Kännistä ja kuolemasta

Se miksi minua häiritsee humalatilassa se, että paljastun oikeaksi ihmiseksi, on se, että yllätän itseni yleensä yhtä paljon kuin muutkin. Yhtäkkiä kiinnostunkin oikeasti ihmisten ahdingosta, emppaan heidän pyrkimyksiään ja olen muutenkin aivan outo.

Vastakkainasettelu kärjistyy ja humalatilakäytöksen outos korostuu, kun asiaa krapulassa miettiessäni törmään uutiseen, että Juice on kuollut.

Olen hetkellisesti "oho", jonka jälkeen tokaisen että "no, sehän on ollut käytännössä kuollut jo vuosien ajan". Sen jälkeen vietän loppuillan lukemassa aavistuksen ärsyyntyneenä erilaisia blogeja ihmettellen mitä nää ihmiset jaksaa vaahdota jostain Juicesta silloinkin, kun ovat syntyneet joskus 80-luvulla niin että häiskä ei oikeasti ole edes niiden aikaa.

Jos sanoisin tämän yleisesti jossain oman ikäisessäni ja vanhemmassa seurassa, saisin osakseni joko ignorointia tai paheksuntaa. Jos olisin humalassa, minulta löytyisi paljon hyvää sanottavaa eikä lainkaan pidäkkeitä olla sanomatta niitä.

Aikoinaan kun Steen Christensen tappoi poliisit tai Diana kuoli, ja kansa velloi kadulla surukulkueissa, pahoitin muutaman hyvän ihmisen mielen kun tuskastuin äänekkäästi koko julkisuremissirkukseen.

Olisin ymmärtänyt, jos kansa olisi vellonut kadulla osoittamassa mieltään raaistuvaa yhteiskuntaa ja liian lieviä vankeustuomioita kohtaan, mutta ei. Vielä vähemmän ymmärsin itkua ja parkua, kun joku anorektinen, vahingollisten ihmisten kanssa seukkaava täti aivan toisessa maassa otti ja kuoli.

Ehkä sitä ymmärtää jonkin verran, miksi ihmiset niin mielellään kännäävät useita kertoja viikossa. Elämä ei ole niin monimutkaista, eikä ehkä niin itsekeskeistäkään, vaikkakin hedonistista. Seuraavan aamun totuus kuitenkin on se, että maailma ei muutu. Edes kännispäissä.