Nonih, olen levännyt. Vaikka valvoinkin puolet Oscareista ja pelasin Pikminin Wii-uudelleenjulkaisun läpi viikonloppuna kertarysäyksellä.
Viikko Disneylandissa teki upeita asioita mielenterveydelle. Tajusin vasta maanantaina aamuyön puolella että ainiin, työpäivä. En ollut ajatellut töitä lainkaan koko viikkoon. Eikä edes aamulla ottanut päähän. Näin, juuri näin nousee ihminen talvimasennuksen suosta.
Ja sitten siihen Disneylandiin. Reissu oli ehkäpä edellistä matkaa vieläkin parempi. Aikaa oli päivä enemmän kuin viimeksi, ja olimme myös liikkeellä noin kuukautta myöhemmin. Toisin sanoen kevät teki varovasti tuloaan, ja joinain päivinä aurinko helotti niin, että joutui kulkemaan takki ja tukka auki.
Viimeksi oli budjetti aika tiukilla, tällä kertaa ei, ja kyllä sitten törsättiinkin. Tonnin verran taisi rahaa mennä, mikä näin jälkeen päin ajatellen... ei en halua ajatella.
Suurin osa siitä rahasta meni ruokaan. Otimme kunnolla vahingon takaisin viime kerrasta ja pidimme varsin tarkkaan huolta siitä, että yritettiin syödä itsemme läpi Disneylandin eikä kaksi kertaa samassa raflassa käynti ole hyväksyttävää alkuunkaan.
Siispä kolusimme seuraavat: Backlot Cafe, Restaurant en coulisse, Agrabah Cafe, Colonel Hathi's Pizza Outpost, Hakuna Matata, Buzz Lightyear's Pizza Planet, Au Chalet de la Marionette, The Gibson Girl Ice Cream Parlour, Cable Car Bake Shop, Annette's Diner, Cafe Mickey, muutama pystiskoju joita on ympäri puistoja ja tietenkin myös Mäkkäri, joka oli kurja hätäratkaisu. Näiden lisäksi kartoitettiin myös oman hotellimme Cheynnen baari- ja ruokaratkaisut niin hintaan kuuluvien aamiaisten kuin navat ratkovan illallisbuffetin muodossa. Tämän jälkeen ajattelinkin loppukevään ajaksi ryhtyä jälleen pienelle kevennykselle.
Cafe Mickeytä en suosittele huumorintajuttomille. Siellä pörräävät koko ajan Disney-hahmot ja tekevät metkujaan myös vaikka jos olisi ruokailu kesken. Aviomies vannoi ettei tule mihinkään, missä voivat tikut ja takut hyökätä kimppuun, mutta lapsen kovan vaatimisen takia päätti mies riskeerata. Ja tikut ja takut tulivat kimppuun, kirjaimellisesti. Harmillisesti intimiteettisuoja estää minua laittamasta tähän kuvasarjaa, jossa Tiku duunaa varsin pitkähiuksisen aviomiehen lettikampauksen uuteen uskoon. Cafe Mickeyn ruoka ei sinänsä ole kovin kaksista, ellei tiedä tarkkaan minkä ne osaa (kuten salaatit ja pastan), mutta silti sikahintaista. Asian antaa kuitenkin hahmojen jatkuvan läsnäolon takia anteeksi, ja oravaterrorista huolimatta saimme pojan kanssa aviomiehen huijattua Cafe Mickeyyn myös seuraavana päivänä. Se olikin ainoa paikka, jossa kävimme kahdesti. Ja minulla tuli posket kipeäksi nauramisesta.
Erityisen hyvä maku suuhun jäi myös Pizza Planetista, yllättäen. Yleensä sitä haukutaan, mutta mielestäni se oli juuri sellainen kuin Pizza Planetin kuuluu olla. Jos miettii paikkaa Toy Story -leffassa, niin on jäänyt fiilis siitä, että se on sellainen hieman kulmistaan kulunut paikka, mutta kuluneisuutta eivät lapset huomaa, ja vanhemat tuovat penskansa sinne usein, mutta hieman häpeillen - samaan tapaan kuin asettaessaan kakarat lastenvahdin roolia hoitavan television eteen. Siispä: Pizza Planet on iso sininen halli, jossa on runsaasti tilaa ja hassut neonvalot, jotka hämäävät aisteja niin, että tuntuu kuin lattia olisi reippaasti vinossa. Mitä se ei kuitenkaan ole. Tämän todistaa puistojen parhaasta lasten leikkipaikasta ulos lentelevät pallomeripallot, jotka eivät vieri iloisesti hallin vastakkaiseen päätyyn, vaikka niin luulisi. Pizza Planetista saa perus-pikaruokaa, hieman leivonnaisia, virvokkeita, olutta... ja Pizza Burgeria. Joka on juuri niin epämääräinen kuin sen kuuluu ollakin. Mutta hitto että se on hyvää - roskaruokamielessä - ja välissä oleva pihvi varsinkin on erittäin maukas.
Syömisen lisäksi käytiin vähän laitteissakin. Itse asiassa puistojen Studio-kokonaisuus on kehittynyt kahden vuoden aikana todella hurjasti, joten kaksi päivää meni pelkästään kaikkien niiden asioiden läpikäymiseen, jotka joko jäivät viime kerralla tekemättä tai joita ei yksinkertaisesti vielä edes ollut. Uusista manittakoon The Twilight Zone Tower of Terror ja Crush's Coaster. Torni oli jo rakenteilla kaksi vuotta sitten, mutta Crushin tulosta ei ollut tuolloin vielä mitään hajuakaan. Kummatkin ovat varsin pätevää viihdykettä, mutta vaikka Crushiin pääsevätkin metrin mittaiset vaahtosammuttimet, se ei tosiaankaan ole mikään lussu vehje.
Muualla Euroopassa kuin Suomessa pitääkin aina muistaa, että pituusrajoitukset eivät ole ikäsuosituksia tai kerro muutenkaan mitään laitteen hurjuudesta - ne kertovat vain laitteiden turvakaarien sun muun rakenteesta. Niin ne ovat muka kertovinaan Suomessakin, mutta kyllä ekstensiivinen matkailu on jo ajat sitten paljastanut, että Suomessa pannaan kaikessa hiljaisuudessa ja surutta laitevalmistajan kontolle 5-20 senttiä suurempi pituusvaatimus kuin tismalleen samanlaiselle laitteelle muualla Euroopassa.
Reissumme ajoittui pääkaupunkiseudun hiihtolomaviikolle, mutta emme aivan olettaneet, että samaan aikaan myös muualla Euroopassa vietetään lomia. Siispä puistot olivat varsin vilkkaassa käytössä, ja parhaimmillaan jonot venyivät suosituimpiin laitteisiin puolitoistatuntisiksi. Tämä kannattaa muistaa kaikkina sesonkiaikoina ettei käy niin kuin eräällekin kolumnistille, olisiko ollut joku Pihan Kirsi, Härkösen Anna-Leena tai joku muu minä-minä-sukupolven edustaja, joka kirjoitti pari vuotta sitten tulikivenkatkuisen kolumnin siitä kuinka oli aivan kamalaa kun oli joutunut Disneylandissa jonottelemaan - keskellä kesää. Vihjeettömyydestä täydet pisteet hänelle. Sesonkiaikoina ihan missä tahansa huvipuistossa joutuu jonottamaan, Euroopan prameimmassa puistossa siis varsinkin.
Koska aikaa oli kuitenkin viisi päivää, emme ottaneet stressiä, ja jonottelutkin sujuivat leppoisasti. Koko ajan ympärillä tapahtuu niin paljon - on makeita laitteita, hienoa rekvisiittaa tai ympäriinsä palloilevia Disney-hahmoja - että jonotuksessa ajantaju katoaa positiivisessa mielessä.
Lisäksi moniin suosituimpiin laitteisiin on ns. Fastpass-järjestelmä, joka on kuin pankin jonotusnumerosysteemi sen lisäksi, että se kertoo kellonajan jolloin saavutaan lyhyempään Fastpass-jonoon ja selvitään 5-10 minuutin seisoskelulla tai vähemmällä.
Tosin Fastpassitkin voivat loppua kesken, koska tiettyyn aikahaarukkaan jaetaan tietenkin vain rajattu määrä lippuja. Frontierlandin kaivosvuoristoraan ei yhtenä päivänä enää puolenpäivän jälkeen ollutkaan Fastpassia saatavilla.
Suurin ahaa-elämys - vaikka luulimme olevamme konkareita - oli ns. extra magic hours. Tämä tarkoitti sitä, että aamusella Disney-hotellien asukkaille ja vuosilipun haltijoille puisto oli osittain auki jo kaksi tuntia ennen virallista avaamisaikaa. Myös hotelliaamiaisen pystyi swappaamaan aamiaiseen puistossa. Kertaalleen käytettiin tuota hyväksi, ja siinä käytiin niin Space Mountainit kuin Bizz Lightyear -ajelut käytännössä täysin ilman jonotteluja. Ensi kerralla pitää muistaa tuo jo heti saapuessa.
Ja ensi kerta tulee varmasti. Mikään nollauskänni ei hakkaa tällaisia reissuja. Lapsi minussa ei kuole, vaan rakastaa ja arvostaa sitä huolellista yksityiskohtien vaalimista, joka on tuollaisessa satumaassa ensisijaisen tärkeää. I want to believe, olen huvipuistojen Mulder.
Panin Facebookiin julkiseen albumiin 60 kuvan sarjan. Katso myös 60 kuvaa edellisestä reissusta.
Ja tupakkia saa edelleenkin vain juna-asemalta ja Santa Fe -hotellin takana sijaitsevalta huoltikselta, apteekkia ei ole lähistöllä lainkaan - ja CDG:n terminaali ykkönen on vihoviimeinen paskaloukko. Mutta siinä ovatkin reissun ainoat ei-niin-kivat-asiat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti