And throw it in the cyber sea

Mari pohtii osuvasti vaatimattomamman elämän yllättäviä sosiaalisia vaikutuksia, kuten ulkopuolisten epäluulo ja ihmettely. Mitä lieneekään ilmassa, mutta aika monissa sosiaalisissa ympyröissä on viime päivinä mietiskelty elämää vähän samoilla linjoilla.

Pohdinkin jo Marin kommenttilaatikkoonkin sitä, miten ihmiset ovat esimerkiksi vakitöissä ehkä tahtomattaankin uraohjusfilosofian vankeja: jos kerrot, että olet tyytyväinen siihen mitä sinulla on etkä esimerkiksi halua ylennystä, sinua ei oteta vakavasti tai epäillään, että salaa joka tapauksessa haudot jonkun varpaille hyppimistä.

Ja toisaalta, jos et ota vastaan sinulle tarjottua ylennystä, se voi tahrata mainetta pahasti. Kuinka paljon varsinkin väliportaassa on pikkupomoja, jotka häämöttävien supistusten pelossa ottavat mieluummin ylennyksen ja paikan, johon eivät sovi, kuin asettavat itsensä irtipotkittavien etulinjaan kieltäytymällä ja antamalla itsestään epämotivoituneen leiman?

Toisissa piireissä pohdittiin myös statusta. Se on ollut minulle myös hyvin hämärä asia. Ymmärrän kyllä nörttilelufriikkinä, että on kiva saada uusia leluja, joilla voi tehdä kivoja juttuja (tai purkaa ne palasiksi ja katso mitä ne on syöneet), mutta en ole koskaan ymmärtänyt miksi pitää ostaa jotain kallista ja hienoa vain siksi, että "se kertoo minusta oikeita asioita"? En esimerkiksi ymmärrä miksi Suomessa asuvan pitää omistaa Porsche tai Lamborghini tai miksi yksinäisellä ihmisellä pitää olla 500 neliön koti - ja vielä omistuksena.

Kiellän että kyseessä olisi kateus, koska jos saisin valita vaikka sen Porschen ja Fiat Pandan väliltä, ottaisin Pandan. Mielestäni se Panda on huomattavasti makeempi, kun se on niin pieni ja kätevä. Sama asunnon kanssa. Toki tila on kiva asia, mutta en osaa ulottaa haaveitani edes perheellisenä juuri 150 neliömetriä korkeammalle. Enkä varsinkaan halua omistaa asuntoa, koska se muun muassa velvoittaisi minut asiohin joihin en halua sitoutua (kuten itse huoltosopimusten sun muiden teko). 

Näm aiheet jotenkin kummasti palaavat myös siihen aiheeseen mitä Marikin pohtii, avoimmuus netissä ja esimerkiksi tiettyjen meemien toisia jo tuskastuttava kiertäminen. Olen pohtinut sitä, miksi ihmiset valittavat saaneensa tietää asioita, joita eivät oikeastaan halunneet tietää.

Miksi minusta olisi muka noloa tai kiusallista tietää, että joku ystävistäni uskoo hartaasti jumalaan, toinen jättää välillä kädet pesemättä vessassa käytyään tai kolmas on homo mutta niin syvällä kaapissa, että ahterinsa on puolivälissä Narniaa?

Siinä kiusaantuneessa tunteessa tuntuu olevan jotain samaa kuin statuksen metsästämisessä. Yritämme kieltää oman inhimillisyytemme ja epätäydellisyytemme kiusaantumalla läheistemme salaisuuksista ja kiillottamalla ulkokuortamme jos ei muulla niin materialla tai aatteilla.

Itselleni Facebookissa pyörinyt "25 asiaa minusta"-meemi oli jotenkin muutakin kuin narsistista tarvetta esitellä itseäni tai tirkistellä toisten syntejä. Monen meemiin osallistuneen juttujen lukeminen ensinnäkin palautti uskoani siihen, että me olemme kaikki pohjimmiltamme vähän yksinäisiä - en vain minä. Haluamme kertoa itsestämme muutakin kuin hassuja tai aatteellisia tai omantunnon asioita. Haluamme että meitä voisi paremmin ymmärtää.

Kai.

Ehkä vain projisoin.

Mutta tuli tunne, että lukuisten 25 asian listojen joukossa oli myös asioita, joita ihmisillä ei ole tapana ottaa esiin kahvipöydissä tai välttämättä edes kotonakaan. On aina se joku nolouden tai häpeän tunne, jolle ei löydy purkusuuntaa - moni tuntuu olevan vielä sitä yhtä sydänystävää vailla, vaikka olisikin perheet ja laajat ystäväpiirit.

Ei ihme, että väheksyttyjä, parjattuja mutta niin luettuja yleispäiväkirjablogeja riittää. Sen konkreettisen oikean sydänystävän puutteessa blogi on kuin pulloposti ja se lukijoiden joukko kuin saaret meressä. Johonkin rantaan se pullo ehkä lopulta ajautuu.

Kaiken keskellä 25 asian meemi tai päiväkirjablogit ovat suuri luottamuksen osoitus inhimillisyyttä kohtaan maailmassa, jossa ei ehkä tällä hetkellä mene kovin hyvin ja varsinkin markkinavoimien ja valtiovallan asenne ihmisyyttä kohtaan on valitettavan alentuva ja anteeksiantamaton.

Joskus ei vain käsitä, ei ei

Mä ajattelin hakea patenttia. Se koskee menetelmää, jolla liikutaan eteenpäin ilman teknisiä apuvälineitä kuten autoa, polkupyörää tai vastaavaa. Siinä lihaksiksi kutsutut luontaiset kasvannaiset auttavat ihmistä liikuttamaan jaloiksi kutsuttuja ulokkeita niin, että ihminen siirtyy haluamaansa suuntaan.

(Sony, Nintendo, Nokia sued over wireless)

 

Rakas piraattipuolue, ole hyvä ja valtaa maailma, okei?

No se Disneyland-rapo

Nonih, olen levännyt. Vaikka valvoinkin puolet Oscareista ja pelasin Pikminin Wii-uudelleenjulkaisun läpi viikonloppuna kertarysäyksellä.

Viikko Disneylandissa teki upeita asioita mielenterveydelle. Tajusin vasta maanantaina aamuyön puolella että ainiin, työpäivä. En ollut ajatellut töitä lainkaan koko viikkoon. Eikä edes aamulla ottanut päähän. Näin, juuri näin nousee ihminen talvimasennuksen suosta.

Ja sitten siihen Disneylandiin. Reissu oli ehkäpä edellistä matkaa vieläkin parempi. Aikaa oli päivä enemmän kuin viimeksi, ja olimme myös liikkeellä noin kuukautta myöhemmin. Toisin sanoen kevät teki varovasti tuloaan, ja joinain päivinä aurinko helotti niin, että joutui kulkemaan takki ja tukka auki.

Viimeksi oli budjetti aika tiukilla, tällä kertaa ei, ja kyllä sitten törsättiinkin. Tonnin verran taisi rahaa mennä, mikä näin jälkeen päin ajatellen... ei en halua ajatella.

Suurin osa siitä rahasta meni ruokaan. Otimme kunnolla vahingon takaisin viime kerrasta ja pidimme varsin tarkkaan huolta siitä, että yritettiin syödä itsemme läpi Disneylandin eikä kaksi kertaa samassa raflassa käynti ole hyväksyttävää alkuunkaan.

Siispä kolusimme seuraavat: Backlot Cafe, Restaurant en coulisse, Agrabah Cafe, Colonel Hathi's Pizza Outpost, Hakuna Matata, Buzz Lightyear's Pizza Planet, Au Chalet de la Marionette, The Gibson Girl Ice Cream Parlour, Cable Car Bake Shop, Annette's Diner, Cafe Mickey, muutama pystiskoju joita on ympäri puistoja ja tietenkin myös Mäkkäri, joka oli kurja hätäratkaisu. Näiden lisäksi kartoitettiin myös oman hotellimme Cheynnen baari- ja ruokaratkaisut niin hintaan kuuluvien aamiaisten kuin navat ratkovan illallisbuffetin muodossa. Tämän jälkeen ajattelinkin loppukevään ajaksi ryhtyä jälleen pienelle kevennykselle.

Cafe Mickeytä en suosittele huumorintajuttomille. Siellä pörräävät koko ajan Disney-hahmot ja tekevät metkujaan myös vaikka jos olisi ruokailu kesken. Aviomies vannoi ettei tule mihinkään, missä voivat tikut ja takut hyökätä kimppuun, mutta lapsen kovan vaatimisen takia päätti mies riskeerata. Ja tikut ja takut tulivat kimppuun, kirjaimellisesti. Harmillisesti intimiteettisuoja estää minua laittamasta tähän kuvasarjaa, jossa Tiku duunaa varsin pitkähiuksisen aviomiehen lettikampauksen uuteen uskoon. Cafe Mickeyn ruoka ei sinänsä ole kovin kaksista, ellei tiedä tarkkaan minkä ne osaa (kuten salaatit ja pastan), mutta silti sikahintaista. Asian antaa kuitenkin hahmojen jatkuvan läsnäolon takia anteeksi, ja oravaterrorista huolimatta saimme pojan kanssa aviomiehen huijattua Cafe Mickeyyn myös seuraavana päivänä. Se olikin ainoa paikka, jossa kävimme kahdesti. Ja minulla tuli posket kipeäksi nauramisesta.

Erityisen hyvä maku suuhun jäi myös Pizza Planetista, yllättäen. Yleensä sitä haukutaan, mutta mielestäni se oli juuri sellainen kuin Pizza Planetin kuuluu olla. Jos miettii paikkaa Toy Story -leffassa, niin on jäänyt fiilis siitä, että se on sellainen hieman kulmistaan kulunut paikka, mutta kuluneisuutta eivät lapset huomaa, ja vanhemat tuovat penskansa sinne usein, mutta hieman häpeillen - samaan tapaan kuin asettaessaan kakarat lastenvahdin roolia hoitavan television eteen. Siispä: Pizza Planet on iso sininen halli, jossa on runsaasti tilaa ja hassut neonvalot, jotka hämäävät aisteja niin, että tuntuu kuin lattia olisi reippaasti vinossa. Mitä se ei kuitenkaan ole. Tämän todistaa puistojen parhaasta lasten leikkipaikasta ulos lentelevät pallomeripallot, jotka eivät vieri iloisesti hallin vastakkaiseen päätyyn, vaikka niin luulisi. Pizza Planetista saa perus-pikaruokaa, hieman leivonnaisia, virvokkeita, olutta... ja Pizza Burgeria. Joka on juuri niin epämääräinen kuin sen kuuluu ollakin. Mutta hitto että se on hyvää - roskaruokamielessä - ja välissä oleva pihvi varsinkin on erittäin maukas.

Syömisen lisäksi käytiin vähän laitteissakin. Itse asiassa puistojen Studio-kokonaisuus on kehittynyt kahden vuoden aikana todella hurjasti, joten kaksi päivää meni pelkästään kaikkien niiden asioiden läpikäymiseen, jotka joko jäivät viime kerralla tekemättä tai joita ei yksinkertaisesti vielä edes ollut. Uusista manittakoon The Twilight Zone Tower of Terror ja Crush's Coaster. Torni oli jo rakenteilla kaksi vuotta sitten, mutta Crushin tulosta ei ollut tuolloin vielä mitään hajuakaan. Kummatkin ovat varsin pätevää viihdykettä, mutta vaikka Crushiin pääsevätkin metrin mittaiset vaahtosammuttimet, se ei tosiaankaan ole mikään lussu vehje.

Muualla Euroopassa kuin Suomessa pitääkin aina muistaa, että pituusrajoitukset eivät ole ikäsuosituksia tai kerro muutenkaan mitään laitteen hurjuudesta - ne kertovat vain laitteiden turvakaarien sun muun rakenteesta. Niin ne ovat muka kertovinaan Suomessakin, mutta kyllä ekstensiivinen matkailu on jo ajat sitten paljastanut, että Suomessa pannaan kaikessa hiljaisuudessa ja surutta laitevalmistajan kontolle 5-20 senttiä suurempi pituusvaatimus kuin tismalleen samanlaiselle laitteelle muualla Euroopassa.

