sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Lyhyt levyarvio: Sonata Arctica - Stones Grow Her Name


Sonata Arctican uuden levyn nimen alkuperä on jäänyt minulle hämäräksi. Stones Grow Her Name... hmmm.. Mieleen tulee lähinnä läjä rähjäistä jäkälää ja sammalta huutamassa yksinäisyyttään ja näyttämässä epähalattavalta.


Pikkaisen jäkälää ja sammalta on levykin. Musiikki on jälleen suorempaa - ei hyvä - mutta myös popimpaa kuin ikinä - ei hyvä sekään.


Olen ns. myöhäisherännäinen eli löysin bändin vasta Reckoning Nightin ilmestymisen jälkeen. En ole koskaan ollut streitin rymistyskaman ystävä, minkä takia en pidä Stratovariuksesta sen lisäksi, että Kotipellon tenori on häiritsevän kireä. Mutta Sonata on ollut hyvä vaihtoehto, sillä heillä on paljon muutakin, äkkiväärempää, ja olen aina ollut mieltynyt heiltä huomattavasti enemmän Gravenimagen, The Boy Who Wanted to Be a Real Puppetin ja The Power of Onen tyyppisiin pläjäyksiin kuin esim. kovin suosittuihin Wolf & Raveniin tai Last Drop Fallsiin. Wolf & Ravenin 2008-versio tosin on aika päheä jotenkin. 


Eli kun Unia tuli, olin hetken ihmeissäni ja sitten repesin. Loistava levy, paras. En jäänyt kaipaamaan tiluliliikitaraa, koska rakenteellisesti biiseissä tapahtui paljon, koko ajan. Minulle Unia on kaikin puolin ehein ja kypsin Sonata-levy: Fly with The Black Swan, My Dream's But a Drop of Fuel for a Nightmare ja The Vice sen kirkkaimpina muttei lähellekään ainoina jalokivinä. Days of Grays olikin lievä pettymys, rikkinäisempi, poukkoilevampi. Liikaa yhdentekevyyksiä, vaikka ajan myötä niihinkin on muodostanut kiintymystä tottumuksen kautta. Paljon pelasti ainakin iTunesin kautta saatava laajennettu painos, jossa oli mukana orkkaversiot suurimmasta osasta levyä. Ne toivat esiin paljon sitä monimuotoisuutta joka tuppasi perussovituksissa hieman katoamaan rymistelyn alle.


Stones Grow Her Name on huonompi kuin Days of Grays. Selkeästi. Popimpi. Suorempi. Jämähtäneempi. Pettymystä ilmassa. Muttei se huono ole. Perussoundi on Sonata Arcticaa kyllä, eikä erehtyä voi edes silloin kun Kakko ei laula. Siitä soundista olen aina tykännyt, ja sillä pötkitään minun korvissani pitkälle. Äkkiväärän kaman ystävän silmissä levy kuitenkin nojaa lähinnä vain WIldfire-biisiparivaljakkoon ja The Dayhin - ellei halua huvittua etenkin Cinderbloxin banjo-urpoilusta. Kaikki muu on vähän liiankin helppoa. Kyllä minä tästä täyden hinnan ihan ilolla maksoin, enkä koe että nyt meni pennosia hirviästi hukkaan, mutta kaipaan Wanhoja Hyviä Aikoja (tm).


En tiedä mitä Sonatan pojat vetivät ennen Unian tekoa ja kuinka paljon, mutta ne voisivat mennä vetämään sitä vähän lisää.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kriisipuuro