok, ihan jees. Mutta tänään tuli asunnon irtisanomisilmoitus,
perusteena asunnon myynti.


Olen kuitenkin elänyt siinä käsityksessä, että asunnon pano myyntiin ei
ole riittävä peruste asunnon vuokrasuhteen irtisanomiselle. Olenko ihan
väärässä? Huoneenvuokralaki on helvetin pitkä luntta, eikä ainakaan
ihan heti iskenyt silmään mitään "sopivia" irtisanomisperusteita.
Auttakee!

Aikuinen

Lapsena ihaillaan aikuisia, koska ne ovat, no, aikuisia.



"Kumma että on pomo koulusta päässyt, kun kirjoittaa vielä
kahdeksikonkin piirtämällä kaksi erillistä palloa päällekkäin", sanoo
aikuinen.



Lapsi-parat, missä valheessa elävätkään.

The day the earth stood still

Vakituisuus säilyy.



Toimenkuva muuttuu.



Valmistaudun.

My name is Bond

Jumituin katsomaan Maikkarilta Bondia. Kuinkahan monta kertaa tämäkin tuli taas nähtyä.

Bondihan on ihan charmi jätkä, suorastaan käsittämätöntä miten se
jaksoi noinkin hyvin tuota tämänkin leffan neitosta, joka oli
vähintäänkin hirveä takertuja.

Bondilla on aina joka leffassa uusi tyttö, jota se sitten siinä
suhailee amoröösisti vielä lopputekstien aikaan. Mitähän näiden
seikkailujen välillä aina tapahtuu. Entisen tytönhän se aina dumppaa
johonkin, mutta mitenköhän se sen tekee? Lähteekö se vain lätkimään,
vai kirjoitteleeko se jotain hienoja korulauseviestejä?

Holotna

Nyt alkaa jo käydä hermoille. Vajaa viikko huhtikuuhun, ja silti -10
astetta pakkasta heti kun aurinko katoaa. Onko todellisuudentajuni vain
kieroutunut, vai onko jotenkin epänormaalin kylmää? En kyllä muista,
että olisin viime vuonna tarvinnut pitkiä kalsareita enää maaliskuun
lopuilla.

Jääkausi tulee

Olen joskus ennenkin länkyttänyt siitä, että lastenanimaatiot on viety
lähemmäs aikuistenelokuvia kuin mitä ehkä pitäisi. Vaikka aikuisen
mielestä erilaiset pop-kulttuuriviitteet ja alapäähuumori ovat varmaan
oikein viihdyttäviä, harvassa leffassa ne toimivat niin, että pieni
lapsi löytää niistä hauskaa jollain muulla tapaa, vaikka ei
suoranaisesti vitsin ydintä tavoittaisikaan. Shrekit ovat
ääriesimerkki, joista jopa alan ihmiset ovat todenneet, että eiväthän
ne nyt ihan lastenleffoja ole.


No tajuaahan ne lapset sitten vähän myöhemmin, sanotaan puolustukseksi.
Niin, tajuavatko? Varmaan Star Warsit tai vastaavat vitsin lähteet ovat
vielä elävänä mukana kulttuurissa 5-10 vuoden päästä. Mutta erilaiset
popparit kuten Britney Spears jne. saattavat olla jo auttamattomasti
menneen talven lumia tai ainakin auttamattomasti kasvavan sukupolven
skenestä ulkona. Moni vitsi voi edelleenkin jäädä vain vanhemman
porukan hekotuksen aiheeksi.

Siksi on iloista, kun välillä
tulee animaatioita, joissa on ajateltu tarinan ja vitsien kestävyyttä.
Ice Age on sellainen, ja myös viikon päästä enskariin tuleva Ice Age 2
jatkaa samaa linjaa. Kummatkin leffat kantavat erinomaisesti varta
vasten "oikeista asioista" keksityillä vitseillä. Toki ne ovat
hengeltään muualta pöllittyjä - jo pelkästään Scrat-jyrsijä on toki
suuri kunnianosoitus vanhoille piirretyille. Mutta Ice Agen vitseissä
on silti oma henki, ja silloinkin kun mennään hetkellisesti
viittauspuolelle, hauskuus on poimittu taholta, jota välttämättä edes
kolmikymppinen ei tunnistaisi, ellei olisi katsonut vanhoja
musikaaleja. Tämä on tiedostettu, ja pyritty tekemään touhusta hauskaa
ihan itsenäisenä palana.

Todennäköisesti Toy Storyt ja
Shrekit eivät tule kestämään aikaa yhtä hyvin kuin Ice Aget.
Peruspiirroshuumori kantaa, mikä osaksi selittänee senkin, miksi meillä
on Tom & Jerry -dvd:tä pyöritetty aika lailla enemmän kuin niitä
Shrekejä ja Toy Storyja.

Töö?

Mies menee kauppaan. Lataa korinsa täyteen elintarvikkeita, juotavaa,
karkkia. Menee kassalle, maksaa runsaat ostoksensa. Miehen siirtyessä
pakkaamaan kaupan turvamies saapuu paikalle ja pyytää saada nähdä
miehen hihat. Hihnalla kolmenkympin ostokset, hihassa euron
karkkipatukka.


Tehtaankadulla tusina ihmistä seisoo bussipysäkillä odottamassa sitä
ainoaa bussia, joka siitä menee. Bussi lähestyy, ihmiset siirtyvät
sisäännousuasemiin. Bussi ajaa ohi. Ilmeisesti kukaan ei kuskin
mielestä viittilöinyt kunnolla. Sillähän ei ole mitään merkitystä, että
mitään muuta kulkuneuvoa se porukka siinä ei voi odottaa kuin juuri
sitä bussia.

En ehkä omien outojen tapojeni takia ole paras
ihminen kritisoimaan muita, mutta toisinaan on erittäin vaikea käsittää
joitain asioita, joista ihmiset kiksinsä saavat.

Neuroosin lähteillä

Neuroottisuus on toisinaan (televisiossa) hieno asia. Paitsi jos neurootikkona on Ällö McBeal.

Mutta Monkia on kiva empata, sympata ja auttaa. Sopii myös Wario Waren ystäville.



Jos Turisti kuolaa Clancy Brownia, niin minä kuolaan Tony Shalhoubia. Kaikkien meidän isäkompleksit ilmenee vähän eri tavoin.

Tiesitkö?

Apetinan valkosipuli-oliivi-feta sopii ihan mihin ruokaan vain. Kaurapuuro ei ole mikään poikkeus.

Ignorance is bliss

Mä olen niin autopilotilla, että saan tuhansia pieniä. Aurinko paistaa
ja mä en ajattele mitään. En ajattele mitään edes yrittäessäni ajatella
jotain. Olen juuri viettänyt kaksi tuntia töissä muistamatta mitä olen
tehnyt, miten, kenen kanssa. Silti edessä on iso pino tehtyjä töitä.
Huomaakohan kukaan etten ole paikalla lainkaan? 

Viikon huono ja huonompi

Lapin mies oli baarissa ja näki kaksi hyvän näköistä mimmiä tiskillä. Meni tietenkin heti haastamaan juttua tyttösten kanssa.


- Kheitäs the oottha, huikkaa Lapin mies tytöille, jotka katsovat
nyrpeinä miestä päästä jalkoihin. Supattavat siinä hetkisen keskenään
ja vastaavat:
- Me ollaan kuule lesboja.

Lapin mies on
ymmällään, mitäs ne sellaiset lesbot oikein ovat? Tytöt jälleen hetken
supsuttavat ja kikattavat kesnenään ja selventävät sitten:
- Me tykätään tytöistä ja nuollaan pillua.

Lapin miehen ilme kirkastuu ja hän vastaa onnellisena:
- Kivha tavhata hengenhheimolaisia, sellhanen lesbhohan minäkin olen!



Kuinka ollakaan, Lapin mies sai kuin saikin toisen tytöistä houkuteltua
baari-illan jälkeen kämpilleen. Nusaisi siinä sitten tyttöstä päivän...
toisen... kolmannenkin. Neljäntenä päivänä mies poistui sängystä,
käväisi suihkussa, tuli pyyhe yllään makuuhuoneeseen ja tokaisi
tyttöselle, että ei nyt sitten nähdä ainakaan viikkoon.


Pitkästä viikonlopusta nauttineelle neitoselle tuli pieni hätä, ja hän
huolestuneena utelee Lapin mieheltä, että mihin tämä on niin pitkäksi
aikaa menossa.

- Ehen minhä mihinkään menhossa ole, vaan nyt panhen takhaa päin!

Arse!

Koti-Tourette. Koti-Touretteksi meillä nimitetään sitä, että aivan ei
mistään syystä saattaa ruveta hokemaan jotain epämääräistä. Erittäin
useasti hokema on jotain enemmän tai vähemmän tuhmaa, kuten esimerkiksi
sanan pippeli lallattelu Radetzky-marssin tahtiin. Onneksi perheemme ei
ole outo, Dyrokin on myöntänyt potevansa koti-Tourettea. Muiden uhrien olemassaolohan toki heti normalisoi koko asian. Mukavaa.

Koti-Tourettella on tietyt reunaehdot, se on oltava nimenomaan koti-Tourette.
Jos se leviää kodin ulkopuolelle, voi tulla noloja hetkiä. Muutaman
kerran koti-Tourette on tullut mukaan kotoa poistuessa ja ollut päällä
vielä mennessä hissillä alas. Siinä on nolo hymy herkässä, kun on
hölöttänyt (kilteimmillään) nonsenseä Dallas-tunnarin melodialla, ja
alhaalla hissiä on odottanut naapurintäti, joka on kuullut kaiken.
Toisaalta, naapurintäti on todennäköisesti kuullut
koti-Tourettekailotustamme ihan riittämiin myös seinänsä läpi.
Ihmisparka.

Sinänsä pakko nostaa hattua niille, jotka ovat
keksineet kieroja tapoja harrastaa koti-Tourettea hyväksytysti myös
kodin ulkopuolella - parhaimmassa tapauksessa kahmien touhustaan isot
tukut rahaa. Kyllä, näitä on. Fatboy Slim on erinomainen esimerkki. Tsekatkaa
vaikkapa levy You've Come a Long Way Baby, jos ette usko. Sen on sitä
ihtiään lähes läpi koko levyn. Kun saadaan aikaiseksi menevä biisi
hokemalla Fatboy Slim is fucking in heaven, fucking in, fucking in, fucking in heaven, ollaan koti-Tourette-taiteen ytimessä.

Englanti revisited

Paska
reissu, mutta tulipa tehtyä. Ei nyt sentään ihan, mutta kun seurueella
ei ole käytännössä mitään yhteistä keskenään paitsi työ, eikä minulle
tuo viinakaan maistu paria oluttuoppia enempää per päivä (ja olin
porukan ainoa yksilahkeinen), niin touhu menee helposti yksinään
palloiluksi.

Puitteet toki olivat messevät. Lähes BT-tornin juurella, Tottenham Court Roadilla pönöttävä Radisson Edwardian Grafton oli
mitä mainioin, tähtiä oli kai vallan riittävästi. Huoneessa oli
complimentary everything minibaaria lukuunottamatta, ja kolmen askeleen
päässä ulko-ovesta oli mäkkäri. 


Mikäs siis huoneessa kyhjöttäessä, kun en ilta-aikaan viitsinyt yksin
lähteä palloilemaan mitenkään kovin ekstensiivisesti (siis kun mä oon
niin rikkaan ja pantavan näköinen, että mut olisi ryöstöraiskattu
heti). Englantilainen keittiö on toki tsiljonaan tähden
lontoolaishotellinkin kulmakivi, varsinkin aamiaisella. Ja sori vaan,
minen valita, vaikka english cuisinea pitäisi kai perinteisesti
halveksua ja paheksua. Rasvaista makkaraa, paistettuja munia,
munakokkelia, toastia ja paistettuja tomaatteja aamiaiseksi? Mulle
kyllä, kiitos!

Muistin jo edellisiltä Englannin käynneiltä,
että niillä hevosannoksilla pärjää mainiosti kello viiden teehen asti,
enkä muistanut väärin. Skippasin
teen, koska bangers and mash on aina bangers and mash. Väitänkin, että
englantilaiselle keittiölle naljailu on pelkkä terveysfasistien
salaliitto elämän isoja ja rasvaisia iloja vastaan. Sen sijaan hyvää
kahvia tee-maasta ei edelleenkään tunnu saavan. Jopa hotellin kahvi
maistui epäilyttävältä. Sen sijaan Starbucks pelasti import-kahveineen,
ja juustokakku oli hyvä.

Perkeleen kallista kyllä oli,
joten se, että Oxford Streetin alennusmyynneistä sai tavaraa ale- eli
normaalihintaan, oli todella petollista. Satanen tosiaan upposi
kauppaan hetkessä, kun ostin HMV:ltä Serenityn, Firefly-boksin ja Will
& Gracen seiskakauden sekä WHS:ltä  pari kirjaa. Ainoa mikä
oli halvempaa kuin Suomessa oli pleikkarin 32 megan muistipalikka,
jonka ostosta sai myös ilmaisen pelin mukaan.



Mutta se valikoima, se tunnelma. Se korvaa kaiken. On jumalaista istua
kahvilassa, jossa musiikki pauhaa, eikä kertaakaan osu sekaan Uniklubia
tai Egotrippiä, varsinkaan Uniklubia. Mutta sen sijaan kyllä
Radioheadia tai Talk Talkia. On messevää tehdä leffa- ja levyostoksia,
kun ämyreistä pauhaa kybällä Sparksia, eikä kertaakaan Uniklubia tai
Egotrippiä. Varsinkaan Uniklubia.

Myös matkustelu tuubilla
on aina mukavaa, vaikka yksittäislipun hankkiessa to-del-la kallista.
Turha valittaa HKL:n hinnoista - Lontoossa pelkästään ykkös-zonella
matkustaminen on 3 puntaa per trippi. Heathrowlle, eli kuutosalueelle
meno oli 6 puntaa. Harmillista, että kylmänkalskeat, konemaiset,
Thatcher-äänensävyllä komennetut "mind the gap"-kuulutukset on korvattu
lempeäsävyisillä ja kohteliailla "please mind the gap between the train
and the platform"-kehoituksilla. Plääh mitä mielistelyä.

"Kohokohdat":


Howdenin (asema ennen Hullia, pääasiallinen vierailukohde, 2,5 h pikajunamatkan päässä Lontoosta) massiivinen metropoli.



Englantilainen maaseutu on yksi suuri, massiivinen golf-kenttä.
Erikoisesteinä siellä täällä höyryvät ydinvoimalat. Matkan aikana tuli
vastaan ainakin neljä.



Toisin kuin nuo pari edellistä, tämä on ehkä se aidosti mielessäni
lämpöä tuottava juttu, Leicester Square. Minulle Lontoo kiteytyy
Leicester Squaressa. Se on avara ja viihtyisä, ja sen ympärillä on
kätevästi liuta leffateattereita ja "oikeiden" teattereiden
lipunmyyntikojuja. Kivenheiton päässä on kaikki hyvät teatterit. Voi
kun joskus olisi pari viikkoa aikaa ja rajattomasti rahaa, niin
viettäisin joka ilta jossain musikaalissa tai oivassa näytelmässä.
Muistelen lämmöllä 12 vuoden takaista keikkaa, jolloin rahat riitti
jopa kolmeen teatteri-iltaan. Francesca Annis pääosassa Oscar Wilden Lady Windermere's Fanissa on edelleenkin yksi elämäni kohokohtia.

Muita huomioita:

Miksi britit seisovat liukuportaissa oikealla ja ohittavat vasemmalta,
vaikka muuten heillä on vasemmanpuoleinen liikenne - myös
jalkakäytävillä?

Miksi Kari Haakana haukkuu Heathrown lentokenttää?
Viihdyin oivasti, palvelu pelasi, viihtyisiä pubeja, ainoastaan kone
oli (helvetisti) myöhässä ja turvatarkastukseen piti jonottaa peräti 7
minuuttia (otin aikaa). Kuka on keksinyt, että lentokentän pitäisi olla
kaunis?

Lontoo

Kuumaa. Kosteaa. Vaikka asteita on vain noin kymmenen, on jatkuva hiki päällä. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että paikallisilla on kaikesta huolimatta kylmä ja huoneissa on 30 astetta lämmintä. Ei, en liioittele. Nyt junalla maaseudulle katsomaan lehmiä.

Eksistentiaalinen taksimatka

Otin Englannin matkaa varten hieman palkkaennakkoa, ja koska koin
rypeväni rahassa ja olin vetänyt aamun sängyssä turhan pitkäksi, tulin
taksilla töihin.


Taksikuskeja on kahdenlaisia, niitä jotka ei puhu ja niitä jotka puhuu
- toisinaan liikaakin. Kunnioitan työrauhaa, ja pidän yleensä pääni
kiinni, jotta en häiritse kuskia työssään. Jos kuski itse aloittaa
keskustelun, keskustelen toki, usein mielellänikin.

Jos
minulla on nenä kirjassa tai lehdessä ottaa toki pattiin kuskit, jotka
eivät edes hienoisesta vinkistä tajua, että tekis mieli lukea, ei tekis
mieli keskustella. Mutta sitten on niitä harvoja kertoja, jotka saavat
minut lopettamaan lukemisen täysin vapaaehtoisesti, koska keskustelu
käy aidosti mielenkiintoiseksi.

Yleensä puhutaan
harmittomista asioista kuten säästä, liikenteestä ja urheilusta
(jääkiekosta, jos Radio Suomi on päällä ja on juuri "se" hetki
päivästä). Keskusteluilta ei kuitenkaan osaa odottaa syvällisyyttä edes
millin verran.

Tämä kuskipa johdatti kierolla tapaa
Iltiksen Loch Ness -uutisoinnin kautta keskustelun onneen, sattumaan,
fatalismiin, onnellisuuteen ja oman elämänsä herruuteen. Olin
suorastaan häkeltynyt. Ja ennen kuin huomasinkaan, oltiin perillä. Niin
hauskaa oli, etten edes hennonnut sanoa, että oltais päästy perille
suoremminkin, jos ei ajeta ihan Viiskulmaan asti. Noh, kortteli sinne
tai tänne.

Neuleblogien perässä muodostunut ilmiö
taksikuskiblogaus tuli autosta noustessani mieleen. Olikohan se
blogaaja. Ois voinut olla, vaikutti ihmiseltä, jolla on tarve kelailla
ajatuksiaan enemmänkin. En kuitenkaan kehdannut kysyä, vielä
toistaiseksi koen blogaamisen henkilökohtaiseksi jutuksi kuten uskonto
ja seksielämä, josta ei sovi mennä noin vain utelemaan.

Varjoon suojaan!

Emma-gaala tuli ja meni. Toisella korvalla kuunnellessa vasta nyt panin merkille Teräsbetonin solistin äänen. Auttamatta tuli mieleen, että Fredi Siitosen pitäisi tehdä hevilevy.

Vinoilen siis tunnen

Töitä ei pitäisi jäädä tekemään, kun koko muu ofiisi on lähtenyt
viettämään viikonloppua. Tai ei ainakaan, ellei ole varautunut
melankoliseen filosofointiin.


Toisinaan yksinään jököttäminen on todella vapauttavaa ja laukaisee
suunnattoman työenergiapurkauksen. Useammin tapahtuu kuitenkin niin,
että surffailen ympäri nettiä etsimässä taustatietoa ja jään pohtimaan
kaikkea toisarvoista, mihin digimatkoillani törmään.

Kuin nyt
vaikkapa kuvaa jossain anti-teiniryyppäys-propaganda-saitilla, jossa
liuta kauniita amerikkalaisia teinejä makaa hymyä pursuten
kaverirakkautta hehkuvassa kasassa sanomassa ei viinalle. Minun
nuoruudessani maattiin kaverirakkautta pursuavassa kasassa ja oltiin
ihan siistisi aivan hemmetin hyvässä juubassa.

Tehtiin
paljon muutakin, joka ei ollut niinkään kaverirakkautta, vaan joten
tuhmempaa, mutta silti nuoruudesta tulee mieleen nimenomaan tietty
porukan välinen suoruus fyysisessä läheisyydessä ilman minkäänlaista
"tuhmuutta". Tuhmat hommat hoideltiin sitten yleensä myöhemmin
pareittain.

Aikuisiästä fyysinen välittömyys puuttuu
täysin. Ainakin omassa elämässäni. Kaipaan sitä nuoruudestani, mutta
pakko ihmetellä mikä nykyisyydessä on vialla kun moinen on niin
kateissa. Onko se vain sitä, että ei yksinkertaisesti pidä kenestäkään,
vai pikemminkin luota kehenkään?

Vaikka katsonkin olevani
ihmisvihaaja yleisessä mielessä, on paljon ihmisiä joista pidän.
Todella paljon. Ei kuitenkaan tulisi mieleenkään, että yhtäkkiä vain
halaisin tai muuten kävisin lääpimään heitä. En tunne heitä riittävän
hyvin, he eivät tunne minua riittävän hyvin. Uskottelen itselleni.
Totuus on, että pelkään jatkuvasti väärinymmärretyksi tulemista.


Siksi olen harvoin humalassa. Humalassa ryhdyn pitämään ihmisistä.
Näkyvästi. Muutaman kerran se on ymmärretty todella pahasti väärin, ja
seurauksena on ollut niin liiveihin uintia kuin uhkailuakin. Yleisesti
olen pitänyt asiaa omana vikanani. Hemmetiäkö dokasin ja olin
inhimillinen.

Mutta toisinaan, varsinkin krapulan
hervottomimmassa vaiheessa olen kironnut maailman pelkistymistä niin
harvaan rooliin mitä varsinkaan naisella voi olla. Joko olet tyrkky,
kiusanhenki tai lepakko. Parhaimmassa tapauksessa olet hyvä jätkä.
Mutta hyvä jätkyyskin loppuu sillä sekuntilla, kun vahingossa tulee
sanoneeksi jotain mikä ei ole vain vitsi tai toverihenkinen vinoilu
(tai otan ja halaan vain siksi, että joku sanoi jotain aivan
riemastuttavaa).

Siksi on parempi pitää ihmisistä vain salaa,
suojautua huulenheiton ja vinoilun taakse ja muistella aikaa, kun
kaikilla oli vielä varaa olla lapsia.

Taksi

Ensimmäinen kevätkuukausi näyttäytyy kaikessa kukkeudessaan, kun lunta
tupruttelee alas taivaalta. Taksi kiitää pitkin keskustan katuja aivan
eri reittiä kuin ennen.

- Unioninkatua olisi päässyt jonottamatta, vaikka siellä onkin tietyö, mutisen.

- Kuulepa tyttö, minä olen ajanut näitä katuja jo 20 vuotta.

Kukkaro kepenee odottamattomalla kolmella lisäeurolla, kello näyttää
liikaa. Kuski vaikenee, ei hyvästele. Lumipyry sakenee, Koffin puistoon
asti ei enää näe.







Lämpimiä terveisiä Äidille.

Bassomölinää

Alakerrasta kuuluu räkätystä, voimakasta aivastelua ja to-del-la kummallista bassomölinää, aivan kuin kolmimetrinen pesukone yrittäisi lähteä linkoamaan, mutta ei onnistu.

Onkohan sinne muuttanut uusi mekastaja?

Se olisi oikeastaan aika mukavaa.

Ei se päämäärä, vaan se liike

Viikko työmatkaan. Vielä jokus nuoruudessani olisin ollut ihan
onnessani, mutta nyt suuri huolen aihe on se, että pitää käyttää
lentokonetta. Vanhoilla päivilläni minusta on tullut yllättävän
lentopelkoinen. Jo ennen WTC-iskua. En tiedä mikä minuun on mennyt.
Pelkään myös autossa, ellen itse aja. Sen jälkeen, kun kesällä mälläsin
Ladan, minusta on tullut raivohullu takapenkkikuski. Mies parka.



Silti, lentopelosta huolimatta, jotkut asiat ovat aina kuten ennenkin.
Lentokentälle meno ja siellä olo herättävät aivan hirveän matkakuumeen.
Nuorempana kävin paljon kavereiden kanssa Helsinki-Vantaalla kahvilla,
siis silloin kun lentokoneita näki ikkunasta muualtakin kuin
transit-hallista ja yläkerran riistoravintolasta.



Lentokentällä tekee mieli aina lähteä johonkin. Ihan mihin vain.
Pendolinojen ja Intercityjen ansiosta myös junat herättävät nykyään
samanlaisen hingun. Varsinkin yöjunalla johonkin meno kutkuttaa. On
kiva viettää aikaa liikkuvassa kopissa ilman että tarvitsee välittää
ulkomaailmasta. Junalla Kiinaan, se olisi pitänyt ennen perheytymistä
tehdä. Ehkä sitten 15 vuoden päästä voi ottaa asian uudestaan
harkintaan, olettaen että Siperian rata on vielä pydessä.



Joskus olisi myös kiva ylittää Atlantti laivalla. Luksusristeilijä ois
toki jees, mutta rahtilaivakin kävisi mainiosti. Kuten junassakin,
laivassa on se sama juttu, että voi kyhjöttää omassa ylhäisessä
yksinäisyydessään ja olla välittämättä mistään oman eriön
ulkopuolisista asioista. Mukaan kirjoja, Sudokuja, pelejä.... herkkuja.
Ehkä jopa mies.



Matkustaminen on ihan tekosyy olla välittämättä velvoitteista.
Työmatkailu onkin siksi tosi rasittavaa, koska se jollain lailla
häpäisee matkustuksen pyhän ytimen, joka ei suinkaan ole se päämäärään
saapuminen. Ja tietenkin nyt hämmentää se ristiriitainen tunne, kuinka
veri vetää liikkeeseen, mutta pää haraa vastaan ja kehittää ikäviä
pelkoja.



Viitisentoista vuotta sitten matkustin vuorokauden suuntaansa
Australiaan ja takaisin. Elämäni paras reissu jo siis ihan sen
reissaamisen takia. Paljon välilaskuja, huisan kivaa. Nykyään se tuskin
onnistuisi lainkaan samalla riemulla. Puristaisin matkakumppanin käden
tai käsinojan valkeille viimeistään toisen välilaskun jälkeisen nousun
aikana.









ps. Sinä joka eksyit blogiini hakusanoilla partakarvojen lopullinen
poistaminen, olen pahoillani ettei minusta ollut apua. Jos keksit hyvän
keinon, joka ei maksa maltaita ja satu aivan sairaasti, tule ja kerro
se minullekin, nimim. joulupukki.

Kriisin monet muodot

Ten Top Trivia Tips about Kriisi!

1. During World War II, Americans tried to train Kriisi to drop bombs.
2. Kriisi is actually a vegetable, not a fruit!
3. The deepest part of Kriisi is over 35,000 feet deep!
4. It's bad luck for a flag to touch Kriisi.
5. Kriisi is the only king without a moustache on the standard pack of cards.
6. Kriisi can not regurgitate.
7. You would have to dig through four thousand kilometres of Kriisi to reach the earth's core.
8. Abraham Lincoln, who invented Kriisi, was the only US president ever granted a patent!
9. Human beings are the only animals that copulate while facing Kriisi!
10. Humans have 46 chromosomes, peas have 14, and Kriisi has 7.

I am interested in - do tell me aboutherhimitthem

Turistia kiittää hän.