Olin eilen FIGMA-gaalassa. Pähkäiltyäni ensin tuntitolkulla mitä itse panen päälleni (ja jonkun kirppuisen rievun lopulta kaapista löydettyäni) rauhoituin naisellisessa paniikissani nopeasti, kun rupesin herkuttelemaan sillä ajatuksella, kuinka normaalisti lähinnä teepaidoissa, lippiksissä ja farkuissa pyörivät immeiset tulevat näyttämään oudoilta, ehkä vaivautuneiltakin puvuissaan ja skragoissaan. Eli kuin naamiaisiin menisi, nou hätä. Enkä edes ollut kauhean väärässä.
Siellä sitten syötiin hyvin, juotiin kohtuudella ja kuunneltiin juttuja menneestä pelivuodesta. Mutta. Olen itsekin vastikään kolumnoinut toisaalle siitä, miten pelaajat eri muodoissaan kantavat jatkuvaa huonoa omatuntoa omasta pelaamisestaan, koska pelaamisestaa helposti syyllistetään - niin ihmisenä kuin esimerkiksi kasvattajana. Joten miksi edelleenkin ala ja pelaavat yksilöt kuluttavat niin paljon energiaa pelien syyllistämisen vastustamiseen, mutta eivät kuitenkaan juuri kehitä proaktiivisesti mitään, joka nostaisi pelien mainetta yli "minimirajan" ja toisi esiin pelien positiivisia puoli ilman "vastaiskun" ja "selittelyn" makua? Tilannetta jotenkin pönkittää tällaisen FIGMA-gaalan tyyppinen tapahtuma, jossa taputellaan kavereita selkään ja palkitaan pelejä sen mukaan kuinka hyvin ne myyvät - tehdään peleistä täysin välineitä.
Ja hyvinhän pelit myyvät, bisneksenä jo musiikkiteollisuudenkin ohi. Myös Suomessa. Elokuvateollisuushan ohitettiin jo aikapäiviä sitten. Eikä TIETENKÄÄN ole väärin juhlistaa hyviä myyntejä, jos joku nyt luulee että dissaan kaupallisuutta.
Mutta kun pitäisi nostaa kulttuurimuoto arvoonsa niin, että se tosiaan on kulttuurimuoto - ei pelkkä rahasampo. Pitäisi lakata pyytelemästä anteeksi pelejä, pelimaailmaa ja omaa pelaamista. Jos ei kerran kukaan muu nosta kissan häntää, niin kissan pitäisi tehdä se itse. Me pelaajat tiedämme, että peleissä on eroja. Hyvissäkin peleissä. Toiset loistavat tarinallaan, toiset mullistavilla pelillisillä innovaatioillaan. Miksi tällaisia asioita ei noteerata ja palkita?
Esimerkiksi BAFTAhan on jo ottanut askeleen kohti kulttuurimuodon tunnistamista ja palkitsee nykyään leffojen ja telkkariviihteen lisäksi myös pelejä. Tähän suuntaan periaatteessa pitäisi mennä muuallakin. Nintendo on jo onnistunut murtautumaan ulos hardcore-pelaajien piirityksestä julistamaan pelillistä ilosanomaansa muillekin kuluttajille ja onnistunut yli odotusten. Myös muun pelibisneksen ja sen sidosryhmien (kuten vaikkapa toimittajien) olisi korkea aika tehdä samoin. Silläkin uhalla, että joku hardcorefanboy suuttuu.
On totta, että numeroilla on helpointa selittää asioita. Se on monin osin jopa järkevää, varsinkin esimerkiksi poliitikkojen keskuudessa, jotka eivät välttämättä vieraista asioista ymmärrä kuin niitä numeroita. Mutta se on myös persoonatonta ja etäännyttävää, eikä loppujen lopuksi anna lainkaan kunniaa niille, joille se kunnia loppujen lopuksi kuuluu. EA, Microsoft, Sony tai Nintendo ottavat ehkä rohkeita riskejä näyttämällä vihreää valoa epävarmemmillekin pelikonsepteille, ja kauppaketjut ottavat varmaan yhtä lailla riskejä ottaessaan myyntiin tavaraa, jonka menekki ei ehkä ole kovin taattu. Mutta he myös korjaavat suurimmat voitot ja kunnian mainstream-maailman silmissä, kun riskinotto kannattaakin.
Ja kuitenkin pelit tekevät ne pelien tekijät. Tiedätkö SINÄ kuka on Sami Järvi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti