Ja se tapahtui taas

No niin taas joku nuorisohenkilö ammuskeli silmittömästi ympäriinsä ja ihmisiä haavoittui ja kuoli. Yllätys yllätys, niinhän se nuorisohenkilö oli taas pelannut niitä videopelejä. Ja airsoftaajakin. Tappaja-ainesta. Pahat, pahat pelit ja eikö kukaan ajattele lapsia?



Väsyttää käydä tämä kiekka joka halvatun kerran, kun joku päättää kosauttaa sivullisia hengiltä. Joskus 20 vuotta sitten oli ehkä helppo tehdä vääriä johtopäätöksiä siitä, että massamurhaaja pelasi videopelejä. Mutta ei enää tänä päivänä. Nyt herätys oikeasti.



Euroopan tasolla yksi kolmesta videopelaa säännöllisesti, yksittäisissä maissa luvut ovat suurempiakin. Siihen vielä epäsäännölliset pelaajat päälle. Puhumattakaan niistä, jotka eivät mielestään pelaa, vaikka istuvat Facebookin ajanvietepelien ääressä päivittäin tai takovat tietokoneensa pasianssia.



Pelaamisen yleistymisellä ja henkirikoksilla ei ole kausaalista yhteyttä. Yhdysvalloissa, tuossa meidän kaikkien paheksumassa väkivallan mekassa, väkivaltarikollisuus etenkin nuorison keskuudessa on vuosi vuodelta vähentynyt - samaan aikaan kuitenkin pelaaminen on yleistynyt. Etenkin viimeisen viiden vuoden sisällä rikollisuus on tehnyt jyrkän, parin sadan tuhannen rikoksen pudotuksen samaan aikaan kun pelibisnes on yli kaksinkertaistanut tuloksensa liki 8 miljardista 16 miljardiin ja pieksee niin leffa- kuin musiikkiteollisuuden mennen tullen. Yhdysvalloissa liki neljässä kotitalouksessa viidestä pelataan.



Meillä henkirikokset ovat viimeisen 10 vuoden aikana myöskin olleet selkeästi laskussa entisen, vuosikymmenien mittaisen, tasaisen tappavan (!) 3 per 100k asukasta jälkeen. Viime vuonna luku oli 2,5. Määrän pienentymisen takana on nimenomaan miesten tekemien henkirikosten väheneminen, tuon saman aggressiivisen sukukunnan, joka on myös videopelien suurin kuluttajaryhmä ja suosii nimenomaan niitä aggressiivisempia pelejä siinä missä naiset eivät niinkään. Naistenkin pelaaminen on selkeässä kasvussa, mutta he eivät suoranaisesti ole sitä Call of Dutyn suurkuluttajaporukkaa. Tämä ei kuitenkaan näy henkirikostilastoissa mitenkään. Eikö olekin kummallista?



Pahoinpitelyt ovat kyllä kasvussa. Onkohan markkinoilla viime vuosina ollut siis räjähdysmäinen määrä lähitaistelupelejä? Jos ei Änäriä (NHL-kiekkopelisarja) lasketa, niin arvatkaapa. No ei. Viime ja toissa vuonna myydyistä peleistä kulta- ja platinapelikannassa ovat olleet "aggropeleistä" pyssyräiskinnät. Ja se änäri. Mutta nämäkin ovat määrällisesti vähemmistö. Valtaosa viime vuosien myydyimmistä peleistä on nimittäin todella raakaa kamaa: Wii Fit. Super Mario -pelit. SingStar. Sims. Little Big Planet... Kyllä. Järkyttävää. Lapsiparat.



No mutta siellä ON niitä väkivaltapelejäkin ja emmehän me tiedä mitä väkivaltapelit tekevät meidän pikku imeväisille! Tiedämmepäs. Ensimmäinen pelaajasukupolvi on jo liki viisikymppisiä. Vaikka Doomia olisi pelannut jo tuttipullo kourassa, on sekin porukka jo tukevasti 20 ikävuoden vanhemmalla puolella. Rikostilastot eivät kuitenkaan ole räjähtäneet. Missään. Miksi eivät? Ja ei ne tuttipullokourat niitä väkivaltapelejä myöskään pelaa. Suomessakin valtaosa vanhemmista valvoo aika tarkkaan mitä lapsensa pelaavat. Jos vanhemmat itse myös pelaavat, valvonta on vieläkin tarkempaa. Ongelma on lapset, joilla ei ole päivisin tai edes iltaisin pitkiin aikoihin ketään kotona. Loppupeleissä se yksin kotona olo lienee kuitenkin edelleen se suurempi ongelma.



Tyypillinen suomalainen tappaja on keski-ikäinen, humalassa oleva mies, jolla ei ole koulutusta ja paska työ tai ei työtä ollenkaan. Uhri on niinikään useimmiten humalassa ja tappajalleen entuudestaan tuttu mies. Surma on enimmäkseen toteutettu pieksemällä, teräaseella tai muulla kättä pitemmällä. Useimmiten tekijä on oikeuslaitokselle entuudestaan tuttu. Tämä profiili ei ole muutaman sadan vuoden aikana muuttunut oikeastaan mihinkään. Suomalaisella on pitkä perinne toisten hengiltä ottoon kauan ennen videopelejä ja väkivaltaelokuvia, joten syyt löytynevät jostain muualta. Esimerkiksi perheväkivallan tavasta "periytyä" ja pullon antamisesta idioottien kouraan. 



Edustamme vaurasta länttä kaikkine lieveongelmineen yhdistettynä vapaaseen tiedonkulkuun ja tapakulttuurisesti köyhään omaan historiaan. Suurin osa meistä on ihan saatanan tyhmiä, mutta siitä ei saa puhua, koska kaikki mielipiteet ovat tärkeitä, sanoo kukkahatutäti vastoin parempaa tietoaan. Yhteiskunta ei käytännössä vaadi meiltä mitään paitsi verot, ja useimmiten käyttäydymme kuin tyytymättömät kakarat, kun kaikkea ei olekaan räätälöity juuri meidän mieltymystemme mukaan. Joten eikö ole pikemminkin ihmeellistä, että kesti jopa näin kauan ennen kuin porukalla alkoi näyttävästi napsua päässä?



Lähtökohtaisesti olemme koko maailman mittakaavassa lähes kaikki sitä yhtä prosenttia, josta tuolla maailmalla Occupy-liikkeissäkin kohkataan, vaikka omankin ryhmämme sisällä toiset ovat kovasti tasa-arvoisempia kuin toiset. Mitä paremmin meillä on, sitä huonommin meillä menee, koska yhä pienemmistä ja pienemmistä asioista tulee iso ongelma. Kun 18-vuotias räkänokka kännispäissään suuttuu ja päättää siksi ruveta kostamaan viattomille sivullisille, niin kumpi loppujen lopuksi on todennäköisempää - se, että videopelit ovat taannuttaneet täysikäisen kiukuttelevaksi nelivuotiaaksi, vai mahdollisesti sittenkin että hän on koko ajan ollut kiukutteleva nelivuotias, joka nelivuotiaan tapaan tykkää myös peleistä ja leikeistä.



Joten. Kun se seuraava viripää alkaa ammuskella, sovittaisiinko että niitä syitä ei heti etsittäisi sieltä pelihyllystä. Niin minäkään en ala puhua siitä kuinka urheiluseurat opettavat penskat vain ryyppämään, nuuskaamaan ja douppaamaan ja riparille mennään vain polttamaan tupakkaa, juomaan viinaa ja pääsemään neitsyydestä. Vaikka se on totta. Sisäinen panfoobikkoni sanoi niin. 

Joskus kun unelmista tulee totta

Vähänkö luulitte että kyllästyin jo blogaamiseen saman tien. Miten väärässä olitte. Odotin vain oikeaa hetkeä, ja seuraavaksi on luvassa hehkutusta.



Joulukuussa olin Kanarialla paistamassa kinkun sijaan itseäni. Riittikö? No ei, piti päästä karseaa kevättä, joka ei koskaan tullut, pakoon jo neljän kuukauden päästä edellisestä reissusta. Kyproksessa grillailinkin sitten souvlakin sijaan itseäni. 



Kumpaakin reissua odotin kuin kuuta nousevaa. Matkatoimiston sadistinen päivälaskuri tikitteli yli kahtasataa Teneriffan reissua varatessa, ja kestin odotuksen epäinhimillisellä itsehinnillä, vaikka olinkin jo halkeamispisteessä vasta syyskuun koittaessa. Kyproksen reissun varasin vain kuukautta ennen lähtöä, ja ne 30 päivää tuntuivat ylivoimaisilta.



Ehkä noita odottaa, kun ne ovat niin todellisia kuitenkin. Suhteellisesti ottaen halpoja, periaatteessa milloin tahansa toteutettavia, kunhan malttaa pikkaisen syödä makaronia ja ketsuppia ja saa vähän lomaa töistä. Tälläkin hetkellä Välimerelle pääsee viikoksi alle 300 eurolla per nuppi.



Mutta sitten ovat reissut jotka tuntuvat niin epätodellisilta, että niitä kieltäytyy ajattelemasta, jotta ne eivät yllättäen katoaisi kuin ne miljoona lottoeuroa yöuniltaan heräävän kourasta. Viikon päästä lennän Los Angelesiin, muun muassa E3-messuille. Siinä yhdistyy niin monta asiaa, jotka ovat minulle olleet kaukaista unelmaa, että en ole uskaltanut muuta kuin tuskailla miten selviän 16 tunnin lentomatkoista ilman tupakkaa.



Tiedän että se on kasaripikkutytön sinisilmäistä unelmaa, mutta Kalifornialla on tietty maaginen paikka sydämessäni, ja on kuvastoja, jotka ovat television ja elokuvien ansiosta piirtyneet syvälle mielikuvaani edustaen asioita, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan vain haluaa nähdä, koska ne edustavat jotain, mikä oli lapsena niin kaukana omasta todellisuudesta.



Los Angeles jo pelkkänä käsitteenä on yksi sellainen unelmakuva. Massiivisen suuren maailman messut ovat toinen. E3 on ollut unelmalistalla varmaan kymmenisen vuotta ainakin - koska pelit <3. Kolmas on lentäminen pitkälle. Niin paljon kuin lentäminen minua nykyään pelottaakin, siinä on myös se kauas pääsyn tuntu, jollaista en ole kokenut sitten 80-luvun Aasian- ja Australian-käyntieni. Maailma on nykyään niin pieni. Kahdeksan tuntia New Yorkiin ei ole sen kummempi kuin vain hieman vähemmän aikaa Kanarialle, joka on kuin naapurissa.



No, nyt olen sitten hiljalleen heräämässä siihen todellisuuteen, että reissuun on enää viikko. Tajusin asian eilen, kun mukavan illanvieton jälkeen ilmaan lensi epätodelliset sanat "no mehän nähdään pian siellä". No niinpä nähdään. Pitäisköhän alkaa pakata? Tai edes pestä parit kalsarit? Paniikki varmaan iskee ihan parin päivän sisällä. 



Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. En olekaan nähnyt Tyyntämerta vuosiin. 





 

Lyhyt levyarvio: Sonata Arctica - Stones Grow Her Name

Sonata Arctican uuden levyn nimen alkuperä on jäänyt minulle hämäräksi. Stones Grow Her Name... hmmm.. Mieleen tulee lähinnä läjä rähjäistä jäkälää ja sammalta huutamassa yksinäisyyttään ja näyttämässä epähalattavalta.

Pikkaisen jäkälää ja sammalta on levykin. Musiikki on jälleen suorempaa - ei hyvä - mutta myös popimpaa kuin ikinä - ei hyvä sekään.