Reissumme ajoittui pääkaupunkiseudun hiihtolomaviikolle, mutta emme aivan olettaneet, että samaan aikaan myös muualla Euroopassa vietetään lomia. Siispä puistot olivat varsin vilkkaassa käytössä, ja parhaimmillaan jonot venyivät suosituimpiin laitteisiin puolitoistatuntisiksi. Tämä kannattaa muistaa kaikkina sesonkiaikoina ettei käy niin kuin eräällekin kolumnistille, olisiko ollut joku Pihan Kirsi, Härkösen Anna-Leena tai joku muu minä-minä-sukupolven edustaja, joka kirjoitti pari vuotta sitten tulikivenkatkuisen kolumnin siitä kuinka oli aivan kamalaa kun oli joutunut Disneylandissa jonottelemaan - keskellä kesää. Vihjeettömyydestä täydet pisteet hänelle. Sesonkiaikoina ihan missä tahansa huvipuistossa joutuu jonottamaan, Euroopan prameimmassa puistossa siis varsinkin.

Koska aikaa oli kuitenkin viisi päivää, emme ottaneet stressiä, ja jonottelutkin sujuivat leppoisasti. Koko ajan ympärillä tapahtuu niin paljon - on makeita laitteita, hienoa rekvisiittaa tai ympäriinsä palloilevia Disney-hahmoja - että jonotuksessa ajantaju katoaa positiivisessa mielessä.

Lisäksi moniin suosituimpiin laitteisiin on ns. Fastpass-järjestelmä, joka on kuin pankin jonotusnumerosysteemi sen lisäksi, että se kertoo kellonajan jolloin saavutaan lyhyempään Fastpass-jonoon ja selvitään 5-10 minuutin seisoskelulla tai vähemmällä.

Tosin Fastpassitkin voivat loppua kesken, koska tiettyyn aikahaarukkaan jaetaan tietenkin vain rajattu määrä lippuja. Frontierlandin kaivosvuoristoraan ei yhtenä päivänä enää puolenpäivän jälkeen ollutkaan Fastpassia saatavilla.

Suurin ahaa-elämys - vaikka luulimme olevamme konkareita - oli ns. extra magic hours. Tämä tarkoitti sitä, että aamusella Disney-hotellien asukkaille ja vuosilipun haltijoille puisto oli osittain auki jo kaksi tuntia ennen virallista avaamisaikaa. Myös hotelliaamiaisen pystyi swappaamaan aamiaiseen puistossa. Kertaalleen käytettiin tuota hyväksi, ja siinä käytiin niin Space Mountainit kuin Bizz Lightyear -ajelut käytännössä täysin ilman jonotteluja. Ensi kerralla pitää muistaa tuo jo heti saapuessa.

Ja ensi kerta tulee varmasti. Mikään nollauskänni ei hakkaa tällaisia reissuja. Lapsi minussa ei kuole, vaan rakastaa ja arvostaa sitä huolellista yksityiskohtien vaalimista, joka on tuollaisessa satumaassa ensisijaisen tärkeää. I want to believe, olen huvipuistojen Mulder.

Panin Facebookiin julkiseen albumiin 60 kuvan sarjan. Katso myös 60 kuvaa edellisestä reissusta.

Ja tupakkia saa edelleenkin vain juna-asemalta ja Santa Fe -hotellin takana sijaitsevalta huoltikselta, apteekkia ei ole lähistöllä lainkaan - ja CDG:n terminaali ykkönen on vihoviimeinen paskaloukko. Mutta siinä ovatkin reissun ainoat ei-niin-kivat-asiat.

Pelit ja leikit

Olin eilen FIGMA-gaalassa. Pähkäiltyäni ensin tuntitolkulla mitä itse panen päälleni (ja jonkun kirppuisen rievun lopulta kaapista löydettyäni) rauhoituin naisellisessa paniikissani nopeasti, kun rupesin herkuttelemaan sillä ajatuksella, kuinka normaalisti lähinnä teepaidoissa, lippiksissä ja farkuissa pyörivät immeiset tulevat näyttämään oudoilta, ehkä vaivautuneiltakin puvuissaan ja skragoissaan. Eli kuin naamiaisiin menisi, nou hätä. Enkä edes ollut kauhean väärässä.

Siellä sitten syötiin hyvin, juotiin kohtuudella ja kuunneltiin juttuja menneestä pelivuodesta. Mutta. Olen itsekin vastikään kolumnoinut toisaalle siitä, miten pelaajat eri muodoissaan kantavat jatkuvaa huonoa omatuntoa omasta pelaamisestaan, koska pelaamisestaa helposti syyllistetään - niin ihmisenä kuin esimerkiksi kasvattajana. Joten miksi edelleenkin ala ja pelaavat yksilöt kuluttavat niin paljon energiaa pelien syyllistämisen vastustamiseen, mutta eivät kuitenkaan juuri kehitä proaktiivisesti mitään, joka nostaisi pelien mainetta yli "minimirajan" ja toisi esiin pelien positiivisia puoli ilman "vastaiskun" ja "selittelyn" makua? Tilannetta jotenkin pönkittää tällaisen FIGMA-gaalan tyyppinen tapahtuma, jossa taputellaan kavereita selkään ja palkitaan pelejä sen mukaan kuinka hyvin ne myyvät - tehdään peleistä täysin välineitä.

Ja hyvinhän pelit myyvät, bisneksenä jo musiikkiteollisuudenkin ohi. Myös Suomessa. Elokuvateollisuushan ohitettiin jo aikapäiviä sitten. Eikä TIETENKÄÄN ole väärin juhlistaa hyviä myyntejä, jos joku nyt luulee että dissaan kaupallisuutta.

Mutta kun pitäisi nostaa kulttuurimuoto arvoonsa niin, että se tosiaan on kulttuurimuoto - ei pelkkä rahasampo. Pitäisi lakata pyytelemästä anteeksi pelejä, pelimaailmaa ja omaa pelaamista. Jos ei kerran kukaan muu nosta kissan häntää, niin kissan pitäisi tehdä se itse. Me pelaajat tiedämme, että peleissä on eroja. Hyvissäkin peleissä. Toiset loistavat tarinallaan, toiset mullistavilla pelillisillä innovaatioillaan. Miksi tällaisia asioita ei noteerata ja palkita?

Esimerkiksi BAFTAhan on jo ottanut askeleen kohti kulttuurimuodon tunnistamista ja palkitsee nykyään leffojen ja telkkariviihteen lisäksi myös pelejä. Tähän suuntaan periaatteessa pitäisi mennä muuallakin. Nintendo on jo onnistunut murtautumaan ulos hardcore-pelaajien piirityksestä julistamaan pelillistä ilosanomaansa muillekin kuluttajille ja onnistunut yli odotusten. Myös muun pelibisneksen ja sen sidosryhmien (kuten vaikkapa toimittajien) olisi korkea aika tehdä samoin. Silläkin uhalla, että joku hardcorefanboy suuttuu.

On totta, että numeroilla on helpointa selittää asioita. Se on monin osin jopa järkevää, varsinkin esimerkiksi poliitikkojen keskuudessa, jotka eivät välttämättä vieraista asioista ymmärrä kuin niitä numeroita. Mutta se on myös persoonatonta ja etäännyttävää, eikä loppujen lopuksi anna lainkaan kunniaa niille, joille se kunnia loppujen lopuksi kuuluu. EA, Microsoft, Sony tai Nintendo ottavat ehkä rohkeita riskejä näyttämällä vihreää valoa epävarmemmillekin pelikonsepteille, ja kauppaketjut ottavat varmaan yhtä lailla riskejä ottaessaan myyntiin tavaraa, jonka menekki ei ehkä ole kovin taattu. Mutta he myös korjaavat suurimmat voitot ja kunnian mainstream-maailman silmissä, kun riskinotto kannattaakin.

Ja kuitenkin pelit tekevät ne pelien tekijät. Tiedätkö SINÄ kuka on Sami Järvi?

Miksi Timo ei saa

Olen aina ollut sitä mieltä, että seuranhaku baarista ja yökerhoista on tavalla tai toisella tuhoon tuomittu yritys. Joko jäät ilman, tai sitten saat seuraa, mutta suhde on jo alusta alkaen jotenkin kieroutunut, koska deterministinen pesän ja munan metsästämään lähtö syö liian paljon prosessoriaikaa kaikelta muulta suhdetoiminnan hienosäädöltä - sitä on aivan liian fiksoitunut oman itsensä tyrkyttämiseen ja hyväksytyksi tulemiseen.

