Joskus kun unelmista tulee totta

Vähänkö luulitte että kyllästyin jo blogaamiseen saman tien. Miten väärässä olitte. Odotin vain oikeaa hetkeä, ja seuraavaksi on luvassa hehkutusta.



Joulukuussa olin Kanarialla paistamassa kinkun sijaan itseäni. Riittikö? No ei, piti päästä karseaa kevättä, joka ei koskaan tullut, pakoon jo neljän kuukauden päästä edellisestä reissusta. Kyproksessa grillailinkin sitten souvlakin sijaan itseäni. 



Kumpaakin reissua odotin kuin kuuta nousevaa. Matkatoimiston sadistinen päivälaskuri tikitteli yli kahtasataa Teneriffan reissua varatessa, ja kestin odotuksen epäinhimillisellä itsehinnillä, vaikka olinkin jo halkeamispisteessä vasta syyskuun koittaessa. Kyproksen reissun varasin vain kuukautta ennen lähtöä, ja ne 30 päivää tuntuivat ylivoimaisilta.



Ehkä noita odottaa, kun ne ovat niin todellisia kuitenkin. Suhteellisesti ottaen halpoja, periaatteessa milloin tahansa toteutettavia, kunhan malttaa pikkaisen syödä makaronia ja ketsuppia ja saa vähän lomaa töistä. Tälläkin hetkellä Välimerelle pääsee viikoksi alle 300 eurolla per nuppi.



Mutta sitten ovat reissut jotka tuntuvat niin epätodellisilta, että niitä kieltäytyy ajattelemasta, jotta ne eivät yllättäen katoaisi kuin ne miljoona lottoeuroa yöuniltaan heräävän kourasta. Viikon päästä lennän Los Angelesiin, muun muassa E3-messuille. Siinä yhdistyy niin monta asiaa, jotka ovat minulle olleet kaukaista unelmaa, että en ole uskaltanut muuta kuin tuskailla miten selviän 16 tunnin lentomatkoista ilman tupakkaa.



Tiedän että se on kasaripikkutytön sinisilmäistä unelmaa, mutta Kalifornialla on tietty maaginen paikka sydämessäni, ja on kuvastoja, jotka ovat television ja elokuvien ansiosta piirtyneet syvälle mielikuvaani edustaen asioita, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan vain haluaa nähdä, koska ne edustavat jotain, mikä oli lapsena niin kaukana omasta todellisuudesta.



Los Angeles jo pelkkänä käsitteenä on yksi sellainen unelmakuva. Massiivisen suuren maailman messut ovat toinen. E3 on ollut unelmalistalla varmaan kymmenisen vuotta ainakin - koska pelit <3. Kolmas on lentäminen pitkälle. Niin paljon kuin lentäminen minua nykyään pelottaakin, siinä on myös se kauas pääsyn tuntu, jollaista en ole kokenut sitten 80-luvun Aasian- ja Australian-käyntieni. Maailma on nykyään niin pieni. Kahdeksan tuntia New Yorkiin ei ole sen kummempi kuin vain hieman vähemmän aikaa Kanarialle, joka on kuin naapurissa.



No, nyt olen sitten hiljalleen heräämässä siihen todellisuuteen, että reissuun on enää viikko. Tajusin asian eilen, kun mukavan illanvieton jälkeen ilmaan lensi epätodelliset sanat "no mehän nähdään pian siellä". No niinpä nähdään. Pitäisköhän alkaa pakata? Tai edes pestä parit kalsarit? Paniikki varmaan iskee ihan parin päivän sisällä. 



Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. En olekaan nähnyt Tyyntämerta vuosiin.