Olen ns. myöhäisherännäinen eli löysin bändin vasta Reckoning Nightin ilmestymisen jälkeen. En ole koskaan ollut streitin rymistyskaman ystävä, minkä takia en pidä Stratovariuksesta sen lisäksi, että Kotipellon tenori on häiritsevän kireä. Mutta Sonata on ollut hyvä vaihtoehto, sillä heillä on paljon muutakin, äkkiväärempää, ja olen aina ollut mieltynyt heiltä huomattavasti enemmän Gravenimagen, The Boy Who Wanted to Be a Real Puppetin ja The Power of Onen tyyppisiin pläjäyksiin kuin esim. kovin suosittuihin Wolf & Raveniin tai Last Drop Fallsiin. Wolf & Ravenin 2008-versio tosin on aika päheä jotenkin. 

Eli kun Unia tuli, olin hetken ihmeissäni ja sitten repesin. Loistava levy, paras. En jäänyt kaipaamaan tiluliliikitaraa, koska rakenteellisesti biiseissä tapahtui paljon, koko ajan. Minulle Unia on kaikin puolin ehein ja kypsin Sonata-levy: Fly with The Black Swan, My Dream's But a Drop of Fuel for a Nightmare ja The Vice sen kirkkaimpina muttei lähellekään ainoina jalokivinä. Days of Grays olikin lievä pettymys, rikkinäisempi, poukkoilevampi. Liikaa yhdentekevyyksiä, vaikka ajan myötä niihinkin on muodostanut kiintymystä tottumuksen kautta. Paljon pelasti ainakin iTunesin kautta saatava laajennettu painos, jossa oli mukana orkkaversiot suurimmasta osasta levyä. Ne toivat esiin paljon sitä monimuotoisuutta joka tuppasi perussovituksissa hieman katoamaan rymistelyn alle.

Stones Grow Her Name on huonompi kuin Days of Grays. Selkeästi. Popimpi. Suorempi. Jämähtäneempi. Pettymystä ilmassa. Muttei se huono ole. Perussoundi on Sonata Arcticaa kyllä, eikä erehtyä voi edes silloin kun Kakko ei laula. Siitä soundista olen aina tykännyt, ja sillä pötkitään minun korvissani pitkälle. Äkkiväärän kaman ystävän silmissä levy kuitenkin nojaa lähinnä vain WIldfire-biisiparivaljakkoon ja The Dayhin - ellei halua huvittua etenkin Cinderbloxin banjo-urpoilusta. Kaikki muu on vähän liiankin helppoa. Kyllä minä tästä täyden hinnan ihan ilolla maksoin, enkä koe että nyt meni pennosia hirviästi hukkaan, mutta kaipaan Wanhoja Hyviä Aikoja (tm).

En tiedä mitä Sonatan pojat vetivät ennen Unian tekoa ja kuinka paljon, mutta ne voisivat mennä vetämään sitä vähän lisää.  

Sairaan epis maailma

Tiiättekö mikä on tosi epistä? Sekun on noita herrakerhoja, jotka ei ota jäsenikseen naisia. Mikä ihmeen herrakerho se sellanen on, joka ei ota naisia?

Sit se on musta kans epistä, että ravintolassa lastenmenyystä saa tilata vain lapset. Mäkin haluan lastenaterian, lastenaterian hinnalla! Musta on helvetin törkeätä, että joudun tilaamaan ne omat lihapullat kolminkertaisella hinnalla vaikka söisinkin ne kaikki. Vain siksi kun en ole lapsi.

Sanomattakin on selvää että ottaa päähän, että Silja Linen terminaalissa sinne erikoistiskille pääsee jonottamaan jotkut kulta-asiakkaat ja sviittiasiakkaat. Mitä helvettiä?! Sama juttu lentoasemilla, jotkut kanta-asiakaskutaleet vetää omaa turvatarkastuslinjaansa pitkin ja istuu omissa loungeissaan. Sieppaa.

Kaiken huippu on tää joku Facebookin Wanha Blogistania -ryhmä, johon pääsee vain jos on vanha blogaaja. Onhan se nyt törkeyden huippu, ettei sinne päästetä kaikkia. Sisäpiiri se siellä leikkii ja ilkkuu eikä päästä mukaan. Kusipäitä joka iikka.

Ihan hanurista tällanen meininki, ettei ihminen saa mennä minne huvittaa. Tavastian bäkkärin ovistakin yritin sisään, ja joku gorillan näköinen tyyppi sanoi ettei mulla ole sinne asiaa kun en ole henkilökuntaa, bändiä tai sen kavereita. Vittu mikä sisäpiiri, aika härskiä.

Kaikki tollanen osittain kokoontuminen pitäis kyllä kieltää lailla. Se on kyllä niin, että joko mä olen mukana, tai sitten ei oo kukaan mukana.

Lintusen lailla

Semmä kans haluaisin sanoa kaikille askartelu- ja käsityöblogisteille, että voisitte jo tekin ymmärtää taipua parempienne edessä.

Tän ohje on tosi simppeli, kirjoitan sen tässä hitaasti, jotta kaikki ymmärtää.

Ota A4, tuunaa siitä neliö repimällä silmämääräisesti suorakaiteen muotoinen pala pois. Taittele syntynyttä neliötä aikas, ota olut. Taittele lisää. Ruttaa pari kertaa. Ota koko hässäkkä auki. Taittele uudella tavalla. Ota uusi olut. Turhaudu, mee tekeen perheelle safkaa ja anna esiteinin taitella toi loppuun. Älä anna esiteinille olutta.

Päivän asu - muotiblogaamisen lyhyt oppimäärä

Niin ei siis toki pidä ajatella niin, ettäkö en sinänsä muodista välittäisi, vaikka en tämänhetkisestä teinien barbie-leikeistä niin välitäkään. Olenhan toki Blogistanin linjakkain riikinkukkokana, ja aina niin aistillisesti verhoiltuja rintojani tullaan ihailemaan läheltä ja kaukaa.

Otetaanpa esimerkkinä vaikka tämänpäiväinenkin asuni, joka on viimeisen päälle harkittu ja tasapainoinen kokonaisuus - kuten aina. 

Täydellistä tiimalasiylävartaloani verhoaa Disneylandista ostettu t-paita (miesten malli), vivahteikkaan tasaharmaa. Sen helmassa leikittelevät ikuisesti tyylikkäät Toy Storyn avaruusoliovinkulelut. Oikean rinnan yli piirtyy leluautomaatin koura. Sillä koura päättää kuka lähtee, kuka jää. Tyylikkäästi paita kinnaa rintojen ja vatsan kohdalta, ja on hartioistakin pikkaisen liian nafti.

Alaosana minulla on tänään siniharmaa, leveähelmainen farkkuhame (Anttila), jossa ei ole alushameosaa, jotta helma nousisi varmasti edestä ylöspäin sen hinkatessa sukkahousuja vasten tuoden esiin sensuellit jalkani, ylväät kuin korinttilaiset pylväät. Sukkahousut, tässä tapauksessa leggingsit (Anttila) ovat mustat, jo noin kiljoona pesua kestäneet. Laadukkaat, sillä toistaiseksi ainoa silmäpako löytyy vain ahterista. Pesujen ansiosta leggingsien pinnassa on jo hienoa, nailoneille hieman harvinaisempaa nyppyä siellä sun täällä. Vuoden päästä pökät ovat varmasti jo vintaget.

Luonnollisestikin paitaa tai hametta ei ole silitetty, mikä tulee uhkeana statementtina esiin etenkin farkkuhameessa sen hieman jäykemmän puuvillakankaan ansiosta.

Asukokonaisuus on viimeistelty mustilla unisex-sukilla (Tarjoustalo, reiät kumpienkin ukkovarpaiden kohdalla sekä toisessa kantapäässä) sekä vaaleissa joustolenkkareissa (Anttila), jotka olivat vaaleat vielä 3 vuotta sitten.

Asustepuolella olen valinnut tänään kaksista samanlaisista silmälaseistani (Specsavers, kaksi yhden hinnalla) ne, jotka istuvat nenälläni hieman vähemmän vinossa.

Leikkisän boheemisti viisi senttiä mallistaan ulos kasvanut joskus-polkkatukka (Urjansson) on sitaistu kumpparilla kireästi ponnarille, jotta vaikutelma olisi mahdollisimman munapää ja kävisi erittäin selväksi, että juuret ovat jo ehtineet rasvoittua. Lakkaa (Anttila) ei missään nimessä käytetä, vaan jakauksen kohdalta pitää harottaa 10-15 hiusta joka ilmansuuntaan. 

Luonnollisesti freesi nelikymppinen ei KOSKAAN käytä arkisin meikkiä, jotta nuorekas ja kuulas tupakoijan iho ei mene pilalle samalla kun hilseilevä ja punakka nenänpää tuo vekkulin kontrastin huoliteltuun arki-lookiin.

Hajusteena tänään aina luotettava Smart Menthol, vakioni jo monen vuoden ajalta.

 

Ymmärtänette nyt miksi olen sitä mieltä näistä tyyliblogiteineistä, että ei kantsis tytärten opettaa äitejään naimaan. Näkemys tulee vasta iän myötä.

Blogikeski-ikäinen muistelee

Oletteko muuten kuulleet, että joskus silloin kun Stonehenge rakennettiin, oli blogeja joissa ei puhutu muodista, kosmetiikasta ja kampauksista. Ihan totta. Muotiblogeja ei oikeastaan edes ollut. Lainkaan. Joku saattoi joskus jonkun räsyn Seppälästä ostaa ja epävarmana sitä esitellä: voiks tän laittaa firman pikkujouluihin, voiko ihan varmasti?



Blogikansa sai kollektiivisen verensyöksyn kun ensimmäiset käsityöblogit tekivät rynnäkkönsä silloiselle Blogilistalle, jota ei enää ole. Ainakaan minulle. Osoite kyllä vastaa, mutta kotona on mainostarroitettu zombi, joka imee ravintonsa 15-vuotiaista tyyliblogaajista.



Sama näkyy televisiossa, kun Yle teki sarjan blogaajien elämästä. Suurelle maailmalle ja etenkin medialle blogit ovat alustoja, joilla yli-ikäiset lapset toteuttavat barbie-leikkejään elävillä malleilla.



Ei ettäkö olisin mitenkään katkera. Kun ryhdyin blogaamaan, oli se jo breikkaamassa mainstreamin. Olin kaikkea muuta kuin UG. Nyt kun suuri yleisö on jo tuhonnut kaiken sen mistä blogaamisessa oli kyse, eikä lehdistökään enää ole raahaamassa meitä roviolle, olisikin ehkä oikea aika aloittaa jälleen.



Olisi kerrankin UG. Teinityttöjen helmojen takana piilossa.



Oho, se kuulosti vähän pedobearilta.

Aika osoittaa huonoa makua

Yx vanha piearu jos toinenkin yllytti blogaamaan tämän viikon aikana. Siinä oli vähän jotenkin sellainen tulos tai ulos -sävy. Tai ainakin giljotiini käytävän päässä.



Siispä tässä nyt blogaan, ja kattokaa hei, siivosin spämmitkin veke.



Oli mulla asiaakin. Oikeastaan. Euroviisut on ens viikolla. En mä jaksa niitä kaikkia haukkua niin kuin ennen ole tehnyt, vaan käytin näitä uusia sosiaalisen sekamedian välineitä ja tein tällasii jännii listoi Spotifyhin ja Youtubeen.



Tässä siis ne 15 kappaletta, jotka saisivat luvan tänä vuonna pärjätä. On ne ihan suosituimmuusjärjestyksessä siinä. Ja kyllä, tykkään näemmä Linkin' Park-Take That-High Hopes-mashupeista.



Tossa ooh, niin hieno upotettu Youtube-lista.



 



Tässä vähän vähemmän hieno Spotify-härppis.





Eiku katos perkule, sekin on aika hieno.



Nähdään taas joskus!