Asia tuli taas mieleeni kun luin tämän, jutun Timo Hännikäisestä, joka oli vastentahtoisesti neljä vuotta selibaatissa ja kirjoitti asiasta myös seksuaalipoliittisen pamfletin.

Paljon puhutaan markkina-arvoista sun muusta pariutumiseen vaikuttavista rakenteista, mutta yksi iso ongelma on myös se, että yhteiskuntamme pariutumiskeskukset, baarit ja yökerhot, eivät sovellu kaikille. No sitten niiden sietääkin jäädä ilman, sanovat luonnonvalinnan kannattajat. Luonnovalinta schmuonnonvalinta. Pariutumiskeskuksissa pärjäävät parhaiten aggressiiviset ja bimbot - onpas evolutiivisesti todella mieltä ylentävää.

Maan hiljaiset eivät viitsi vaivautua, koska se touhuhan on loppujen lopuksi aivan helvetin alentavaa, jos omistaa minkäänlaista omanarvontuntoa. Siispä vaikka he olisivat juuri sitä potentiaalista, laadukasta sakkia, he ja maailman hännikäiset eivät välttämättä koskaan kohtaa, koska he kiertävät etenkin pariutumiskeskukset kaukaa.

Tuo Hännikäinenhän on tosi söpö poika. Profiilinsa varsinkin kovin kaunis. Hän ehkä korostaa aavistuksen liikaa nörttimäistä runopoikamaisuuttaan, mutta se anteeksi annettakoon. Todella hurjaa ajatella, että tuollainen ei saa, kun kaiken maailman ridgeleukaiset salipellet ja muutenkin vastenmieliset sedulaleijonat leveilevät itselleen parikin bimboa illassa.

Tosin eipä ne pellet bimboa parempaa ansaitsekaan.

Palasia

Olen tässä monena päivänä yrittänyt blogata. Avannut tämän editoriruudun ja ajatellut että hei, nyt mä kirjoitan tästä ja tosta tosi tärkeestä jutusta. Sitten jokin keskeyttää ja olen varttia myöhemmin autuaasti unohtanut mistä piti kirjoittaa.

Pää on ihan pirstaleina. Ei se sinänsä stressaa, mutta sitä huomaa vain huvittuneena että lähimuisti on jotenkin aivan tohjona silleen valikoivasti. Työhommat kyllä sujuu. Olen itse asiassa vaihteeksi tosi iloinenkin, koska pyytämättä ja yllättäen sain vähän lisää kuukausittaiseen tilipussiin. Näin media-alan YT-aikoina se lienee harvinaista. Varsinkin meille, jotka vingutaan jatkuvasti että elämä on ihan perseestä, epistä ja väärin. Eihän se oikeasti ole, mutta vinkuminen ylläpitää mielenterveyttä vaikka onkin muiden korville rasittavaa.

Niin siitä pirstaloitumisesta. Minulla on viimeiseltä kahdelta viikolta muistikuvia lähinnä bussimatkoilta töihin ja töistä kotiin. Kaikki muu siinä välissä on aivan hämärää. Ja tosiaan, se ei huoleta minua, vaan huvittaa. Tajuan kirkkaan tietoisesti olevani loman tarpeessa, eikä siinä mitään, pianhan lomalle pääsen. Jos kertoisin jollekin työterveystädille, että kuljen sumussa koko ajan ja hajamielisyyksissäni unohtelen avaimiani kotiin, niin alkaisi varmaan palosireenit soida. En siis kerro.

Kun sortteeraan näitä pirstaleita, niin huvittavaa huomata mitä ne ovat. Esimerkiksi aina töihin mennessä bussi ajaa Albertinkadulla sijaitsevan riepuliikkeen ohi - ja joka kerran minua ottaa päähän, että liikkeen omistaja on nimennyt puljunsa boutigueksi. Geellä. Kuinkahan monta kertaa päivässä se saa kuulla siitä? Joko siitä on tullut tavaramerkki, jota ei enää edes voi vaihtaa oikeaksi?

Tällaisten ajatusten lisäksi olen muun muassa useaan otteeseen miettinyt, että mäkihyppääjä Harri Olli näyttää jotenkin sellaiselta vatsastapuhujan nukelta. Ihan niin kuin Nykänenkin. Johtuuko huomioni siitä, että tiedän kummankin olevan kuppiin päin kallellaan. Vai onko vatsastapuhujan nukelta näyttäminen jo aikainen indikaatio siitä, että potentiaali liialliseen kupin ottoon on voimakas?

Ja sitten meni pesukone lopullisesti rikki. Tai kyllä se pesee, mutta ei sillä pidä lingota, tai kone menee seinästä läpi. Olisikohan nyt se hetki, kun hankkisi uuden pesukoneen lisäksi myös astianpesukoneen? Nykyinen, lihaskäyttöinen astianpesukone on nyt taas makuuttanut likaisia lautasia keittiön tiskipöydälle aika pitkään.

Ainakin ostan kaksi lentolaukkua. Hakalaukusta. Tänään.

Enää kolme työpäivää loman alkuun. Täältä tullaan Mikki Hiiri, rakkaimpani! Koko ensi viikon uudistamme vanhaa suhdettamme, tuota rakkautta joka syttyi kaksi vuotta sitten viimeksi kohdattuamme. En ole unhoittanut sinua tai kaikkea sitä kallista ja tyhjänpäiväistä mielentyhjennysturismihupia mitä minulle edustat. Tuskin maltan odottaa, että voin tyhjentää kukkaroni kaikkiin niihin kauppoihin, jotka pitävät legendaasi yllä!

Mutta mitä helvettiä mä panen huomenna FIGMA-gaalaan päälleni? Kuka hemmetti on keksinyt, että pelinörtit pitää pukea juhlavaatteisiin?

Lopputulos pelästyttää te!

 

Välillä minua oikeasti ihmetyttää, että eikö tosiaan kukaan ole kertonut näille Babelfishin ja Google translatorin käyttäjille, että Suomi kuuluu epäyhteensopiviin kieliin.

On sinänsä täsin ymmärrettävää, että kaiken maailman Facebook-huijarit luottavat määrän voimaan, mutta eipä siitä ole pitkäkään aika kun laitoin tänne sen screenshotin ison pelifirman uutiskirjeestä, joka oli vain vedetty kääntäjärobotin läpi. Ja jälki oli toki sen mukaista. Hauskaa, mutta noloa. Mitä isompi firma, sitä suurempi ihmetys.

Night of the living dead

Löysin sitten sisäisen re-animoidun ruumiini, vaikka toisaalla alettiin heti nimitellä Heli Nevakareen näköiseksi. Mun ei auta kuin syödä moisten nimittelijöiden aivot. Olettaen että niillä on sellaiset.

Sen lisäksi, että arvostan kovasti teemabileitä, oli kiva huomata että niin muutkin. Ehdoton suosikkini oli "Carrie" sen jälkeen, kun sianveri oli lentänyt. Isäntäpari, luotiotsainen Hitler ja mestattu Marie Antoinette eivät juuri vieraiden pukuloistolle hävinneet hekään. Ja loistava bändikin oli silmänaluset mustana.

Itse olen piireistä, joissa usein teemabiletykseen on suhtauduttu aika nihkeästi, joten oli todellakin piristävää kerrankin päästä liikenteeseen naama ruvella. Lisäksi kohtasin lapsuudenidolini Timo Kulmakon! Ja klassisen rengastempun, iih. Harmittelin, että en ole enää kuusi. Kuusivuotias olisi kehdannut mennä Timon temppukulmaukseen henkilökohtaiseen silmänkääntöön, ujo kolkytkuusvuotias sen sijaan seisoskeli punastellen syrjemmässä.

Tavoistani poiketen seisoin myös taksijonossa. 15 asteen pakkasessa. Mekossa. Ilman pipoa ja lapasia. Reippaasti yli puoli tuntia. Minä, joka olen koko elämäni ajan ottanut hyvin vakavaksi ohjenuorakseni, että en alennu rahvaan kanssa taksijonossa värjöttelemään - varsinkaan pakkasella. Jos saan kuolemantaudin, se jotenkin sopii illan teemaan ihan kivasti.